Matkat » Kotiseutumatkat

Etelä-Karjalan ja Pääkaupunkiseudun Sotaorpojen matka Kannakselle 3. - 5.9. 2013

Kuva:

Käkisalmen sankarihaudalla

 

VUOKKO AUVINEN

 

Varhain tiistaiaamuna 3.9. olimme lähdössä Helsingistä linja-autolla jännittävälle matkalle Karjalan Kannakselle ja Konevitsan luostariin. Odotin paljon tältä matkalta. Kävisimmehän useilla tunnetuilla taistelupaikoilla ja tutustuisimme Kannaksen maisemiin ja olin saanut tyttärenikin mukaan. Matkamme johtajana toimi ansiokkaasti Liiton kunniapuheenjohtaja kenraaliluutnantti Pentti lehtimäki. Hänellä oli laajat tiedot taisteluista ja sotilaan kuuluva, selkeä ääni. Hän oli innostava retkenjohtaja.

 

Tärkeimpiä retkipaikkoja minulle ja tyttärilleni tulisi olemaan käynti synnyinkaupungissani Viipurissa sekä Summan rintaman taistelukentällä ja muistomerkillä. Isäni kaatui ja katosi siellä rintaman murtuessa helmikuussa 1940. Olin silloin tammikuussa juuri täyttänyt 4 vuotta.

 

Isäni Jorma Raekallio oli reservinvänrikki ja ollut sodan alusta asti Viipurissa esikunnassa. Niinpä mekin äidin kanssa pysyimme Viipurissa mahdollisimman kauan kunnes oli pakko lähteä syksyllä myöhään 1939. Äidillä oli reppu selässä, matkalaukku toisessa kädessä ja toisella talutti minua. Minulla oli rakas nukke kainalossa. Menimme evakkoon äidin kotiin Rautjärvelle kovien pommitusten takia Mikkelin kautta. Muistan, että junat olivat tupaten täynnä sotilaita.

 

 Isä oli ahkera kirjeiden kirjoittaja. Helmikuun 11.pv oli päivätty viimeinen Viipurista  lähetetty kirje jonka äiti sai . Sen jälkeen isästä ei kuulunut mitään. Kotona perhe ei edes tiennyt että hän oli joutunut rintamalle. Äiti alkoi kysellä tiesikö kukaan isän olinpaikkaa. Kotijoukkojen Esikunnasta Lahden Sk-piiristä tuli 15.4. päivätty vastaus kyselyyn: ”Res. vänr. Jorma Raekallion osoite ei ole tiedossamme. Mainittua henkilöä ei tähän mennessä ole meille mihinkään sairaalaan otetuksi, kuolleeksi tai kadonneeksi ilmoitettu.”

 

Äiti laittoi sanomalehtiin kyselyitä isästä. Yksi ainoa vastaus tuli tiedusteluihin tamperelaiselta sotamieheltä. Hän kertoi, että heidät oli komennettu 12. tai 13. pv. helmikuuta kiireesti lähtemään Viipurista Summan rintamalle. Isälle oli annettu tehtäväksi koota joukkue, johon tämä sotilaskin oli liittynyt. Isä ei ennättänyt olla rintamalla kuin päivän tai pari kun vihollisen suurhyökkäys alkoi. Hän kaatui tuhotessaan polttopullolla 70 tonnin tankkia. Hän sai osuman tankin kk-luodista ja haavoittui, mutta nousi vielä ja jatkoi taistelua kunnes sai toisen osuman ja jäi siihen. Ketään ei voitu pelastaa kun pelastajat myös ammuttiin. Rintama joutui vetäytymään valtavan ylivoiman edessä ja kuolleet sekä haavoittuneet jouduttiin jättämään kentälle. Samoin kaikki tavarat jäivät korsuun. Sotilas arveli, että hän oli tietääkseen ainoa eloonjäänyt isän joukkueesta. Isä siunattiin poissaolevana Rautjärven sankarihautaan.

