Tällä viikolla » Jutut

Räisälän pitäjänkartta ”uuteen kotiin”

KULLERVO HUPPUNEN

 

 

Jatkosodan päättymisen jälkeen suomalaiset joukot alkoivat välittömästi vetäytyä puolustusasemistaan Vuoksen pohjoisrannalta kohti uutta rajaa. Siviiliväestöstä jo aution Räisälän kirkonkylän kautta marssi erään eteläpohjalaisen sotilaan joukko-osasto. Mies poikkesi lepotauolla Räisälän kunnantaloon. Hän näki salin seinällä suurehkon pitäjänkartan, leikkasi sen puukollaan irti kannatinpuistaan ja kääräisi kiireissään reppuunsa. Sotilas vei kartan kotiinsa ja kiinnitti sen tilapäisesti entisiin rullaverhon kannatinpuihin. Myöhemmin kartta joutui vuosikymmeniksi ullakolle.

1980-luvun puolivälissä sotareissultaan kartan kotiinsa tuonut mies soitti Etelä-Pohjanmaalta Räisäläisen toimittaja Juhani Kaatoselle Köyliöön. Hän kertoi hallussaan olevasta Räisälän kartasta, ja totesi olevansa halukas luopumaan siitä, mikäli räisäläisillä olisi kartalle käyttöä. Näin siirtyi erittäin huonossa kunnossa oleva pitäjänkartta vuodelta 1929 Räisäläisten Säätiön haltuun.

 

Kartta 

esittelykuntoon


Räisäläisten Säätiö avasi Köyliön Kepolaan 2014 Räisälä-keskuksen, minkä yksi toiminta-alue on Räisälä-museo. Museovastaava Antti Kuisma kertoo pitäjäkartan kärsineen vuosikymmeniä kestäneellä ”korpivaelluksellaan” pahoja vaurioita.

– Museoasiantuntijoiden arvion mukaan kartan esillepano ei olisi ollut mahdollista ilman perusteellista konservointia. Pari vuotta sitten se vietiin konservoitavaksi Metropolia-ammattikorkeakouluun Vantaalle, kertoo Kuisma.

Museoviraston myöntämällä avustuksella toteutetulla konservoinnilla keskeytettiin huonokuntoisen kartan pitkälle edennyt tuhoutuminen, ja turvattiin sen säilyminen.

 

KUVA: 

Matti Lundén ja Antti Kuisma tyytyväisenä kahden vuoden karttaurakan valmistuttua.

 

LUE LISÄÄ 26.5.  KARJALA-LEHDESTÄ

 

 

Evakkopojan reppu on täynnä muistoja

Leo Karetvaaran elämäntarinan koskettaa. Varsinkin lapsuuteen liittyy karuja kokemuksia, joiden jättämää tunnetaakkaa hän on kantanut matkassaan koko ikänsä. 

 

 

PÄIVI PARJANEN

 

Leo syntyi avioliiton ulkopuolella marraskuussa 1935 ja sai hätäkasteessa nimekseen Leo Hilmanpoika Vuorinen. Hänen äitinsä, sakkolalainen Hilma Helena opiskeli lukion toisella Käkisalmen lyseossa saadessaan tietää raskaudestaan. 

Hilma seurusteli sakkolalaisen Yrjö (Göran) Kuisman kanssa, mutta salasi tältä raskautensa. Nuori tyttö keskeytti koulukäynnin ja lähti Viipuriin. Siellä hän laittoi nimimerkillä lehteen ilmoituksen: ”Piakkoin syntyvä lapsi annetaan kasvatiksi hyvään kotiin.”

Lapseton pariskunta Verneri ja Katri Lajunen ottivat yhteyttä tulevaan äitiin, ja sopivat, että syntyvä lapsi tulee heille kasvatiksi. Tarkoitus oli, että jos kaikki menee hyvin, he voisivat adoptoida lapsen myöhemmin.

Leo oli vain viikon ikäinen, kun kasvatusäiti haki hänet uuteen kotiin. 

 

Suuri menetys

 

Helmikuussa 1940 perhettä kohtasi suuri suru, kun isä Verneri kaatui Muolaan Oinaalassa. Neljävuotias Leo oli tuolloin äitinsä kanssa evakossa  Herttuaisten talossa Mikkelin Lähemäellä. Isän menettäminen oli Leolle lähes ylitsepääsemättömän vaikeaa.

– En suostunut mitenkään hyväksymään sitä, että isä oli kuollut. Kun piti laittaa kuolinilmoitus lehteen, vaadin, että ilmoitukseen täytyy laittaa Katri ja Leo Lajunen. Minua ei oltu vielä siihen mennessä adoptoitu ja nimeni oli aina kuusivuotiaaksi saakka Vuorinen. Mutta äiti teki kuten olin toivonut ja tämä kuolinilmoitus minulla on yhä muistona.

