Tällä viikolla » Jutut

Karjala DNA -hanke auttaa löytämän geenisukulaisia

Karjalaissukujen tutkiminen saan uusia ulottuvuuksia vastikään käynnistetystä Karjala DNA- projektista. Sen kohderyhmänä ovat luovutetun alueen pitäjät, jotka kokonaan tai osittain luovutettiin Neuvostoliitolle vuonna 1944. Dna-tutkimuksella muun muassa sukuseurat voivat selvittää, ovatko samannimiset suvut todella sukua keskenään. 

 

 

PÄIVI PARJANEN

 

 

Geneettistä sukututkimusta esiteltiin karjalaisille sukuseuroille ensimmäisen kerran viime keväänä. Hanke herätti niin suurta kiinnostusta, että se päätettiin toteuttaa. Hankkeelle on avattu facebookissa myös oma Karjala DNA-ryhmänsä.

Suomi DNA-projektissa on nyt 4300 jäsentä. Lisäksi on useita suppeammalle kohderyhmälle tarkoitettuja projekteja, joista Karjala DNA on yksi.

Karjala DNA -hankkeen pääkoordinaattorit, sukututkimusta jo lähes päätoimisesti harrastavat Ahti Kurri (Kurkijoki), Pekka Kirjavainen (Kivennapa) ja Kalevi Hyytiä (Metsäpirtti) korostavat, että geneettinen sukututkimus ei sivuuta perinteistä kirkonkirjoihin ja muihin kirjallisiin asiakirjalähteisiin perustuvaa sukututkimusta. Kun arkistolähteisiin perustuvalla sukututkimuksella pääsee parhaimmillaan 1500-1600 luvulle, dna-tutkimus tarjoaa mahdollisuuksia syventävään lisätietoon yksilön, suvun ja alueen asukkaiden juurista kymmenien tuhansien vuosien taakse geneettiseen Aatamiin saakka.

 

Karjala alueena on käsitteenä laaja, mutta Karjala DNA -tutkimus on rajattu koskemaan vain niitä luovutetun alueen pitäjiä, jotka joko kokonaan tai osittain luovutettiin Neuvostoliitolle viime sodan jälkeen. Rajausta perustellaan muun muassa alueen väestöhistoriallisella taustalla, johon ovat vaikuttaneet Ruotsi-Suomen ja Venäjän väliset kahnaukset.

– Esimerkiksi Stolbovan rauhassa 1618 Ruotsi sai koko silloisen

Käkisalmen läänin sadaksi vuodeksi haltuunsa. Sen seurauksena suuri osa väestöstä vaihtui erityisesti Laatokan luoteis- ja länsiosissa. Ortodoksiset kanta-asukkaat siirtyivät joukoittain Venäjälle, ja tilalle muutti luterilaisia erityisesti Savosta ja Viipurin Karjalasta, Ahti Kurri perustelee rajausta.

 

Sukuseurat kokoavat yhteen samaa sukunimeä kantavia, mutta varmuudella ei voida sanoa ovatko he kaikki kuitenkaan lopulta sukua keskenään. Siihen ei perinteisellä sukututkimuksella saada vastausta.

– Dna-testit sen sijaan kertovat yhteisen biologisen esi-isän kautta, mitkä sukuhaarat ovat todella sukua keskenään, ja ennustavat kuinka monta sukupolvea sitten yhteinen esi-isä on elänyt eli milloin sukuhaarat ovat erkaantuneet. Lisäksi tutkimus tuo esiin erinimisiä sukuja, jotka ovat haarautuneet samasta isälinjasta ennen sukunimien käyttöönottoa, selvittää Ahti Kurri. 

– Yksittäisille sukututkimuksen harrastajille dna-testi puolestaan kertoo muun muassa mihin ihmiskunnan haplo-ryhmään testin tekijä kuuluu, minkälaisen vaelluksen hänen suorat esi-isänsä tai esiäitinsä ovat esihistorian hämärässä tehneet. Hän voi myös löytää tuntemattomia geenisukulaisia ja luomalla heihin yhteyden saa mahdollisuuden selvittää yhdessä sukulaisuuden lähdettä.