 

 

 

 

Vasta välirauhan aikana 1942 kun suomalaiset olivat vallanneet Kannaksen takaisin päästiin, vainajia etsimään maastosta. Summan rintamalta heitä oli löytynyt 204 ja heidät oli haudattu ja siunattu sinne perustettuun kenttähautausmaahan. Nyt me saisimme käydä siellä ja nähdä omin silmin tämän taistelukentän. Näitä kenttähautausmaita perustettiin muillekin taistelupaikoille ja niille on onnistuttu hankkimaan Suomen viranomaisten toimesta Venäjältä virallinen hautausmaan tunnus (mm. niille ei saa rakentaa).

 

Niinpä siis ajoimme kohti Lappeenrantaa, mistä tuli mukaan lisää matkalaisia. Jatkoimme matkaa Imatralta Pelkolasta Venäjän puolelle. Menimme Enson kautta Jääskeen, missä laskimme kukkaset sankarihaudalle. Patsas oli pystytetty jo 1918 kaatuneille ja nyt lisätty myös vuosina 1939-40 kaatuneet. Sieltä jatkettiin Kuukaupin -sillan kautta Antreaan ja Räisälään. Kuukaupin-sillan kupeessa nautittiin retkikahvit, jotka järjesti meidän monitaitoinen kuskimme Raivo. Kuukaupin siltaan liittyy juttu Säkkijärven-polkan soittamisesta jatkuvasti radioaalloilla. Sillä estettiin asetettujen pommien laukaisu radioaaltojen välityksellä. Sillan kupeesta toisesta päästä oli löydetty yksi räjähtämätön pommi kun sillan toinen puoli oli jo räjäytetty. Siitä keksittiin räjäytyssysteemi. Räjähtämättömälle pommille kaivettu kuoppa oli vielä nähtävissä.

 Räisälän 1912 rakennettu kivikirkko oli säilynyt ehjänä sodasta ja oli nyt kunnostettu kerho- ja nuorisotiloiksi. Laskimme kukkaset sankarimuistomerkille.

 

Saavuimme illansuussa Käkisalmeen. Kaikesta näki ,että Käkisalmi oli ollut erittäin kaunis kaupunki Vuoksen suulla vanhoine linnoineen ja puistoineen. Venäläiset olivat polttaneet kaupungin peräytyessään vuonna 1942. Yövyimme hotelli Korelassa  (Korela tarkoittaa Karjalaa). Hotellihuoneen ikkunasta näkyi toriaukea ja Leninin patsas. Aamulla ennen matkamme jatkamista kävimme tutustumassa vanhaan karjalaisten 1200-luvulla rakentamaan linnaan ja sen valleihin. Aamu oli autereinen ja usva leijaili veden yllä ja linnan valleilla. Nousevan auringon säteet siivilöityivät puiden oksien välistä puhkoen reikiä usvaan. Oli aivan sadunomainen tunnelma. Laskimme kukkaset sankarimuistomerkille.

 

Jatkoimme taas matkaa kuoppaisia ja kapeita teitä etelään Sortanlahteen, mistä edelleen pienellä laivalla Konevitsan luostarisaareen. Suuri ja mahtava Laatokka näytti nyt hymyilevät kasvonsa. Oli melkein peilityyntä ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Matkaenkelit varmaan hymyilivät meille kulkijoille. Noin 45 min matkan jälkeen alkoivat luostarin siniset kupolit siintää puiden latvojen yllä. Pian astelimmekin Konevitsan hiekkaisella rannalla. Oppaaksemme saimme nuorehkon suomea puhuvan munkin, jolla oli mahtava lauluääni. Kirkkoon mentäessä oli naisten peitettävä päänsä ja polvensa.

 

Konevitsan luostarin perusti 1300-luvulla Pyhittäjäisä Arseni Konevitsalainen Jumalanäidin Marian muistolle. Luostari on kokenut kovia vuosien saatossa ja päässyt rappeutumaan. Nyt sitä on korjattu paljon, mutta paljon on vielä tehtävää. Sinne on rakennettu mm. puinen osin kolmekerroksinen hotelli, jossa kuulemma sai asua ilmaiseksi jos osallistui luostarin töihin. Heillä oli siellä kasvimaita ja he kasvattivat   myös sikoja ja vuohia. Mielenkiintoinen oli luostarikierros ja kaunis Marian skiitan kirkko, missä oli Pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen kenotafi.