Verneri Lajunen siunattiin kadonneena Lappeenrannassa.

– Elättelimme jossain määrin toivoa, että isä olisi joutunut vangiksi ja palaisi Neuvostoliitosta, koska ainakin alkuun meillä oli tieto, että isä oli kadonnut sodassa. Myöhemmin olen varmistanut, että hän on todellakin kaatunut, Leo sanoo.

 

 

KUVA:  

Leo Karetvaara toteaa eläneensä hyvän ja rikkaan elämän. 

– Olemme olleet vaimonsa kanssa yhdessä melkein 55 vuotta. Lasten ja lastenlasten kanssa on läheiset välit. Minulla on ystäviä ja monia harrastuksia yhdistyksistä kieltenopiskeluun. Kiitoksen aiheita on paljon, hän sanoo.


 

LUE LISÄÄ  26.5. KARJALA-LEHDESTÄ

 

 

Mitä elävää perintöä on Pohjois-Karjalassa?

Karjalanpiirakoita, kansanrunoja, käsitöitä, sirkuskulttuuria 

Mitä ja miten perinteitä voidaan parhaiten vaalia ja välittää eteenpäin? Minkälaisia kohteita Suomen tai Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon voisi hakea? Näitäkin kysymyksiä pohdittiin Joensuussa järjestetyssä seminaarissa.


 

PIA PAANANEN

 

Suomi allekirjoitti Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelemista koskevan yleissopimuksen vuonna 2013. Sopimusta voi luonnehtia tutumman Unescon maailmanperintölistan sisarsopimukseksi ja nyt eri puolilla Suomea pidettävien tilaisuuksien kautta etsitään eri maakuntien aineetonta kulttuuriperintöä. 

– Aineeton kulttuuriperintö on elävää perintöä, joka on läsnä ihmisten arjessa. Se voi olla esimerkiksi suullista perinnettä, esittävää taidetta, rituaaleja ja juhlamenoja, luontoa koskevia tietoja ja taitoja tai käsitöitä, kertoo koordinaattori Leena Marsio Museovirastosta. 

 

Yhteisö tunnistaa 

ja määrittelee 

 

Museoviraston on hiljattain avannut internetissä Elävän perinnön wikiluettelon, joka tarjoaa yhteisöille mahdollisuuden esitellä itse omaa aineetonta kulttuuriperintöään. Jo nyt sivulta löytyy muun muassa artikkelit karjalanpiirakoista, suomalaisesta metsäsuhteesta, runolaulusta ja posetiivin soittamisesta.

– Unescon sopimuksen henki edellyttää, että yhteisöillä on keskeinen rooli aineetonta kulttuuriperintöä tunnistettaessa ja määriteltäessä, Marsio tähdentää.

Tämä tarkoittaa sitä, että yhteisö, joka vaalii jotain tiettyä perinnettä kirjoittaa omasta perinteestään kertovan artikkelin itse. Artikkelissa tulee selvitä miten perinnettä harjoitetaan ja miten sitä edistetään esimerkiksi koulutuksella, tutkimuksella tai tallentamisella, ja Marsio lupaa, että Museoviraston väki auttaa artikkelin viimeistelyssä tai lisäämisessä wikiin. 

– Perinteiden listaamisen ja esittelemisen ohella tärkeintä on se aktiivinen työ, jota yhteisöt ja yhdistykset tekevät perinteiden siirtämiseksi eteenpäin. 

 

Kuva: 

Kuvataiteilija Jouko Saharinen kuvitti seminaarin antia työpajojen aikana. Wikiluettelon artikkelin aiheiden listaamista luotsasi Leena Marsio.


 

LUE LISÄÄ  26.5 KARJALA-LEHDESTÄ

 

Lapsuus Viipurissa loi kirjailijan elämälle valoisan pohjan

Elina Karjalainen eli lapsuutensa 1930-luvun Viipurissa vapaana kuin taivaan lintu. Omenantuoksuisista kokemuksista kumpusi vahva pohjalämpö, joka näkyy kaikessa hänen kirjoittamassaan. 

KANERVA FRANTTI

 

Elina Karjalainen, o.s. Saraste, eli runsaan ja värikkään elämänsä kukkien merkeissä: hän syntyi kesäkuussa 1927 Orvokin-päivänä ja kuoli elokuussa 2006 kanervien saatellessa hänet tuonilmaisiin. 

Elina säilytti karjalaisuuden sielussaan ja avioliiton myötä saadussa sukunimessään. Savolaisia hän oppi pitämään omana heimonaan, mutta Viipuri oli hänelle onnellisten muistojen maa. 

