2017-05-24 13:54:56

Sankarivainajat siunattiin oman isänmaan multiin

Kaatuneitten muistopäivänä 21.5. järjestettiin Lappeenrannan sankarihautausmaalla valtakunnalliset sankarihautajaiset. Tilaisuudessa siunattiin 38 Venäjältä löydettyä tunnistamattomaksi jäänyttä suomalaista sotilasta.

Sankarivainajien siunauksen toimitti puolustusvoimien kenttäpiispa Pekka Särkiö apunaan kenttärovasti Vesa Aurén, kirkkoherrat Mika Lehtola ja Juha Eklund, rovastit Jorma Taipale ja Pertti Huttunen sekä sotilaspastorit Jukka Seppänen ja Aki Lasonen

– Sankarivainajat olivat täyttämässä velvollisuuttaan – turvaamassa maan rauhaa. Nyt heidän pitkä taistelujen tiensä on johtanut viimein kotiin, totesi kenttäpiispa Särkiö siunaustilaisuuden alkusanoissa.

VALTIOVALLAN TERVEHDYKSEN tilaisuuteen tuonut pääministeri Juha Sipilä käsitteli muistopuheessaan veteraanien jättämää suomalaista perintöä  – kaveria ei jätetä.

– Isänmaan itsenäisyys ja vapaus on lunastettu kalliilla hinnalla. Uhraukset olivat valtavia. Veteraanit sekä kotirintaman miehet ja naiset tekivät suurtyön. Kaveria ei jätetty myöskään sotien jälkeisenä suomalaisen yhteiskunnan jälleenrakentamisen aikana.

– Veteraanien rivit harvenevat ja heistä nuorimmatkin ovat yli 90-vuotiaita. Samalla meille on ensimmäistä kertaa kasvamassa sukupolvi, joka ei henkilökohtaisesti tunne yhtään sodan käynyttä ihmistä. 

Sipilä kiitti Sotavainajien muiston vaalimisyhdistystä sen tekemästä sotavainajien etsintätyöstä luovutetuilla alueilla.   Yhdistys on tehnyt sitä Opetusministeriön valtuuttamana jo vuodesta 1998 lähtien. Erityiskiitoksen hän osoitti kaikille vapaaehtoisille, jotka ovat työssään noudattaneet ”kaveria ei jätetä”-periaatetta.

RUNSAS YLEISÖJOUKKO seurasi hiljentyneenä kuinka kadetit laskivat valkoiset arkut hiekkaristeineen hautaan Suomen toiseksi suurimmalla sankarihautausmaalla Narvan marssin säestyksellä. Viimeinen arkku laskettiin Porilaisten marssin ja kunnialaukauksien saattamana.

– Lopultakin he pääsivät lepoon omaan isänmaahan, kuului yleisön keskuudesta.

Haudalle hiljentyi myös 13-vuotias Onni Virtanen, joka oli saapunut Kirkkonummelta kukkatervehdystä tuomaan.

Tilaisuuden järjestelyistä vastasi Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys yhdessä puolustusvoimien ja Lappeenrannan seurakuntayhtymän kanssa. 

Seppelpartiot lähetettiin talvi- ja jatkosodan sankarivainajien muistomerkille, Äiti Karjala -patsaalle, Karjalasta tuotujen sankarivainajien,  vapaussodan sankarivainajien  sekä vakaumuksensa puolesta vuonna 1918 kaatuneitten muistomerkeille.

PAULA KIVILUOMA

KUVA

Sankarivainajien arkunkantajina toimivat Maasotakoulun 102. kadettikurssin kadetit.


 
Lue lisää
2017-05-24 13:56:59

Yhteistyötä tarvitaan ongelmista huolimatta

Avustustoiminta Karjalaan vaatii sitkeyttä ja suhteita. Rääkkyläläisellä terveyskeskuslääkäri Tapio Hämäläisellä on ollut lisäksi seitsemän Leningradissa vietetyn opintovuoden (1973–80) parkitsema paksu nahka ja pitkä pinna. 

Yhteistyöstä ja humanitaarisesta toiminnasta huomionosoituksia saanut Tapio Hämäläinen kertoi kokemuksistaan Joensuussa ”100 vuotta itärajan tuntumassa” -sarjan toukokuun tilaisuudessa.