 

Karjala DNA -projektin tavoitteena on saada yhteiseen hallintaan mahdollisimman monen Karjalassa asuneen esi-isän ja –äidin jälkeläisten näytteet ja luoda kattava tietokanta.

– Mitä useammalta ihmiseltä saamme dna-näytteen, sitä suuremmat mahdollisuudet on saada vastauksia muun muassa siihen mistä Karjalakannaksen väestö on tullut ja milloin sekä millainen yhteys Viipurin ja Käkisalmen asukkailla on keskenään ja toisiinsa nähden. Henkilötasolla dna-tutkimuksella pystytään tarkentamaan esipolvitaustaa ottamalla näytteitä eri serkkutasojen henkilöistä, mainitsee Kalevi Hyytiä esimerkkeinä. 

 

 

Lue lisää 25.9. ilmestyneestä lehdestä !

 

Suojeluskuntien ja lottajärjestöjen lakkauttamiseen varauduttiin

LASSE KOSKINEN

 

Filosofian tohtori Kari Selénin mukaan suojeluskuntien ja lottajärjestön lopettamisvaatimus ei tullut yllätyksenä syksyllä 1944. Suojeluskuntajärjestön komentaja Lauri Malberg oli jo keväällä 1944 pohtinut vaihtoehtoja sen varalta. Suojeluskunta oli kuitenkin tarkoitettu pysyväksi, joten laissa ei huomioitu tätä mahdollisuutta. Siksi järjestön varojen käytöstä mahdollisen lakkauttamisen jälkeen ei ollut säädöksiä. 

Lakkauttaminen tuli ajankohtaiseksi 29. lokakuuta 1944, kun presidentti C. G. Mannerheim päätyi tähän, koska oli ennakoitavissa että Neuvostoliitto vaatii lakkauttamista rauhansopimukseen yhtenä seikkana. Lauri Malmberg sai tästä tiedon vielä samana iltana kello 18.00. Puoli tuntia myöhemmin suojeluskuntapiirien edustajat saivat kokouskutsun Helsinkiin yleisesikuntaan jo seuraavaksi illaksi.

– Suojeluskuntien lakkauttaminen ei ollut mikään helppo homma, koska suojeluskuntapiirejä oli 38 ja paikallisia suojeluskuntia 714, toteaa Selén. 

 

Nopeita

ratkaisuja

 

Kokouspäivän iltapäivänä tuli tiedoksi Neuvostoliiton vaatimus lakkauttaa suojeluskunta- ja lottajärjestöt viimeistään marraskuun 7. päivänä. Kokous tyytyi kuulemaan Lauri Malmbergin selvityksen tilanteesta. Tunnelma oli katkera. Osa suojeluskunnista ja piirijärjestöistä teki nopeat ratkaisut. Lähes 85 prosenttia niistä siirsi omaisuutensa lahjoituksina muuhun käyttöön. 

Suurin lahjoitusten saaja oli Suomen Punainen Risti, joka sai 80 miljoonaa silloista markkaa. Toiseksi suurimmat saajat olivat maaseudun manttaalikunnat ja maatalousseurat, kotiseutuyhdistykset ja nuorisoseurat. Saajien joukossa oli myös sotaleskiä ja orpoja. Osa varoista lahjoitettiin suojeluskuntien kotikunnille, kaupungeille ja kauppaloille. Seurakunnat saivat lahjoituksia sankarihautojen kunnostamiseen ja muistomerkkien hankintaan. Lahjoituksia tehtiin myös karjalaisjärjestöille. 

– Huomioitavaa on, että kaikki suojeluskuntien omaisuus jäi kotipaikkakunnille ja suojeluskuntapiirin lahjoitukset eivät menneet piirien ulkopuolelle, Selèn korostaa.

 

 

 


LUE LISÄÄ 25.9. ILMESTYNEESTÄ KARJALA-LEHDESTÄ

 

Suomen kaikki murteet netissä

 

Murteet muuttuvat ja katoavatkin, mutta suomen kaikista murteista on nauhoite. Nyt vaikkapa Antrean ja Metsäpirtin murre on kuunneltavissa netissä.