Toisessa kerroksessa oleva kirkkosali oli vielä kesken restauroinnin.

 

Paluumatka sujui yhä tyyntä Laatokkaa pitkin Sortanlahteen, missä meille tarjottiin taas retkikahvit. Matkaa jatkettiin hiljaisella vauhdilla yhä yhtä kuoppaisia teitä pitkin Äyräpäähän, missä oli Suomen Valtion pystyttämä sankaripatsas, jonne myös laskimme kukkaset. Äyräpään kirkosta oli vain rauniot jäljellä kauniilla Vuokseen viettävällä kummulla.

 

Täältä matka jatkui Kanneljärvelle. Siellä oli aikoinaan ollut mm. kansanopisto.  Kanneljärven kirkosta olivat enää seinät pystyssä. Kirkko oli säilynyt sodassa, mutta palanut 1980-luvulla. Kirkon taakse oli entiseen sakastiin korjattu pieni kirkkosali, missä pidetään pyhäkoulua ja jumalanpalveluksia. Matkalla oli mukana pari henkilöä, jotka ovat käyneet auttamassa pyhäkoulunopettajaa jo noin viiden vuoden ajan kuusi kertaa vuodessa. Lapsia on aina ollut paikalla yli 20, enimmäkseen koululaisia.  Seurakunnan tukipylväs on inkeriläinen Tyyne, joka toimii tulkkina ja majoittajana. Tapasimme kirkolla Tyynen ja paikallisen opettajan.

 

Laskimme Kanneljärvellä myös kukkaset sankarihaudalle. Illalla lähtiessämme ihailimme Kanneljäeven yllä kaunista auringonlaskua, kun samalla kuskimme apumiehen avustuksella vaihtoi linja-autoon ehjän renkaan puhjenneen tilalle. Aikaa kuitenkin kului, olimme vähän myöhässä ja niin päätimme ajaa suoraan Viipuriin ja käydä Summassa vasta aamulla ja palata sitten takaisin Viipuriin. Söimme illallisen ja yövyimme hotelli Viipurissa, jossa näytti olevan paljon muitakin suomalaisia.

 

Aamulla sitten ajoimme ensin Summaan. Oppaamme kertoi Summan taisteluista ja tutustuimme siellä sijainneen ison komentokorsun raunioihin. Se oli kestänyt sodan kaksimetrisine betonikattoineen, mutta venäläiset olivat onnistuneet räjäyttämään sen osittain vallattuaan paikan. Korsulta jatkoimme matkaa bussilla ja loppumatkan kävellen metsätietä kenttähautausmaalle ja muistomerkille. Oli tosin vielä hiukan epävarmaa pääsemmekö sinne asti kun alue on ollut venäläisillä osittain yhä sotilaallisessa käytössä. Onneksi puomi oli auki eikä vartiomiehiä näkynyt missään.

 

Meitä oli muistomerkillä kaksi orpoa, joiden omainen oli kaatunut Summassa. Minun isäni vaan oli jäänyt kentälle. Laskimme tyttärieni kanssa valkoisen ruusun isäni muistoksi ja minä kerroin siinä seisoessamme isäni kohtalosta. Nyt minulla on paikka  minne voin ajatukseni ja ikäväni kohdistaa. Isäni viimeinen leposija on ehkä siellä. Palattuamme linja-auton luokse kohotimme kuohuvan maljan matkanjohtajan puheen kera “Meille Selviytyjille “ - sekä kaikille muillekin sodista selviytyneille ja ennen kaikkea sotasankareille. Keräsimme sieltä pientareelta pienen kukkakimpun muistoksi kotiin.

 

Palasimme siis Summasta takaisin Viipuriin, syntymäkaupunkiini. Aikaa oli liian vähän ennättääksemme käydä esim. linnassa, mutta ehkä joskus toisella kertaa. Luultavasti vielä palaamme. Kuljimme ympäri kaupunkia kiivaaseen tahtiin ja kuvasimme paljon. Torkkelin -puistossa kiertelimme ja otimme valokuvia kuuluisalla Mäntysen Hirvi-patsaalla sekä totesimme Aalto-kirjaston remontin, joka näytti olevan  vihdoin loppusuoralla. Minusta oli edellinen kuva otettu Hirvi-patsaalla ollessani 3-vuotias kun asuimme Viipurissa. Kävimme pois lähtiessä vielä tuomiokirkon raunioilla ja sankaripatsaalla.

