Tällä viikolla » Jutut

Uuskirkkoset juhlivat Perniössä

 

KANERVA FRANTTI

 

– Perniö on ollut tärkeä paikka uuskirkkosille, sijoitettiinhan tänne aikoinaan kolmasosa koko pitäjästä, puhui Uusikirkko-seuran puheenjohtaja Outi Grusander viime sunnuntaina pidetyssä juhlassa.

Ensimmäinen juhla Lohjalla heti talvisodan jälkeen oli enemmänkin kriisijuhla, siellä nostatettiin henkeä ja saatiin tukea. Nyt juhlaa vietettiin iloisin ilmein jo 73:nnen kerran, paikkana tällä kertaa Perniön yhteiskoulu. 

– Kun 1949 tehtiin tutkimus siirtokarjalaisten mielialoista, vastauksista ilmeni, mitä täälläkin kaivattiin: merta ja järviä. Eikä ihme, sillä sinne jäi yli 30 kilometriä merenrantaa ja järviäkin paljon. Eräässä valtakunnallisessa esitteessä Uuttakirkkoa tituleerattiinkin Pikku-Punkaharjuksi, kertoi Outi Grusander.

Perniön karjalaiset ryhtyivät heti reippaasti kehittämään suhteita paikallisiin ”haastellen”, ja hyvin on elo sujunut. 

 

Syntyperäisten uuskirkkosten määrä vähenee. Hiljainen hetki vietettiin Vilho Rankin muistolle, kunniapuheenjohtaja menehtyi kesällä juuri ennen 96-vuotispäiviään.

– Runsaat kymmenen vuotta sitten Vilho kannusti minua kovasti tähän yhdistystoimintaan ja sillä tiellä ollaan, puheenjohtajana vielä ainakin vähän aikaa. Vilho oli kotoisin samalta kylältä kuin isäni, Uudenkirkon Kaukjärveltä. Nyt he ovat naapureita hautuumaalla kuten Karjalassa ollessaan. 

– Uusikirkko on yksi tarkimmin dokumentoituja luovutetun Karjalan pitäjiä, mutta toki edelleen löytyy paljon kerrottavaa. Siihen tarpeeseen meillä ilmestyy kerran vuodessa lehti, jossa tietysti halutaan kertoa tämänkin päivän Uudestakirkosta. Samalla toivomme uuden ilmeen saaneen lehden palvelevan lukijoita entistä paremmin. 

– Ja toivon, että kyselette juuristanne. Mahdollisesti uusi pitäjäkirjakin tulee, mutta sen tekeminen vaatii paljon yhteistyötä ja talkootyötä, sillä ilman talkoolaisia ei tätäkään päivää juhlittaisi. 

 

– Kertomatta ei saada jäädä yksikään elämäntarina, jatkoi puheenjohtajan  viestiä Salon kaupungin tervehdyksen tuonut Elina Suonio-Peltosalo

Hänen oma äitinsä lähti aikoinaan 7-vuotiaana Muolaasta ja siirsi monet karjalaisperinteet tyttärelleen. 

– Pahan päivän varalle säästäminen on minullekin ominaista ja Salon kaupungissa hyvin tarpeellista, mainitsi muassa teknisen lautakunnan puheenjohtajana toimiva Suonio-Peltosalo. 

Hänellä oli etenkin nuorille kohdistettu, karjalaisen perinteen jatkamiseen liittyvä viesti: 

– Siihen kuuluu tapa tehdä yhdessä, toinen toistansa auttaen ja tukien, itsensä suorasti ja rehellisesti ilmaisten, perhettä arvostaen. 

 

Kirjailija Anna Kortelainen toi juhlaan tuulahduksen menneitten aikojen kesäisestä Uudestakirkosta.

– On todella monta Kannasta olemassa, yksi niistä pietarilaisen runoilija-kuvataiteilija Jelena Guron. Hän vietti aikuisena kaikki kesänsä Uudellakirkolla ja rakasti kiihkeästi ja hellästi Kannaksen luontoa. Melkein veikkaan, että tunnistatte hänen kauttaan oman kesänne, joka on meille pohjoismaisille ihmisille niin rakas. 

Leukemiaan vuonna 1913 menehtynyt Guro halusi viettää viime hetkensäkin rakastamallaan datsalla. Kannaksen luonto puhutteli häntä aivan omalla tavallaan. Hän seurasi elämää siellä tarkkaan ja katseli hymyillen valkokinttuisia kesälomapoikia. 