 

 

TAINA SAARINEN

 

 

– Olin kuusivuotias, kun karjalainen siirtoväki tuli Urjalaan Koulunkulman koululle, kertoo Jaakko Yli-Paavola

– Kaksilla hevosrattailla tuli kolme perhettä. Kylässä meitä oli yhdeksän suunnilleen samanikäistä lasta ja nyt tuli seitsemän lisää.

– He olivat vilkkaita ja iloisia lapsia, joiden murre imaisi mukaansa. ´Mie´ tuli heti, sitten -loi-monikko. Se mikä oli aikaisemmin rutissut, alkoi rutajamaan. Kahden viikon kuluttua me urjalalaislapset puhuimme Muolaan murretta. Se on minulle siis hyvin läheinen murre.

– Olin joitain vuosia sitten yhteydessä yhteen heistä, Tampereelle muuttaneeseen Paijan Erkkiin. Hän puhui täyttä tamperelaista, muolaalaisesta ei ollut jälkeäkään.

Murretutkija Jaakko Yli-Paavola kertoi karjalaismurteista ja esitteli ääninäytteitä Tampereen karjalaisseurojen ja Tampereen pääkirjasto Metson yhteisessä Karjalaisessa päivässä.

 

Murre on yhteisön kieltä

 

Alkujaan ´murre´ on merkinnyt sitä, että joku toinen ”murtaa” puhetta – omaan verrattuna. Nykyisin murteella tarkoitetaan sitä mikä ei ole yleiskieltä ja sen kirjoitettua muotoa, kirjakieltä.

Kieli on sosiaalista ja murteet alituisessa muutoksessa. Jaakko Yli-Paavola toteaa, että siirtoväen murteiden häviäminen on väistämätön kehitys.

– Kokoontumiset pitävät murteita yllä, mutta murre jää vailla tukea, kun ympäriltä puuttuu arjen kulttuuri ja murreyhteisö. Siirtoväen murteet ovat lisäksi sidoksissa vanhaan, agraariseen elämään, jonka sanasto häviää muutenkin. Mutta murteet eivät häviä, ne ovat elävää kieltä, sanoo Yli-Paavola.

 

Kaikki murteet nauhalla

 

Jaakko Yli-Paavola on tehnyt elämäntyönsä Kotimaisten kielten keskuksen Suomen kielen nauhoitearkistossa.

Arkistossa on noin 30 tuntia murreäänitettä jokaisesta suomalaisesta pitäjästä, mukaan lukien niin sanottu luovutettu alue. Lisäksi näytteitä on sukukielistä, nyky-Karjalan murteista ja Inkerin suomalaismurteista.

Siirtoväen tallenteiden osalta Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö tuki hanketta tuntuvasti.

 

Suomen murteita on tallennettu myös maan rajojen ulkopuolelta Ruotsista, Norjasta, Inkeristä, Amerikasta ja Australiasta.

Yhteensä nauhoitteita on yli 23 000 tuntia. Murteiden järjestelmällinen äänittäminen aloitettiin vuona 1959. Nyt nauhoitteet on digitoitu ja kaiken kansan kuultavina internetissä. Uudempaa puhekielen aineistoa kerätään edelleen.

Kielentutkimuksessa oli 1950-luvulla käsitys, että kansankielen keruutyö oli jo tehty, että sodan jälkeen kaikki oli myöhäistä ja murteet rapistuneet.

Suomen kielen nuoren professorin Pertti Virtarannan aktiivisuutta on kiittäminen, että murteita alettiin silloin tallentaa.

Virtarannalla oli kokemusta kielenaineksen tallentamisesta, ja hän oli kenttätyössä uusi ja ennakkoluuloton kollegoihinsa verrattuna.

Pian kävi ilmi, että murteet olivat elossa ja voivat hyvin.

– Nauhoitustyössä havaitsimme, että 50- ja 60-luvulla siirtokarjalaisten murteet olivat säilyneet vähän iäkkäämmillä naisilla, kertoo Yli-Paavola.

– Naiset olivat enemmän kotona. Miehet liikkuivat, jolloin ympäristön puheen piirteet alkoivat heti tarttua.

Murteentutkimuksissa on havaittu, että siirtoväen murteet eivät ole joitain piirteitä lukuun ottamatta juuri vaikuttaneet vastaanottaviin valtamurteisiin.