 

 

 

Paluumatkalla ajoimme Ihantalaan, mikä on tuttu “Ihantalan Ihmeestä”. Siellä suomalaiset saivat viimein pysäytettyä ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksen . Sankarivainajien muistopaasi siellä oli valtava siirtokivilohkare. Se oli monumentaalinen muistomerkki monumentaaliselle taistelulle 1944. Muistomerkillä oli sinivalkoinen kukkakimppu, jonka oli varmaan samana päivänä käynyt laskemassa  58:s Kadettikurssi. Muistomerkillä liehui myös Suomen sinivalkoinen lippu. Kävimme myös katsomassa Ihantalan hautausmaan paikkaa ja kirkon raunioita. Ihantalassa nautimme “retkilounaan “ennen kuin jatkoimme matkaa. Mieleeni pulpahti vanha ennen sotia otettu valokuva, jossa isäni seisoi täällä Ihantalassa  jahtiporukan kanssa kaadettu ilves jalkojen juurella.

 

 

Ajoimme Jääsken kautta taas Imatralle ja sieltä edelleen Lappeenrantaan, missä kävimme taiteilija Juhani Honkasen suunnittelemalla viime vuonna paljastetulla sotaorpopatsaalla ja osa joukostamme jäi kyydistä siellä.

 

 

Matka oli ikimuistoinen ja jätti pitkäksi aikaa ajateltavaa. Olen iloinen, että tyttäreni saivat kokea tämän matkan kanssani. Heitä on aina kiinnostanut karjalaisuus, sotatapahtumat, siirtolaisten ja isoisän kohtalo. Meillä kotona puhuttiin avoimesti  näistä asioista ja meillä oli sota-ajasta paljon tietoa, koska äitini asui kanssamme aina kuolemaansa saakka. Hän oli säilyttänyt myös kaikki isääni koskevat paperit ja hänen kirjeensä. Viipurista paetessaan äiti oli ottanut mukaan myös kaikki isän valokuvat.

 

 

Meidän tehtävämme on viedä eteenpäin tietoutta noista onnettomista sota-ajoista ja silloin eläneiden ihmisten kohtaloista ja urheudesta. Tämä tieto on myös yksi kivijalka Suomelle ja tulevaisuudelle. Näiden ihmisten ansiosta säilytimme itsenäisyytemme. Olemme “Selviytyjäkansa”, jota vaikeudet eivät voi helposti lannistaa.

 

 

Sotaorpojen Kannaksen matkakertomuksen yhteyteen sopii mielestäni hyvin seuraava runo, jonka matkalla mukana ollut sotaorpo Kyllikki Turtia (o.s. Järvenpää) oli saanut silloiselta opettajaltaan L. Pihkalalta. Kyllikki oli lausunut runon 18-vuotiaana 1956 Nuijamaan sankarivainajien muistokiven paljastustilaisuudessa. Kyllikin isä jäi myös kentälle v.1941, mutta etsintäpartio löysi hänet 1942 välirauhan aikana. Kyllikin äiti oli ollut mukana etsinnöissä ja tunnistanut miehensä hampaiden ja vaatejäämien avulla. Kaatumispaikka oli myös hyvin ollut selvillä Pilppulan taistelupaikalla Vilho Kaarnan tekemien tarkkojen muistiinpanojen ansiosta ja lähitalon asukkaiden huomioiden avulla.  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

                                           Isän muistolle

 

 

 

Isä ,olit sotamies.                                           Ei, en paljon muistakaan,

Tänne sunkin kulki ties,                                     muistan isä varjos vaan

kirkkomaalle, ristin alle.                                    kehdon ylle kumartuvan,

Nousi liekit korkealle                                       tutun turvallisen kuvan.

Paloi moni kotilies.                                         Se on jäänyt elämään

Isä, olit sotamies.                                           tuonne sielun syvimpään.

 

Muistan niin kuin varjon vain                               Nopsa riento vuosien.