– Näistä pikkupojista Jelena veti sen johtopäätöksen, että runoilijan tulee aistia sekä lämmin santa että pistelevät havunneulaset, kulkea avojaloin. 

– Jelena harrasti yksinäisiä metsävaelluksia ja sienesti. Uskoisin että hän on Kannaksen ensimmäinen puunhalaaja. Kun tyttäreni katseli Jelenan töitä, hän antoi tälle aivan oman nimen: Uudenkirkon Tove Jansson. 

 

LUE LISÄÄ 25.8. KARJALA-LEHDESTÄ

 

KUVA: 

Salon kaupungin tervehdyksen toi Elina Suonio-Peltosalo (vas.) vierellään aktiivisia uuskirkkosia: säätiön pj Terttu Parkkari, seuran pj Outi Grusander ja säätiön asiamies Eila Paju. Taustalla hymyävät seuran varapuheenjohtaja Jorma Mynttinen ja vuonna 1988 kesäperniöläisenä piipahtanut Anna Kortelainen. 


 

 

Neulanreikäkameralla kuvia Petroskoissa

Kuvataiteilija Kaisu Häkkänen asui taiteilija residenssissä eikä pidä paluuta Petroskoihin millään lailla mahdottomana ajatuksena.

 

PÄIVI VENTO

 

Ruokolahdella asuva kuvataiteilija Kaisu Häkkänen palasi äskettäin 1, 5 viikon mittaiselta reissulta Petroskoista. Haastatteluhetkellä Häkkänen ei vielä osannut sanoa, mitä hänellä on tuliaisina, sillä neulanreikäkameralla otetut valokuvat olivat vielä kehittämättä. Ylipäätään neulanreikäkameralla valokuvaaja päätyy usein yllättäviin lopputuloksiin.

Kameralla valotusaika voi olla kymmeniä minuutteja, jopa useita tunteja. Kohteessa ollut, mutta poistunut auto voi näkyä lopputuloksessa pelkkänä auton läpinäkyvänä ääriviivana. Kuvaushetkellä kohteessa lentäneestä lintuparvesta ei lopputuloksessa ole jälkeäkään, tai kohteessa seisonut henkilö jää kuvaan, mutta ei terävänä. Häkkänen on todella kiinnostunut ja innostunut kuvaamaan tällä ikivanhalla kuvaussysteemillä.

– Paikka voi menettää merkityksensä ja kuva ei toistakaan todellisuutta samanlaisena kuin se on, Häkkänen kuvailee. Hän sanookin odottavansa mielenkiinnolla, toiko hän Petroskoista mukanaan tarinan Petroskoista vai jotain muuta.

Selvitys

mukana

 

Häkkänen asui 1,5 viikkoa Petroskoissa AiR-Karelian omistamassa taitelijaresidenssissä. Tässä residenssissä työskentelee yksi taiteilija kerrallaan, joten reissussa ei residenssin kautta saanut kontakteja toisiin taitelijoihin. Se ei Häkkästä harmittanut, koska hän ei koe itseään hurjan sosiaaliseksi henkilöksi.

– Kävin Petroskoin taidehallin avajaisissa ja tapasin taidehallin johtajan, se oli tarpeeksi minulle, hän nauraa.

– Mutta jo työskenteleminen poissa kotoa, poissa arjen häiriöistä, on mahdollisuus henkisen materiaalin keräämiseen.

Häkkänen kulki kaupungilla etsimässä kuvauskohteita kartan kanssa, johon hän merkitsi kuvattavat paikat. Niihin hän palasi kameran ja jalustan kanssa. Residenssin hoitaja oli kirjoittanut hänelle mukaan kirjeen, jossa kerrottiin, millä asialla Häkkänen liikkui, jos vaikka viranomainen tai paikallinen asukas olisi kiinnostunut.

 

– Neulansilmäkameralla ei oteta kuvia huomaamattomasti kuten digikameroilla, valotushan voi kestää tunteja, hän huomauttaa.

 

Mielenkiintoinen

kaupunki

Häkkänen märittelee Petroskoin mielenkiintoisen näköiseksi paikaksi.

– Siellä tietää olevansa Venäjällä. Oli olo kuin olisi mennyt ajassa taaksepäin.

Jos residenssi jatkaa toimintaansa, Häkkänen ei epäile yhtään, ettei hän hakisi sinne uudestaan.

