Tällä viikolla » Jutut

Veteraanien varainkeruu loppusuoralla: Emme keräisi senttiäkään, jos rahoille ei olisi tarvetta

 

MARKUS RISSANEN

 

 

Jatkosodan päättymisen 70-vuotismuistelu ja talvisodan alkamiseen liittyvät 75-vuotistapahtumat antavat myötätuulta sotiemme veteraanien varainkeruulle. Veteraanivastuu ry:n puheenjohtaja Matti Niemi uskoo keräysten jatkuvan ainakin maamme satavuotisjuhliin 2017.

– Viime sodissamme olleita on jäljellä noin 30 000 ja itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlan aikaan noin 17 000. Väitteet siitä, että sotiemme veteraanien auttamiseen olisi jo riittävästi varallisuutta, eivät pidä paikkaansa. Emme keräisi senttiäkään, jos rahoille ei olisi tarvetta.

 

Ampuessaan alas myytin veteraanien varallisuudesta puheenjohtaja Niemi latelee listan kuntoutuslaitosten realisoinneista ja yksityiskohtana sen, että Sotainvalidien Veljesliiton tilinpäätöksen jääneen kolme miljoonaa euroa miinukselle. Pelkästään Niemen johtama organisaatio kerää vuosittain noin kolme miljoonaa euroa ja kaikki tuotot tilitetään veteraaneille.

– Korkeasta, keskimäärin 90 vuoden iästä huolimatta kahdeksan kymmenestä veteraanista asuu edelleen omassa kodissa ja yli puolet saa 700-1000 euron kuukausieläkettä. Keräyksillä hankimme apuvälineitä, avustamme hoito- ja lääkekuluissa sekä järjestämme virkistystä ja kuntoutusta, Matti Niemi korostaa.

Perinteisten lipaskeräysten ohelle on entisen Rahapajan eli Suomen Monetan kanssa kehitetty uudentyyppinen kampanja, jonka tulokset rohkaisivat jatkamaan. Ihmiset voivat tilata postikuluilla ilmaisen Talvisodan hengessä -mitalin. Saaja voi auttaa vapaaehtoisella lahjoituksella maamme veteraanityötä.

 

– Saimme lupaukset jo yli 60 000 euron lahjoituksista. Lisäksi olemme myyneet erilaisia sotaan liittyviä keräilytuotteita, joista luovutetaan 20 000 euroa veteraaneille, selvittää Suomen Monetan maajohtaja Janne Häkkinen, joka uskoo kampanjan 150 000 euron tavoitteen ylittyvän selkeästi.

– Alkupalautteen mukaan tämä kampanja koskettaa suomalaisia syvältä monella tasolla ja veteraanien työtä arvostetaan, maajohtaja Häkkinen toteaa.

 

Lue lisää 21.8. ilmestyneestä lehdestä !

 

Unelma Suur-Suomesta sai pauloihinsa miehet ja naiset

MARKKU PAAKKINEN

 

Miksi pieni Suomi lähti niin voitonvarmana uhkarohkealle ristiretkelleen bolsevismia vastaan Venäjän Karjalaan kesällä 1941? Mistä kansallisromanttinen unelma Suur-Suomesta ammensi voimansa?


Jatkosodan hyökkäysvaiheessa kesä-syyskuussa 1941 Suomen armeija sai vallattua takaisin Neuvostoliitolta talvisodassa menettämänsä maa-alueet Laatokan Karjalassa ja Kannaksella. Revanssinhaluinen Suomi oli samassa nosteessa, heinä-syyskuussa, ylittänyt idässä vuoden 1939 valtakunnanrajan, ja mielessä siinteli kaukainen satumaa, runojen ja laulujen Kalevala.

Pitkään kypsynyt kansallisromanttinen unelma Suur-Suomesta ei ollutkaan enää vain pelkkä unelma. Nyt haettiin toden teolla hyvitystä talvisodan traumaattisille kokemuksille.