Kun sun viimeks nähdä sain                                Olen kohta aikuinen.

Minne viestit kutsuivatkaan,                                Jälleen päältä pilvikaton

Kuulit käskyn, lähdit matkaan.                             paistaa päivä lakkaamaton

Hehkui silloin sodan lies.                                   ylle sinivetten maan,

Isä, olit sotamies.                                         kotiseudun, synnyinmaan.

 

Kului sitten muudan kuu.                                  Silloin ääntä sydämen

Toivo murheeksi vanhettuu.                               kuulit oven sulkien.

Voiton teiltä, tappioiden                                  tunsin, että puolsit meitä

takaa suurten surmansoiden                              kulkeissasi sodan teitä.

Tänne sunkin kulki ties,                                  Tänne sunkin päättyi ties,

Isä, olit sotamies                                         Isä, olit sotamies.

 

 

 

 

Jaakkiman Meriän kylässä

 

 

EINO PÄÄKKÖNEN

 

Olin haaveillut pitkän aikaa, että pääsisin käymään syntymäpaikallani Jaakkiman Meriän kylässä kaikkien läheisteni kanssa.

Niinpä viime joulun aikana lyötiin päivämäärä lukkoon heinäkuulle, että kaikki työssä käyvät voivat varata päivät valmiiksi.

 

Otin yhteyttä sisaruksiini ja edesmenneiden sisarusten lapsiin, että suunnitteilla on koko suvun yhteinen kotiseutumatka. Kaikille ei tietenkään aikataulu sopinut, mutta 22 lähtijää löytyi.

Matkaan lähtivät Martta-sisko, Matti-veli Hilkka vaimonsa kanssa ja heidän Petri poikansa vajaa neljävuotiaan tyttärensä Sennin kanssa, edesmenneen Toivo-veljen poika Tuomo lastensa Tanelin ja Veeran kanssa.

Omasta perheestämme kertyi suurin osanottajamäärä:

Minä Kirsti puolison kanssa, ja tyttäret Marja puolisonsa Jukan ja heidän lastensa Juulian ja Matiaksen kanssa, Riitta puolisonsa Arin ja heidän lastensa Ramin ja Rikun kanssa, sekä Kati puolisonsa Harrin ja heidän lastensa Lauran ja Saaran kanssa.

Olimme varanneet Venäjälle vain vuorokauden viisumin. Yövyimme mennen tullen Suomen puolella. Ajelimme 50 hengen bussilla joten tilaa oli hyvin. Venäjän tulli oli hyvin kiinnostunut meistä ja aikaa meni.

Matka Ruskealan, Sortavalan ja Lahdenpohjan läpi kotikylään sai ensi kertaa mukana olleet ihmettelemään. Niinpä vieressä istunut 10-vuotias Laura kysyi minulta että ”Eivätkö nämä ihmiset tykkää asua kauniissa kodeissa”. Kysyin 8-vuotiaalta Saaralta, haluaisiko hän asua täällä; hetken mietittyään hän vastasi ”En mielellään”.

Silmiin pistävää oli, että ensimmäisillä kerroilla Karjalassa käydessäni olivat pellot viljeltyjä, mutta nyt kaikki kasvoi metrin mittaista nokkosta ja ohdaketta.

Asuntojen ympärillä kasvimaat olivat hyvin hoidettuja, mutta ruohokentille ei jäänyt pihoissa tilaa. Metsät kasvavat hyvin, mutta niitäkään ei hoideta.

 

Kotipaikka löytyi ja niinpä koko porukka kokoontui kellarin raunioille. Samaan kellariin olin viisivuotiaana viimeisen kerran evakkoon lähtiessämme piilottanut kaikki leikkikaluni. Ari-vävy poikiensa Ramin ja Rikun kanssa laskeutuivat kellariin ja tonkivat ja kaivoivat käsin, mutta kaikenlaista roskaa oli niin paljon kasvanut pohjalle, että mitään tärkeää ei löytynyt. Aikaisemmilla käynneillä olin itse yrittänyt samaa. Nautimme siinä kellarin reunalla samppanjat ja valmistauduimme ottamaan valokuvia muistoksi. Siinä poseeratessamme näin, kun lähes metrin mittainen kyy putosi seinän kivien välistä kellarin pohjalle. Siinä vaiheessa oli hyvä, että kaivajat eivät olleet enää siellä.