– Koska en näe työni tuloksia heti ja kaikkea ei ymmärrä heti, palaaminen samaan paikkaan voi olla hyvinkin tarpeellista.

 

KUVA

Kaisu Häkkänen ja neulansilmäkamera, jonka kanssa hän kuvasi Petroskoissa.


 


 

LUE LISÄÄ  25.8. KARJALA-LEHDESTÄ

 

 

Jonna Ortju välittää iloa ympärilleen iloa ympärilleen

Laulaja ja muusikko Jonna Ortju selvitti tiensä tämänvuotisten Tangomarkkinoiden finaaliin. Kruunu jäi saamatta, mutta sitä Jonna ei murehdi. Hän on onnellinen, että saa tehdä rakastamaansa työtä omana itsenään ja täydellä sydämellä.

 

 

 

PÄIVI PARJANEN

 

Tapaamme Jonna Ortjun kanssa Toivakan Ruuhimäessä, Väärälän talossa, jossa hän hyvän ystävänsä Leenin apuna pyörittää maatilamatkailuyritystä. Punaisen tuvan toistasataa vuotta vanhat hirsiseinät sulkevat muun maailman ulkopuolelleen. Jonna avaa elämänsä tarinaa, jossa sattumat ovat muuttuneet tarkoituksiksi.

Hänen elämänsä koki täyskäännöksen yksitoista vuotta sitten, kun hän oli palaamassa Seinäjoen Tangomarkkinoiden Raision semifinaalista. 

Kahdenkymmenen parhaan naislaulajan joukkoon selvinnyt Jonna joutui odottamaan karsintatuloksia pitkälle yöhön, mutta päätti kuitenkin ajaa sen jälkeen vielä yöksi kotiin Laukaan Saviolle.

Jämsän kohdalla hän oli nukahtanut rattiin, jonka sen seurauksena auto suistui tieltä ja lensi kymmeniä metrejä pysähtyen lopulta 250 metrin päähän pellolle.

Jonna tunsi suurta kipua selässään ja tiesi loukkaantuneensa pahasti, mutta ylettyi kuitenkin ottamaan puhelimen lokerosta ja soittamaan hätäkeskukseen.

– Ennen ambulanssin tuloa minua oksetti ja avasin oven kaatuakseni viileään maahan, kun jostain tuli ajatus, että maassa on käärmeitä. Koska inhoan niitä todella, pysyin paikallani ja se todennäköisesti pelasti minut halvaantumiselta.

 

Enkelit turvana

onnettomuudessa

 

Jonna Ortju on käynyt onnettomuutta mielessään läpi lukemattomia kertoja.

– Kun auto nousi ilmaan ja heräsin sen tärinään, havahduin, että minullahan on tässä ympärilläni valtavasti enkeleitä. Minulla oli koko ajan valtavan rauhallinen olo, vaikka tajusin, että nyt tapahtuu jotain hirmu vakavaa, jo pikkutyttönä tuonpuoleiseen ja enkeleihin uskonut Jonna sanoo.

Hän ei ole katkera, vaikka joutui lannerangan murtuman takia käyttämään rautaliiviä kuukausikaupalla ja opettelemaan jopa kävelyn uudestaan, kovista kivuista puhumattakaan.

– Kolarissa minulle näytettiin hyvin voimallisesti, miten asiat tässä maailmankaikkeudessa menevät ja kuka oikeasti päättää elämän tahdin ja kulun. Ja se en ole minä. 

Vilkas ja välitön Jonna ei arastele kertoa kokemuksistaan.

– Luotan ja uskon siihen, että olemme täällä elämänmatkallamme opettamassa toisiamme. Itse imen kohtaamistani ihmisistä, heidän kokemuksistaan ja energiastaan sen, mitä pidän itselleni hyväksi.

Jonna kokee saaneensa kolarin jälkeen elämälleen jatkoajan, jonka hän haluaa käyttää mahdollisimman hyvin itsensä ja kanssaihmisten hyväksi. Jo kotona hän oppi sen, että kaiken sen hyvän, mitä tekee toisille, saa kaksin verroin takaisin.

 

Musiikki

kaikki kaikessa

 

Kolari ja sen jälkeinen elämänmuutos palauttivat Jonnalle rohkeuden olla jälleen oma itsensä.

– Olin jo unohtanut kuka olen, mistä tulen, mistä saan voimani ja mitkä asiat ovat minulle tärkeitä. Kolarin jälkeen olen luottanut siihen, että elämä kantaa ja johdattaa minua oikeaan suuntaan. 