Hämäläinen oli ensimmäisten joukossa, kun rajan avauduttua Niiralassa 1989 eri kansalaisjärjestöt ja Keski-Karjalan kunnat aloittivat yhteistyön Karjalan tasavaltaan. Maailman mitassa harvinaisen syvä elintasokuilu suuntasi työn paljolti humanitaariseksi avustustoiminnaksi.

– Apua ja tukea tarvitsivat erityisesti lapset. Sortavalan lastenkodissa oli 100 kouluikäistä lasta, kaksikymmentä 1–6 vuotiasta ja synnytyssairaalassa kymmenisen hylättyä vauvaa. Käynnistimme kummilapsitoiminnan, johon otti osaa yli sata perhettä eri puolilla Suomea.

–  Lapsia tuotiin kesäksi Suomeen, lastenkotiin vietiin vaatteita, ruokaa ja muuta tarpeellista.

 

Uskomatonta 

byrokratiaa

Tieto lasten ahdingosta kiiri Brysseliin. Siellä EU:n komission puheenjohtaja Jacques Santeurin vaimon johtama Euroopan Naiset järjestö rahoitti lastenkodin keittiöremontin. Hämäläinen oli viemässä rekkakuormaa rajan yli, kun tullissa tuli stoppi.

–  Kuormassa oli tuhansia kiloja laitteita ja muuta tavaraa. Yksi henkilö sai viedä tullitta 50 kiloa. Noin 30:lla lapsella oli kesänvieton vuoksi viisumit ja niinpä kierrätimme heitä Suomen kautta takaisin. Näin saatiin jaettua kuormaa, jokaiselle oma 50 kilon osuus. Luulin jo, että järki voitti, kun pääsimme läpi, mutta kävi niin, että tullista loppui paperi, valmiit kaavakkeet, joita täyttivät. Santeurin rouva ei uskonut, kun raportoimme aikanaan rahoittajalle.

Kansalaisjärjestöt

heikoimpien tueksi

Avustustyön ohella Hämäläinen on ollut mukana perustamassa ja tukemassa kansalaisjärjestöjä.

– On aivan oleellisesta, että on toimivia kansalaisjärjestöjä, jotka osaavat vaatia viranomaisilta ja päättäjiltä edustamilleen kuuluvia etuja ja toimenpiteitä. Kansalaisjärjestöjä tarvitaan kaikkialla kaikkein heikoimpia puolustamaan.

Järjestöjä on perustettu lasten, naisten, mielenterveysongelmista kärsivien ja esimerkiksi diabeetikkojen tueksi. Usein niin, että Hämäläinen on auttanut muita. Hänen asiantuntemuksesta, kokemuksesta ja suhteista ovat hyötyneet useat suomalaiset järjestöt, jotka ovat luoneet omia yhteistyöverkostojaan Venäjän Karjalaan.

Rahoitusta toimintaan on kanavoitu muun muassa lähilaueyhteistyövaroista, joille olisi edelleen tarvetta.

MATTI RONKAINEN

LUE LISÄÄ 25.5. 2017  ILMESTYNEESTÄ KARJALA-LEHDESTÄ

KUVA

Tapio Hämäläisen mielestä Karjalassa tarvitaan edelleen suomalaisten ja venäläisten yhteistyötä niin kansalaisten ja kansalaisjärjestöjenkin kuin kuntien ja valtioiden välillä.



 
Lue lisää
2017-05-24 13:59:08

Tuhansien Kirvu-kuvien tallennus etenee

Orimattilalainen, eläkkeellä oleva valokuvaaja Martti Ovaska on digitoinut Kirvu-Säätiön omistuksessa olevia vanhoja kuvia vuodesta 2014. Säätiö on kerännyt kuvia muun muassa eri kirjahankkeita varten ja esimerkiksi Kirvu kuvina –kirjaan niitä saatiin lähes kymmenen tuhatta kappaletta. 

Suurin osa kuvista on palautettu käytön jälkeen omistajilleen, mutta silti niitä on vielä useammassa laatikossa säätiön arkistossa Mäntsälässä.

– Skannaamiani kuvia on netissä tällä hetkellä noin kolme tuhatta ja määrä kasvaa koko ajan sitä mukaan, kun ehdin niitä käsitellä. Kuvat löytyvät Kirvu.fi-sivustolta, jonka kotiseutuarkistossa on linkki kuva-albumeihin, Martti Ovaska opastaa.

Netin lisäksi kuva-arkisto on tallennettu kovalevylle säätiön arkistoon.