Kotimetsämme rajoittuvat Niiles-järveen ja niinpä ajoimme sen rantaan. Rannalle oli rakennettu talo, jonka ystävällinen isäntä kutsu meidät pihaan. Saimme uida, keittää kahvit ja hän esitteli meille kotinsa.

Paluumatkalla kävimme Jaakkiman kirkon raunioilla ja sankarivainajien muistomerkillä. Poikkesimme Lahdenpohjaan ja Sortavalaan. Siellä pysähdyimme vähäksi aikaa.  Meidän lukio-ja yliopisto-ikäiset nuoremme harmittelivat, että siellä oltiin liian pieni aika. He olisivat halunneet nähdä ja kuulla paikallista elämää enemmän.

 

Olin sanonut, että tämä seitsemäs kerta riittää, kun sain viedä kaikki läheiseni käymään Jaakkimassa. Kuitenkin paluumatkalla karttoja katsoessamme totesimme, että vain hyvin lyhyt matka kotipaikaltani olisi ollut Uukuniemen puolella olevaan äitini syntymäpaikkaan. Siinä vain syttyi ajatus; vieläkö sittenkin menen KOTIIN KARJALAAN. 

 

 

Raudun Paakkisten asuinpaikkoja etsimässä

kuva: Raudun kirkonkylässä ei suomalaisrakennuksia ole enää jäljellä, keskusaukion näkymiä hallitsee kulttuuritalo.

 

 

HEIMO PAAKKINEN

 

Karjalan Kannaksella sijaitsevassa Raudussa asui Paakkisia enemmän kuin missään muussa Suomen pitäjässä. Paakkiset tulivat Rautuun Savon puolelta Ruotsin ryhtyessä asuttamaan valloittamaansa Käkisalmen lääniä vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhan jälkeen. Viime sotien jälkeen rautulaisten sijoituspitäjät olivat Etelä-Savossa, joten Paakkisetkin tavallaan palasivat lähtöseuduilleen kolmen vuosisadan jälkeen. Käytännössä suurin osa rautulaisista kuitenkin päätyi muualle kuin virallisesti määrättyihin sijoituspitäjiin, joten suku on hajaantunut ympäri maata.

 

Sukuseura Paakkinen ry:n viime kokoontumisessa Parikkalassa oli puhetta Paakkisten asuinpaikkojen selvittämisestä luovutetulla alueella ja nimenomaan Raudussa. Niissä merkeissä teimme elokuussa tutkimusmatkan Kannakselle katsomaan miltä suvun asuinkylissä nyt näyttää. Entisten rautulaisten kotisivuilta (www.rautu.fi) selvisivät Paakkisten asuinpaikat ja talojen tarkat sijainnit. Vertaamalla näitä tietoja nykyisiin karttoihin ja satelliittikuviin oli helppo suunnistaa oikeisiin paikkoihin.

Suorin tie Rautuun näytti kartasta katsottuna kulkevan Imatran rajanylityspaikan kautta reittiä Jääski-Antrea-Räisälä-Kiviniemi-Rautu. Antreaan asti tie oli jotakuinkin kelvollista, mutta siitä eteenpäin oli tietöitä tai muuten kelvottomassa kunnossa olevaa tietä. Vasta Räisälän jälkeen tie parani ja paluumatka katsottiin viisaammaksi ajaa Viipurin kautta. Huonoa tietä kyllä mahtui sillekin välille, mutta vähemmän.

Raudussa eli nykyisessä Sosnovossa ei varsinaisia majoitusliikkeitä ole. Yöpaikka löytyi Kiviniemestä eli Losovosta ilman ennakkovarausta. Useita rakennuksia käsittävä neuvostoaikainen hotellikompleksi Vuoksen rannalla näytti karulta päällepäin, mutta huoneet oli remontoitu hyvin. Viipurin tien risteyksessä olisi ollut uudempi Motelli Sampo.