Yli-Paavola kertoo, että paikoin siirtoväen murteet ovat säilyneet pitkään.

– Kokemäen Peipohjaan muutti räisäläläisiä yhdyskunnaksi, samoin säilyi Kirvun Tietävälän kylästä Orimattilaan muuttaneilla oma murre.

 

Murrekirja

 

Erkki Lyytikäisen, Jorma Rekusen ja Jaakko Yli-Paavolan toimittama Suomen murrekirja (2013) on murteentutkimuksen suurteos.

Kirja tarjoaa hyvän yleisesityksen äänitearkiston aarteista, murteiden pääpiirteistä ja pitäjien erityispiirteistä. Näytteet ovat äänitearkiston tallenteista.

Murreaineiston haastateltavat ovat syntyneet 1880–1910-luvuilla, ja he olivat haastatteluhetkellä 70–80-vuotiaita.

Aiheiltaan tekstit ovat vaihtelevia. Vapaa kerronta käsittelee puhujille läheisiä aiheita, jotka valottavat kertojien elämän merkkihetkiin liittyvää asiaa, elämän eri puolia syntymästä ja kuolemasta juhliin ja arjen töihin.

Mukana on kansa- ja perinnetieteellisiä aiheita ja havaintoja elämän varrelta. Kokonaisuutena teos ja nauhoitteet ovat mosaiikki menneen maailman elämästä.

 

Tantsuista ja lähdöistä

 

Viipurin maalaiskunnassa vuonna 1888 syntynyt Anna Mecklin kertoo vuonna 1963 tehdyssä nauhoitteessa eloisalla murteella juhannusjuhlista Samolassa, Kivikkonimen kokoilla.

Sakkolalainen Anni Paukku (s. 1887) kertoo vuonna 1960 kahdesta evakkoon lähdöstä. Miten se oli, että ”lähe toas pois!”.

Kivennapalainen Anna Rontu (s. 1895) Polviselän kylästä kertoo, miten tyttönä väsytti mennä kuumaan riiheen puimaan: ”Ei se herkkuu olt!”. Eipä ollut ei. Samaan aikaan oli ruuanlaittokurssin takia tanssit useana iltana peräkkäin, ja puimaan mentiin ´suoraan tantsupaikast´.

Kirjaan litteroidut haastattelut löytyvät siis internetissä. Pitäjäkohtaiset näytteet ovat kuunneltavissa:?http://www.kotus.fi/suomenmurrekirja

 

Sodan kauhut jääneet taakse

Tampereella vietettiin jatkosodan päättymisen tilaisuutta Kalevan kirkossa ja muistettiin mitalein pitkäaikaisia kumppaneita evankelis-luterilaisesta ja ortodoksisesta kirkosta.

 

 

MARJATTA PÖLLÄNEN

 

Tampereen piirin karjalaisseurat muistivat tuomiorovasti Olli Hallikaista Tampereen ev.lut. tuomiokirkkoseurakunnasta ja pastori Heikki Honkamäkeä ortodoksisesta seurakunnasta muistomitaleilla. Kunniakirjojen ja mitalien luovuttajina olivat piirin puheenjohtaja, sosiaalineuvos Tuomo Nenonen, naispiirin puheenjohtaja Anne Pärssinen ja Martti Sintonen Tampereen Karjala-seurasta.

– Oli neuvottelutaidon huippu, kuinka Suomi selvitti itsensä pois kahden suuren valtaryhmittymän välistä, itsenäisenä ja vapaana maana. Suomihan oli Englannin kanssa ainoa maa, joka selviytyi ilman miehitystä toisesta maailmansodasta, Nenonen muistutti avaussanoissaan.

– Meille karjalaisille sodan ehdot olivat raskaat, niitä emme unohda koskaan! Menetimme kotiseutumme ja omaisuutemme, mutta emme uskoa tulevaisuuteen. Aina olemme heimona olleet toisten jaloissa, kun rajaa on siirretty yhdeksän kertaa, hän kertoi.

 

Koulupäivä päättyi

rauhanuutiseen

 

Juhlapuhuja eversti evp Antero Pärssinen on syntynyt 1937 Pyhäjärven Keljassa. Hän kertoi missä oli 70 vuotta sitten.