Nykyään Jonna ammentaa elämäniloaan paitsi perheestään ja läheisistään, myös ammatistaan. Musiikki on hänelle kaikki kaikessa.

– Laulan sitten tanssimusiikkia, jazzia tai gospelia, minulle on tärkeää tehdä se sydämestäni. Ja oli paikalla yleisöä yksi tai viisituhatta ihmistä, haluan antaa heille kaikkeni. On lahja saada esiintyä ja sitä kautta koskettaa ihmisiä, tuottaa heille hyvää mieltä ja hyviä tuntemuksia, yli 20 vuotta freelancer-muusikkona leipänsä ansainnut Jonna tiivistää.

 

Tämänvuotisille Tangomarkkinoille Jonna sanoo osallistuneensa pitkän harkinnan jälkeen ja lähinnä siksi, että niin monet ihmiset eri tahoilta sitä häneltä pyysivät. Vaikka tie finaalin toiselle kierrokselle ei auennutkaan, Jonna täytti faniensa toiveen ja se riittää. 

– Tangohuuma oli ainutlaatuinen kokemus. Olen todella onnellinen, että lähdin mukaan. Ihmiset ovat kutsuneet minua kisojen jälkeen keikoilla Rotunaiseksi ja Sydänten Kuningattareksi, joten en voisi olla kiitollisempi. 

Jonnan keikkakalenterissa on mukavasti töitä, ja juuri tällä viikolla hän allekirjoitti monipuolisen osaamisensa kattavan sopimuksen ohjelmatoimisto Magnumin kanssa.

 

LUE LISÄÄ  25.8. KARJALA-LEHDESTÄ

 

KUVA

Jonna Ortjun haaveissa on tehdä jokus levy karjalaisista lauluista. Hän taitaa myös karjalan kieltä. (Kuva Jonna Ortjun)


 


 

 

 

Naimavirrestä käsitöihin Metsäpirtin Peltosten juhlissa

Metsäpirtin Peltoset ry:n sukukokouksessa lauantaina Tampereella oli teemana käsityöt. Esillä oli neulakintaasta kudottuun pitsiin ja kalaverkosta kirjosukkaan. Etupistokirjontaa esitteli sen taituri Eija Savolainen. Pirtanauhaa sai kutoa, ja niinpä Toini Lemmetti totesi: ”Miullaki on tuommoinen härveli, miepä otan sen esille ja kokkeilen!”.


 

TAINA SAARINEN 

 

 

Virpoja toivottaa ”isännälle ikä pitkä, emännälle perä leveä”. Metsäpirtti-puvun kolmimetrisessä uumille rypytetyssä helmassa on perä hyvinkin leveä. Puku on pirttiläisen valokuvaaja Filemon Kuopan 30-luvulla suunnittelema ja vaimonsa Lyyti valmisti ensimmäisen. 

Puvussa on sinnikkyyttä vaativat rekko ja esiliinan nyörinä ohuesta langasta kudottu, 90-loiminen pirtanauha. Vain harva on puvun tehnyt, eikä olemassaoleva epäselvä rekon ohje asiaa helpota. 

Kaunis ja tyylikäs puku herättää kiinnostusta pitäjäpukunakin. Sellaisena se myös sallii muuntelua kuvioissa ja väreissä. Peltosissa pohdittiinkin, että sehän sopii: milloinpa naiset olisivat halunneet ylleen ihka samanlaista kuin kaikilla muillakin on.

 

 

KUVA

Kaksi Rautu-Sakkolaa, Salli Rastaalla ja Toini Lemmetillä, ja yksi liian suuri Metsäpirtti-puku Taina Saarisella sovitettavana.


 


 

LUE LISÄÄ 25.8. KARJALA-LEHDESTÄ

 

 

Juha Huttusen käsikirjoitus kertoo talvisodan ensimmäisistä päivistä

Lappeenrantalaisen storyTv Oy:n tuottajan Juha Huttusen valmis käsikirjoitus on vielä pahvirullaan teipattuina A4-arkkeina. Siinä olisi aineisto 105 minuutin pituiseen elokuvaan, joka kertoo, kuinka päälle parikymppiset nuoret miehet kokivat talvisodan ensimmäiset päivät. Elokuvalta puuttuu vain rahoitus.


PÄIVI PARJANEN

 

 

Juha Huttusen Tähystäjäryhmä-käsikirjoituksen pohjana on hänen isänsä elämäkerta ja omakohtaiset sotakokemukset.