Raudun nykykeskustassa ei suomalaisajoista ole juuri mitään jäljellä. Suuntasimme sieltä etelään päin Suurporkkuun, jossa Paakkisen sukua on eniten ja pisimpään asunut. Suurporkun peltoaukealla on vuoden 1775 verokartan mukaan melkein kaikki talot olleet Paakkisia.

Porkulla on siihen aikaan ollut 15 taloutta ja lähes sata asukasta. Hevosia on ollut 20, nautoja yli 80 ja lampaita 60, joten varsin vauras kylä oli kyseessä. Luvuissa on myös Pienporkun puolen talot, mutta niiden paikat jäivät tarkastamatta, sillä tiet oli suljettu raskailla bentonipalkeilla. Karjala matkaopaskirjan mukaan Pienporkulla on valtava turkistarha-alue. Se on kuitenkin lopettanut jo kokonaan toimintansa. Tielle näkyi vain jokunen häkkikatoksen pääty pusikoiden takaa.

Suurporkun tienhaaraa ei oltu suljettu, mutta siinä oli epävirallisen näköineen jätemaan ym. rojun kaatopaikka. Tie oli siinä kunnossa, että olisi tarvittu oikeaa maastoautoa, mutta citymaasturillakin eteneminen jotenkuten onnistui. Pahimmat paikat piti kuitenkin ensin käydä saappaat jalassa ja keppi kädessä varmistamassa.

 

Suurporkku autiona

 

Paakkisten 1700-luvulla asuttama laaja mäki oli edelleen avointa peltoa, mutta talon paikkoja ei pystynyt tunnistamaan. Peltoaukeama oli jäänyt viljelemättä ja viljava maa työnsi villiä heinää, koiranputkea ym. Suvun asuinsijoista ei ollut enää mitään jäljellä tällä pusikoituvalla kyläaukealla, josta mm. yksi presidentti Ahtisaaren esiäideistä, v. 1776 syntynyt Maria Aatamintytär Paakkinen on lähtöisin.

Seuraavaksi suunnistimme edelleen etelään päin kohti Vitikaisenlammen maisemia. Lammen takaisilla peltoaukeilla asui ennen sotia ja evakkoon lähtöä ainakin neljä taloa Paakkisia. Lampea ei ollut pusikoiden takaa helppo huomata. Kun tienhaara Vitikaisenlammen taakse löytyi, oli näkymä perillä suunnilleen sama kuin entisellä Suurporkun mäellä. Peltoaukealla sijainneet talot olivat hävinneet kivijalkaa myöten, vain kasvillisuuden perusteella saattoi tunnistaa joidenkin metsän reunassa sijainneiden talojen paikan.

Korkeaa heinää kasvavalla peltoaukealla ei rakennusten paikoista ollut enää minkäänlaista jälkeä havaittavissa. Koordinaattien, karttojen ja satelliittikuvien avulla hävinneiden talojen paikoille pystyi kyllä tarkasti hakeutumaan. Näin paikallistimme Paakkisten asuinpaikoista mm. Järviranta ja Järvipalle talot, josta Eetu Paakkisen ja Juho Paakkisen perheet evakkomatkalle joutuivat lähtemään.

Enempää Raudun Paakkisten asuinsijoja ei parin päivän reissulla ehditty käydä ja joku sivutie jäi tutkimatta. Vaikka koukkasimme Palkealassa ja Riikolassa, jäi samalla suunnalla ollut Paakkilan paikka katsomatta. Satelliittikuvan perusteella Heikki Paakkisen talon kohdalla on peltoaukean keskellä jotain rakennuksia. Onko Paakkilaan rakennettu uutta vai ovatko sotaa edeltäneet rakennukset pystyssä? Se jäi vielä arvoitukseksi, joka toivottavasti ratkeaa seuraavalla reissulla.

 

Raudusta Metsäpirttiin

 

Toisena päivänä kävimme Metsäpirtissä, johon johti Raudusta hyväkuntoinen asvalttitie. Paakkisia on Metsäpirtissä asunut ainakin vuodesta 1835 lähtien, kun Suvannon ja Taipaleenjoen väliin jäävälle Koukunniemelle Myöhästen taloon tuli kotivävyksi Taavetti Matinpoika Paakkinen Raudun Porkusta. Siitä lähtien ovat taloa asuttaneet Paakkiset ja tyttäristä on miniöitä löytynyt useampaankin taloon.