Martti Ovaska on laatinut tallentamistaan kuvista taulukon, jossa on kaikki saatavilla ollut tieto: missä ja milloin kuva on otettu, keitä siinä on ja kuka sen on kuvannut. 

Kuvat esittävät  niin maisemia ja kylänäkymiä kuin kirvulaisia arjen askareissa ja työn touhussa, juhlissa ja harrastuksissa. Myös tunnetusta Kirvun luonnonparantolasta on omassa kansiossaan ainutkertaisia otoksia. 

Tallennettujen kuvien joukossa on runsaasti niin kutsuttuja visiittikortteja, paksulle pahville liimattuja henkilö- tai perhekuvia. Visiittikortit olivat oman aikansa käyntikortteja, joita vietiin tuliaisiksi vieraisille mentäessä. Ne olivat muodissa etenkin 1860–1920-luvulla. 

– Nykyisin visiittikortit ovat suosittuja keräilijöiden keskuudessa, Martti Ovaska tietää.

Vanhat kuvat laadukkaita

Kiitoksen Kirvu-kuvien aiheiden monipuolisesta kirjosta Martti Ovaska kohdistaa valokuvaajille, jotka kamera pyöräntarakallaan kiersivät pitkin kylänraitteja etsimässä kuvauskohteita. 

Lähes joka kylässä oli oma valokuvaajansa, joista Martti Ovaska mainitsee nimeltä Kirvun luonnonparantolan johtajan Maalin Bergströmin puolison Jaakko Bergströmin ja Juho Niemen kirkonkylästä sekä Sairalasta Hjalmar Musakan, Hilja Immelinin, Anja Hoppulan, Oskar Vaaran ja Elna Elisabet Rissasen.

– Kuvaajat olivat ammattilaisia. He paneutuivat kuvaukseen ja osasivat sommitella kohteet oikeisiin kuvakulmiin. Myös kuvattavat pitivät kuvia arvossa, sillä ateljeessa otettu potretti saattoi maksaa jopa kuukauden palkan, hän sanoo.

PÄIVI PARJANEN-VÄTTÖ

LUE LISÄÄ  25.5.2017 KARJALA-LEHDESTÄ

KUVA

Martti Ovaska on tallentanut Kirvu.fi-sivustolle jo kolmetuhatta valokuvaa. Työsarkaa riittää edelleen.




 
Lue lisää
2017-05-24 14:11:23

LUE 25.5.2017 ILMESTYNEESTÄ KARJALA-LEHDESTÄ!

• Ritari 95, Tuomas Gerdt, täyttää 95 vuotta

• Perestroikan aika vapautti Venäjän karjalaiset muusikot

• Itkuvirsi voi syrjäyttää masennuslääkkeet

• Siirtolaisten vaiheita Yhdysvalloissa

• Uudenkirkon Pyhälle Birgitalle omistetun kappelin tutkimuksia

• Liikkumalla rahaa lotille Kouvolassa

• Aktivismi ja jääkäriliike Räisälässä -näyttley Köyliössä

Seuraava lehti ilmestyy 1.6.2017. (no 22)

Tilaa irtonumero : http://www.karjala-lehti.fi/index.php?p=42&c=6


 
Lue lisää
2017-05-24 14:12:24

Kolumni 25.5. 2017

Suomalaisuuden viivakoodi


OUTI MULARI

 Mitä sinulle tulee mieleen, jos pitäisi määritellä, miltä näyttää suomalaisuus? Olisiko se rantasauna koivikossa, voittomaalia riemuitsevat jääkiekkoilijat vai jotain ihan muuta? Minulle ensimmäinen suomalaisuuden mielikuva on kansallispuku. Ja ensimmäinen mielikuva kansallispuvusta pikkutyttönä saamani mummin vanha Munsalan puku, jonka kankaat olivat osin jo niin hauraat, että pukua oli pidettävä hyvin siististi ja varoen, ja jonka tykkimyssy oli niin lumoavan kaunis, etten vielä tänä päivänäkään ole uskaltanut sitä päähäni pukea kuin kokeillakseni.

Viime viikolla sain osallistua Suomen Käsityön museon ”Suomalainen kansallispuku” -juhlanäyttelyn avajaisiin. Näyttelyn avasi opetus- ja kulttuuriministeriön ylijohtaja Riitta Kaivosoja, jonka puhe ylisti kansallispukua, itsenäisen Suomen näkyvää ja elävää kulttuuriperintöä. Hän muistutti, että vaikka harva enää pukeutuu kansallispukuun, ovat ne käsitteenä meille kaikille tuttuja.