Ja millainen Viipuri! 1930-luvun noin 70 000 asukkaan kaupungissa oli hyvä ja leppoisa elää. Lapset viilettelivät omilla teillään kujilla, puistoissa ja vihreillä valleilla. Elina kehitteli omapäisiä leikkejä ystävänsä Riitan kanssa. He vakoilivat rakastavaisia, leikkivät synnytystä kadulla ja arvostelivat numeroin tuomiokirkossa vihittäviä morsiamia.

Pantsarlahden kaupunginosassa, Mallaskatu 4:ssä, sijaitsevasta kodista oli hyvä pyörähtää kauemmas, vanhan kaupungin luostarialueille, Torkkelinpuistoon ja torille, jonka varrella sijaitsi Viipurin hovioikeus ja Elinan tuomari-isän isän työpaikka. Siellä oli myös kreikkalaiskatolinen kirkko. Lapset laulaa rallattelivat pitkäviittaisille liehuvapartaisille papeille, jotka hymyillen hätistelivät heitä kintereiltään. Vaikka kirkon mehiläisvahan ja suitsutuksen tuoksu huumasi päätä, sen tuoksuun Elina rakastui. Myöhemmin hän löysi ortodoksisuudesta hengellisen kotinsa ja rakensi pihalleen oman tsasounan.

Valamon hohto oli jäänyt mieleen jo 1930-luvun auvoisilta veneretkiltä:

– Oli aivan kuin taivaalla olisi ollut monta aurinkoa, niin kirkkaana loistivat kirkkojen kupolit, ja tyyntä vedenpintaa pitkin kantautui kymmenien kirkonkellojen ääni, iloinen sävelmä, joka toi mieleen tanssirytmin.

Elinan äidinisä, jota Isakssoniksi kutsuttiin, oli tunnettu ortodoksikirkkojen suunnittelija. Matkoiltaan hän toi taidelasia. Ne Elinan isä tuhosi pirstaleiksi, kun perheen oli sodan sytyttyä jätettävä kotinsa.  

 

KUVA

Kirjailijan elämässä oli niin valoa kuin varjoakin, mutta ikkunat hän piti aina avoinna maailmaan. Vakavailmeinen Elina Kuopiossa 1980-luvun puolivälissä (kuva Kanerva F.), muut kuvat muistelmista. 


 

LUE LISÄÄ 26.5. KARJALA-LEHDESTÄ

 

 

Desanttien uskomaton lennätys Sakkolaan

TK-haastattelu joutui sodan sensuuriin

 

ASSE KOSKINEN

 

 

Jatkosodan päämajan tiedotuskomppanian miesten tehtävänä oli toimittaa artikkeleita, haastatteluita, uutisia ja valokuvia rintamaolosuhteista kotirintaman lehtiin tai vain tallenteiksi päämajan arkistoon. Osa aineistosta sensuroitiin julkaisukieltoon, mutta tallennettiin. Tutkija Pekka Tuomikoski on tutkinut näitä julkaisemattomia TK-miesten kirjoituksia. Hän ja tietokirjailija Mika Kulju koostivat niistä yhteisesti teoksen.

Yksi ilman julkaisulupaa jääneistä oli TK-mies Tauno Räsäsen kertomus inkerinsuomalaisesta desantista Simo Laukkasesta, joka syntyi 1917 Rääpyvässä, inkerinsuomalaisten kylässä Leningradin koillispuolella. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941, Laukkanen kutsuttiin linnoitustöihin Leningradin ulkopuolelle. Sen jälkeen hänet siirrettiin metsätöihin ja lopuksi kutsuttiin armeijaan. Helmikuun alussa vuonna 1942 hänet määrättiin desanttikoulutukseen Inkerinmaan Parkalaan, jossa oli lentokenttä.  

Laukkaselle opetettiin sähkötystä ja radion käyttöä helmikuun ajan. Laskuvarjo esiteltiin hänelle 6. maaliskuuta illalla. Saman tien hänet kuljetettiin kolmihenkisessä desanttipartiossa lentokentälle. Hänen lisäkseen partioon kuuluivat johtajana ylikersantti ja desanttisotilas. Heidät oli määrä pudottaa yöllä laskuvarjoilla Suomeen. 

 

Kuva: 

 Desanttina laskuvarjolla pudotettu inkerinsuomalainen Simo Laukkanen Käkisalmessa maaliskuussa 1942. Hän suostui yhteistyöhön ja harhautti vihollisia sanomillaan – SA-kuva.

LUE LISÄÄ 26.5. KARJALA-LEHDESTÄ

 

LUE 26.5. ILMESTYNEESTÄ KARJALA-LEHDESTÄ!

• Naiset maantiellä - Sodat olivat suurten vaellusten aikaa

• Kouvolalainen Ari Puuri on luonut vaikuttajaverkoston itärajan taakse

• Keijo Kopra voitti Iittala Cupin

• Kalevi Horppu 80 vuotta, moukarimiehen vauhti ei pysähdy

 

 

Seuraava lehti ilmestyy 2.6.2016. (no 22)