– Olin lopettelemassa koulupäivääni torstaina Uuraisten kunnan Kyynämöisten koulussa. Olin aloittanut koulutaipaleeni kolme viikkoa aiemmin syyskuun ensimmäisenä päivänä toisen evakkoreissumme ensimmäisenä vuotena.

Pärssinen oli lähtenyt Keljasta nuorimman sisarensa ja veljensä kanssa naapurin emännän mukana 20. kesäkuuta. Äiti ja kolme vanhinta sisarusta lähtivät kahden hevosen ja muun karjan mukana kohti Savonlinnaa.

– Junamatkalla jouduimme Elisenvaarassa toteamaan jotain hurjaa tapahtuneen, kun savun hajussa härkävaunun ikkunaluukuista tirkistellessämme näimme ratapihalla savuavaa rojua. Junamme ajoi ratapihan ohi pysähtymättä ja otti tarvittavan halko- ja vesitäydennyksen parin kilometrin päässä ns. linjalta, Pärssinen kertoi.

– Syyskuu oli Suomen kohtaloissa suurten ratkaisujen aikaa. Aselepo saatiin aikaiseksi syyskuun 4. päivänä ja välirauha allekirjoitettiin 19.9. eli 70 vuotta ja kaksi päivää sitten, Pärssinen totesi 21. syyskuuta pidetyssä tilaisuudessa.

– Minulla oli viime kuun lopulla tilaisuus käydä jatkosodan ratkaisun kannalta keskeisillä taistelupaikoilla suomalaisten eri puolustusasemissa Karjalan kannaksella. Oli mielenkiintoista nähdä muun muassa Siiranmäen taistelumaastot. 

– Noiden torjuntavoittojen hedelmistä me olemme saaneet nauttia itsenäisessä Suomessa jo yli 70 vuoden ajan. Näinä vuosina väkilukumme on lisääntynyt viidenneksellä ja elintasomme moninkertaistunut. Millä tämä positiivinen, monet muut valtiot ohittanut kehitys on saatu aikaan. Vastaus on yksinkertainen: kovalla, sitkeällä työllä.

– Sodasta paluun jälkeen oli jälleen omalla työllä luotava elämälle edellytykset. Ne samat miehet ja naiset, jotka ennen sotia olivat rakentaneet tilansa Karjalan kannaksella, olivat taas saman tehtävän edessä. Kaikki piti aloittaa alusta. Nyt ehkä nuoremman sukupolven avustamana, mutta itse päävastuun kantaen. Usko parempaan tulevaisuuteen oli kuitenkin horjumaton. Uusilla paikkakunnilla heittäydyttiin elämään täysillä. Valittamiselle ja vaikerrukselle ei ollut sijaa. Omaan työhön luotettiin. Myös paikkakunnan riennoissa haluttiin olla mukana, oli sitten kunnan, seurakunnan tai järjestöjen toiminnasta.

– Kun me nyt jatkosodan päättymistä muistellessamme teemme kunniaa veteraaneillemme itsenäisen Suomen pelastamisesta taistelukentille, emme saa unohtaa koko veteraanisukupolviamme heidän rauhanajan uurastuksestaan tulevien sukupolvien eteen. Veteraanisukupolvet ovat antaneet meille ja nuoremmille sekä tulville sukupolville mallin, jolla elämässä menestytään myös pienessä valtiossa kuten rakas isänmaamme Suomi.

 


 

LUE LISÄÄ  25.9. ilmestyneestä lehdestä

 

LUE 25.9. ILMESTYNEESTÄ KARJALA-LEHDESTÄ!

• Karjalan Nuorten vauhti ei hiljene

•  Teräspalkeilla taiteillen veneisiin Uuraassa

• Elojuhlassa haasteltiin yksin ja yhdessä

• Halvaantunut Aarne Kostiainen pääsei evakkoon viime hetkillä

• Vähän erilainen Kuolemajärvi-juhla Turussa

• Mantsinsaari-seura panostaa tulevaisuuteen

• Kauko Ruokolainen ja Eeva Äijälä ovat piirakanteon Suomen mestareita

 

Seuraava lehti ilmestyy 2.10.