Meillä kaikilla on käsitys siitä, miltä kansallispuvut näyttävät, ja meillä kaikilla on jotain muistoja niihin liittyen. Kansallispuvut ovat vahva osa suomalaisuutta ja sitä kansallistunnetta, jota jo J.V. Snellman aikanaan aatteillaan nostatti. Ne luovat näkyviksi kuviksi juuremme ja paikkamme sukupolvien ketjussa.

 

MIELTÄ LÄMMITTI, kun ylijohtaja Kaivosoja nosti esiin myös kansallispukujen ”tuunaamisen” raikkaana tapana tuoda perinteinen kulttuuri osaksi modernia maailmaa ja nykypäivän pukeutumista. Upeat perinteiset kuosit, kaavat ja tekniikat ansaitsevat tulla huomioiduksi laajemminkin kuin vaan tiukasti määriteltyjen pukukokonaisuuksien muodossa.

Itse olen yllätyksekseni kansallispukukäyttäjänä melko ryppyotsainen perinnepirkko. Vaikka moni tietää minut ennakkoluulottomana tuunaajana ja pukuosien ”sekakäyttäjänä”, kansallispukuun pukeutumisessa olen puritaani, jonka sieluun sattuu, jos puvut puetaan väärin.

Täydellinen kansallispuku päähineineen ja päällystakkeineen on niin hieno kokonaisuus, että sen tulee nauttia ansaitsemaansa arvostusta. Nyttemmin olen yrittänyt hieman höllätä pirtanauhaani ja ajatella, että pääasia ei ole oikea päähine päässä vaan se, että ihmiset saisivat rohkeutta pukeutua kansallispukuihinsa useammin.

Oma tavoitteeni on juhlavuoden aikana pukeutua esi-isieni pitäjän pukuun, jota olen tehnyt sukkulanheitto ja käsin ommeltu pisto kerrallaan. Jokaisen kirjailun kohdalla tunnen enemmän ylpeyttä siitä, kuka olen. Yksi suomalaisista, juuret Uudenkirkon mullassa, osana tätä sukupolvien ketjua. Toivottavasti lapsenlapseni tuntevat tämän puvun kanssa joku päivä samaa ylpeyttä kuin minä nyt mummini pukua hellästi silitellessäni.

 

JOKA VUOSI 17. toukokuuta olen hiljaa mielessäni kateellinen norjalaisille. Heillä on Syttende mai eli kansallispäivä, jolloin lähestulkoon jokainen norjalainen kuninkaallisia myöten pukeutuu ylpeydellä kansallispukuun, ja sosiaalisen median kuvavirtani soljuu upeista otoksista täynnä kansallispukuisia ihmisiä.

Norjassa tytöt saavat kansallispuvun usein rippilahjaksi, joko uuden varta vasten heille teetetyn tai vanhan suvusta perityn. Lisää kateuden aihetta, mikä upea tapa! Nämä lahjapuvut eivät suinkaan jää kaappeihin pölyttymään, vaan niitä pidetään kansallispäivän lisäksi ahkerasti muissakin juhlissa häistä syntymäpäiviin.

Oma aarteeni, kohta satavuotias mummin munsala, oli myös hänen rippilahjansa. Siskoni kanssa olemme saaneet Hämeen puvut valmistujaislahjoiksi. Olenkin itseäni vannottanut, että minun kohdallani tämä perinne ei katkea ja tyttäreni tulevat saamaan rippilahjoiksi valitsemansa kansallispuvut. Vaikka heillä, kuten minullakin, on kansallispukuja jo useita, muistot ja merkitykset tekevät tietyistä puvuista rakkaimpia ja arvokkaimpia.

Pukeutuisitko sinä rippijuhliin kansallispukuun? Tai antaisit sellaisen läheisellesi lahjaksi? Toivon, että satavuotiaan Suomen kunniaksi annamme kansallispukujemme näkyä, niin suurissa kuin vähän pienemmissäkin juhlissa. Joten haastan juuri sinut: ota puku esiin, tärkkää tykki ja tunnusta väriä!

•  Kirjoittaja on K-kauppias, kahden lapsen äiti ja Karjalaisen Nuorisoliiton puheenjohtaja, joka innostuu kulttuurista ja kansallispukuaktivismista.


 
Lue lisää