Suur-Suomi-aatteen innokkain päsmäri oli jo pitkään ollut Akateeminen Karjala-Seura, joka yritti vaikuttaa mielialoihin koririntamalla. Tulenpalavissa propagandapuheissa annettiin ymmärtää, että Jumala olisi kyllä aatteen puolella ja ristiretki vanhan rajan yli Neuvosto-Karjalaan tultaisiin voittamaan varmasti.

– Hurmos tarttui, ja aikalaiset kokivat, että kyse oli aidosta rakkaudesta rajantakaista heimokansaa kohtaan, joka piti pelastaa bolsevismilta. He kokivat tekevänsä rakkauden työn tuleville sukupoville, kertoo historiantutkija ja tietokirjailija Jenni Kirves.

 

Suur-Suomen raja 

Uraliin asti

Kaikkein mahtipontisimmissa unelmissa uljas Suur-Suomi olisi ulottunut idässä aina Uraliin asti. Lisäksi Suomeen olisivat kuuluneet lännessä suomenkieliset alueet Norjan Ruijasta ja Ruotsin Norrbottenista.

 

Jenni Kirveen ja Sari Näreen toimittamasta teoksesta Luvattu maa (Johnny Kniga 2014) käy ilmi, että Suur-Suomi-aatetta hehkutti paatoksellisesti ylipäällikkö Mannerheimkin jatkosodan ensimmäisessä päiväkäskyssään:

”Aseveljet! Seuratkaa minua viimeisen kerran – nyt kun Karjalan kansa jälleen nousee ja sarastaa Suomen uusi huomen.”

Suomalaisten hyökkäys Venäjän Karjalaan saavutti näyttävimmän voittonsa 1.10. 1941, kun joukot valtasivat Petroskoin Äänisjärven rannalla.

Tämän jälkeen suomalaisten valloitusinto kaukana omien rajojen ulkopuolella alkoi laantua, ja sodan päämäärätkin kävivät vähitellen monille yhä epäselvemmiksi.

 

Saksan apuun

luotettiin

 

Jenni Kirveen mukaan ajan henki oli Suomessa toisessa maailmasodassa paljolti samantyyppinen kuin muuallakin Euroopassa – mikään poikkeustapaus maamme ei ollut jatkosodassa laajennushaaveineen. Lopullisen vauhdin Suur-Suomi-aatteelle antoi Saksan apu, johon uskottiin lujasti.

 

– Uskottiin, että Saksan voittamattoman armeijan avulla sota olisi ohi viikoissa. Suomalaisten ei tarvitsisi tehdä itse juuri mitään. Saksa hoitaisi kyllä edeltä likaisen työn ja Suomi korjasi hedelmät.

– Kuten tiedämme, toisin kävi. Sentään ei uskottu, että Suomi yksin voisi Neuvostoliiton voittaa! Kirves toteaa.

Lopullinen piste Suomen unelmille tuli kesällä 1944 puna-armeijan aloitettua massiiviset hyökkäykset. Suomalaiset oli pakotettu vetäytymään kiireellä kalevalaisesta onnelastaan, tarunhohtoisesta Itä-Karjalasta.

Nyt alkuperäinen unelma Suur-Suomesta ja vapaasta Vienasta haluttiin unohtaa pikaisesti.

– Entiset AKS:läiset menestyivät hyvin sodan jälkeisessä Suomessa. Tavalliset sotilaat halusivat puolestaan mennä hekin elämässä eteenpäin. Ajateltiin, että jotain oltiin voitettu ehkä sittenkin ja paheminkin olisi voinut käydä – meitä ei miehitetty.

Tutkija Tuomas Tepora tiivistää Suur-Suomi aatteen Luvattu maa-teoksessa näin:

”Se (Suur-Suomi) ei ollut vain sivistyneistön toive ja kansalliskiihkoisten huuto, vaan monien tavallisten ihmisten kollektiivista itsetuntoa hivelevä unelma, joka aktivoitui tilaisuuden tarjoutuessa.”


 

 

Lue lisää 21.8. ilmestyneestä lehdestä !