Vilho Huttunen aloitti asepalveluksen Valkjärven kasarmilla syksyllä 1938. Kun sodan uhka vahvistui syyskuussa 1939, Vilho Huttusen johtama tähystäjäryhmä ei päässyt siviiliin, vaan heidät määrättiin rintamajoukkojen suojajoukkoihin niin sanottuun Lipolan ryhmään.

Ryhmän tehtävänä oli muun muassa seurata venäläisten liikehdintää rajan takana, olla vastaanottamassa ensi-iskut ja suojata siten rintamajoukkojen varustautumista.

Sotia seuranneina vuosikymmeninä veteraanit puhuivat sotakokemuksistaan lähinnä keskenään.

– Isäkin puhui niistä hyvin harvoin ja silloinkin lähinnä vitsaillen. Kyllä me häneltä niistä jo 60-luvulla kyselimme, mutta hän vaikeni. Vasta 70-luvulla hän ryhtyi kirjoittamaan niitä itsekin muistiin, Juha Huttunen sanoo. 

Tämän lisäksi Juha Huttunen kahlasi historiakirjoja ja lehtiä.  Hän myös peräsi sotakertomuksia muun muassa tuotantoyhtiönsä Facebook-sivun kautta. Vastausten määrä yllätti hänet.

– Niitä tuli peräti 4000, tosin suurin osa toisen käden tietoa samalla tavalla kuin minulla itsellänikin on, mutta näin sain koottua riittävästi ja hyvää materiaalia, hän sanoo. 

 

Sotilaat paineiden

ristiaallokossa

 

Elokuva kertoo Vilho Huttusen johtaman tähystäjäryhmän vaiheista ennen sotaa ja ensimmäisistä sotapäivistä. Parikymmentä vuotta aiemmin miesten isät olivat vastakkain kansaa jakavassa, verisessä sisällissodassa.  Vuoden 1918 sisällissodan aikoihin syntyneet pojat leikkivät jakautuneen yhteiskunnan ristiriitojen ja vihan vuosien keskellä.  

Poikien varusmiespalveluksen ajan 1938–39 Karjalankannaksella harrasti Neuvostoliitto vilkasta vakoilu- ja tiedustelutoimintaa. Viipurissa  kapteeni Rekimiehen johtama valvontaosaston vastavakoilu pyrki torjumaan tätä myös puolustusvoimissa.

– Valvontaosasto arvioi sotilaitten rintamauskollisuutta sitä taustaa vasten, olivatko nämä punaisia vai valkoisia. Valvontaosasto jopa suositteli poistamaan rintamajoukoista sellaisia, joita epäilivät. Lopullinen päätös oli kuitenkin joukko-osastojen johtajien vallassa. Tämä ja yhteiskunnassa vallalla ollut jako loivat omat ristiriitansa myös sotilaiden keskuuteen, ja jännitteitä purettiin joskus nujakoimalla, Juha Huttunen toteaa.  

Hänen pyrkii etsimään käsikirjoituksessaan vastausta siihen, miten ”vihan vuosina” lapsuuden ja nuoruuden leikkien synnyttämä veljeys kesti yhteiskunnan luokkajaon, sodan ja jopa kuolemanpelon synnyttämät äärimmäiset paineet.  

– Ehkä tämä vastaa myös omalta osaltaan kysymykseen, miten syntyi kuuluisa talvisodan henki, käsikirjoittaja pohtii.

 

 

Kuva:

Juha Huttunen toivoo, että Tähystäjäryhmälle löytyisi toteuttaja ja se päätyisi vielä valkokankaalle. Kävi niin tai näin, tarina säilyy, sillä siitä on tekeillä myös kirja.


 


 


Lue lisää 25.8. lehdestä

 

 

LUE 25.8. ILMESTYNEESTÄ KARJALA-LEHDESTÄ!

• "Valvoitte torneissa jossain"

• Ilman naisia Suomi ei olisi selvinnyt

• Kun juna vielä pysähtyi Perniössä

• Eila Jahn tarttuu innolla uusiin haasteisiin

• Runonlaulajan pihapiiri henkii historiaa

• Suomi ei jäänyt vellomaan katkeruuteen

• Karjalan keittiö - Kauran suosio kasvaa

• Nuorisoliitto: Eräleiri - kesän kohokohta

• Johanna Liimatta: Harmonikalla on vahva jalansija

 

Seuraava lehti ilmestyy 1.9.2016. (no 35)