 

Ukrainan pakolaisia Karjalaan

PENTTI VÄISTÖ

 

Suuri määrä ukrainalaisia pakkosiirrettiin Neuvosto-Karjalaan sotien jälkeen, kun suomalaisväestö oli evakuoitu Suomen puolelle.

Suuri määrä ukrainalaisia palasi takaisin Ukrainaan, kun Neuvostoliitto hajosi. Nyt ihmisvirta on taas Ukrainasta Karjalaan, kun Itä-Ukrainan venäläisväestöä siirtyy pakolaisina Petroskoihin.

 

Toistaiseksi Karjalaan on sijoittunut jo yli 400 Ukrainasta tullutta pakolaista. Karjalan kiintiöksi on kuitenkin määrätty yli 1300 pakolaista. Kiintiön täyttyminen riippuu luonnollisesti siitä miten Itä-Ukrainan kriisi ratkeaa.

Monet Ukrainasta paenneet nuoret perheet ovat jo ilmoittaneet haluavansa jäädä Karjalaan, mutta vanhempi väestö kaipaa kotiin, olkoon se sitten vaikka paikassa nimeltä Donetskin kansantasavalta.

Nyt Ukrainasta tulleet pakolaiset asuvat Petroskoissa parin oppilaitoksen asuntolassa, mutta kun koulut syyskuussa alkavat, pakolaiset on sijoitettava muuanne. 

Venäjän poikkeustilaministeriön Karjalan alueen apulaispäällikkö, eversti Igor Vinogradov vakuuttaa, että tilanteesta selvitään.

Pakolaiskeskuksissa olevat ukrainalaisetkin ovat toiveikkaita. He uskovat löytävänsä sekä asunnon että työtä Karjalasta. Pakolaiset sanovat, että elämä Ukrainan itäosissa on käynyt mahdottomaksi.

Nuori rautatieläinen Igor Zahartshenko pakeni kotikaupungistaan lapsensa ja vaimonsa kanssa koska ei halunnut joutua kutsutuksi sotaan, joka hänen mielestään on veljessota.

– En ole koskaan miettinyt mikä olen kansallisuudeltani. Olen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni Venäjällä, ja nyt minusta tuntuu, että haluan jäädä tänne, Igor Zahartshenko sanoo pitäessään pientä tytärtään sylissään.

Pakolaisiin suhtaudutaan Petroskoin kaduilla tehtyjen haastattelujen perusteella hyvin myönteisesti. Ihmiset ovat lähes poikkeuksetta sitä mieltä, että Venäjän toimet konfliktissa ovat olleet oikeita. Tämä on lisännyt entisestään presidentti Putinin kannatusta.

Ensimmäisen pakolaiskeskuksen asukkaat ovat tulleet rajan yli Venäjälle heinäkuun alussa. Toisessa pakolaiskeskuksessa asuvat tulivat Ukrainasta vasta kolme viikkoa sitten. He kertovat lähteneensä taistelujen alta pakoon, koska Donetskin kaupungissa elämä kävi mahdottomaksi.

– Perheemme päätti, että minun on lähdettävä lastenlasten kanssa pakoon. Itse en olisi sitä halunnut, koska mieheni ja poikani ovat rintamalla, mutta uhrauduin. Otin mukaani kaksi poikani kouluikäistä lasta, sanoo Irinaksi esittäytyvä noin 50-vuotias nainen.

Pakolaisia auttamaan on tullut myös joukko vapaaehtoisia. Venäjän hallitusta lähellä oleva Karjalan nuorisoparlamentti on yksi apua tarjoavista järjestöistä.

– Ihmiset tarvitsevat paljon henkistä tukea ja läheisyyttä, me pyrimme vastamaan tähän tarpeeseen, sanoo yksi vapaaehtoistyöntekijöistä, Polina Pashuk.

Kun pakolaisilta kysyy kuka on tai ketkä ovat syypäitä konfliktiin ja kuinka se voidaan ratkaista, on yleisin vastaus:

– Emme tiedä. Joku pakotti meidät toisiamme vastaan. Tämä on surullista.

 

 

Koop Arponen Jääski-juhlissa: Kulkuri seuraa iltatähteä

Suomalais-hollantilaiset sukujuuret omaava muusikko Koop Arponen pitää itseään ennen muuta karjalaisena. Jääski-juhlissa hän sai yleisön kyynelehtimään pappansa lempilaululla.

 

 

KIRSI JUURA

 

Muusikko Koop Arponen on elänyt suurimman osan elämästään Englannissa. Etäisyys on kirkastanut suvun ja karjalaisten juurien merkitystä. Tärkein ihminen hänen elämässään on epäilemättä vastavihitty vaimo, mutta hyvänä kakkosena tulee pappa Heikki Arponen.

– Papalla oli rankka elämä. Hän menetti isänsä 2-vuotiaana ja äitinsä 11-vuotiaana, joutui käymään sodatkin läpi ja lähtemään evakkoon. Silti Pappa ei koskaan valittanut. Hän oli positiivisin ihminen, jonka olen tuntenut ja pysyi valoisana elämänsä loppuun asti.

Koop on käynyt muutaman kerran sukunsa kotipaikalla Jääsken Lottolassa. 

– Kannatti mennä. Papalla oli hyvä muisti ja hänen tapansa kertoa tarinoita oli ihana. Hän näytti talon, jossa oli syntynyt, koulun, jossa oli opiskellut ja kaupan, jossa oli ollut töissä. Hän selosti meille kaikki pellot, keittiönpöydän paikan ja ikkunat.

– Kun pappa tuli sodasta, niin hänellä ei ollut kuin yksi vanerilaukku. Se on vielä tallessa.

 

Ei kotini ovi ees narahtanut, 

poika kun

maailmalle lähti...

 

Juuret Jääskessä -juhlissa Koop ja hänen yhtyeensä konsertoivat Imatrankosken kirkossa, joka on jääskeläisten nimikkokirkko. Kun Koop lauloi edesmenneen pappansa lempilaulun Kulkurin iltatähti, etsiskeli konserttiyleisö nenäliinojaan. Yhteenkuuluvaisuuden tunne yleisön yhtyessä kertosäkeeseen oli käsin kosketeltava.

Yhtyeen keikkatahti on viime vuosina ollut huikea 130 keikkaa vuodessa. Sen katkaisee joulukuu, jolloin yhtye keskittyy tekemään hyväntekeväisyyskonsertteja ja laulamaan englantilaisia joululauluja.

– Ihmisten olisi hyvä muistaa niitä, joilla ei elämä ole niin onnekasta tällä hetkellä, Koop sanoo.

Hyväntekeväisyyskonserteilla Koop kerää varoja Lastenklinikalle, Rintasyöpäliitolle ja Sotaveteraaneille.

 

– Pelkään, että seuraava sukupolvi unohtaa sodan käyneet. He ovat pitäneet huolta, että me voimme elää turvassa. Koulussa pitäisi opettaa, kuinka tärkeä sukupolvi se on ollut.

 

 

Lue lisää 21.8. ilmestyneestä lehdestä

 

LUE 21.8. ILMESTYNEESTÄ KARJALA-LEHDESTÄ!

• Kivennavan luostarit tutuiksi

• Oululainen kotiseutuaktiivi Ahti Pyörnilä: Äiti oli keskeinen Karjalan tarinan siirtäjä

• Kurkijokelaiset muistelivat mennyttä ja elivät tätä päivää pitäjäjuhlilla

• Perinne ja Facebook kohtasivat Jääski-juhlissa

• Hiitolan pitäjäjuhlassa Porissa musisoitiin ja muisteltiin

• Väinö Raution 120-muistovuosi Savitaipaleella

• Vuokko Tuomen viides näytelmä ensi-iltaan Hartolassa

• Nuorempi polvi kiitti sota- ja evakkoaikojen sankariteoista

• Erkki Turkia Rajajääkäriprikaatin jalanjälljillä

 

Seuraava lehti ilmestyy 28.8.