Viimeinen Paakkisen sukuun kuulunut asukas Koukunniemellä oli Jooseppi Paakkinen, jonka 8-henkinen perhe lähti sieltä evakkomatkalle päätyen Varsinais-Suomeen Ruskon pitäjään. Muistona perheestä Ruskon kirkonkylässä on kaavatie nimeltään Paakkistentie, joka johtaa Paakkisten evakkotilalle, vaikka heitä ei siellä enää ketään asukaan.

Metsäpirtissä jouduimme jäämään Koukunniemen Paakkisten asuinsijoista parin kilometrin päähän, sillä välissä virtasi Taipaleenjoki. Jooseppi Paakkisen talon tienoilla näyttää satelliittikuvan perusteella olevan joku rakennus, vaikka lähistöllä ei muuta asutusta olekaan. Onko se entisten asukkaiden talo vai nykyisten datsha, sitä ei kuvan perusteella pysty arvioimaan.

Suomalaisajalta on Raudun tienoilla hyvin vähän enää rakennuksia jäljellä, mutta aina jotain löytyy. Porkun lisäksi suvun entisiä asuinpaikkoja on ollut ympäri pitäjää, mutta suurin osa niistä on tuhoutunut ellei sodassa niin sen jälkeen.

 

 

 

 

 

 

Kalevalan ja Kantelettaren syntysijoilla Vienan Karjalassa

 

Kuvassa Martti Hämäläinen yhdellä kolmesta Kemijärven Tsirkan Jyskyjärven riippusillallla.

 

Vuokkiniemi- Venehjärvi- Vuonninen-Kalevala (Uhtua)-Haikola- Jyskyjärvi ja Kostamus.

 

MARTTI HÄMÄLÄINEN

 

 

Matkaseuranani Kalevi Nekkonen Juuan Vuokosta, karjalan kielen -mielen ja -alueita kiertänyt mies oli hyvää matkaseuraa ja hyvä opas. Hänen tallenteisiin voi tutustua, esim. Suojärvi seuran sivuilla.

 

Nyt kun syyskuukin on ollut kuivaa, niin teiden pohjat kestivät ajamista, tosin syhyrää on jatkuvasti tai sitten on todella huonoa, kuten Vuokkiniemen ja Vuonnisen välinen tieosuus Venehjärven tiehaarasta lähtien. Maasturilla sielläkin pääsee jollain tapaa, mutta pikkuautolla on hidasta ja vaikeaa sekä auton kestokykyä koettelevaa.

Mikäli Kalevalaa tai Vuonnista haluaa nähdä, on ajo Jyskyjärven kautta parempi, vaikkakin pitempi. Sille välille jää viime sodista kuulujen kis-kis kukkuloiden ja Eldankajärven lisäksi muita taistelupaikkoja. Tarkempia esittelyjä voi lukea Markku Lehtipuun Karjala-kirjasta.

 

Talomajoitusta ja lämmintä ruokaa

 

Vuokkiniemessä on kahdeksan taloutta, jotka hyvin mielellään majoittavat kävijöitä. Palveluun kuuluu majoitus, lämminruoka, aamupala ja sauna. Hinta on kohtuullinen. Puhekieli on suomi ja karjala. Alueella vaikuttaa laulu- ja tanssiryhmä Kataja.

Kalevalassa (Uhtua) on myös hotellitason yöpyminen mahdollista, mutta karjalaiset pitävät mielellään vieraita. Alueella asuu yli 5000 henkeä. Eurot näyttävät kelpaavan ruplien ohella maksuvälineeksi. Asukkaista reilusti yli puolet on karjalaisia, joten kielellä pärjää.

Suosittelen käymään myös Haikolan pienessä, idyllisessä kylässä, joka on veden ympäröimä, mutta sinne pääsee piennartietä pitkin.

Talvella kylässä ei asu ketään, kesällä asuu Miihkali Stepanov sekä muutama muu. Paikalle on kunnostettu museo, kulttuuritalo. Kylällä asunut, suomeksi kirjoittanut kirjailija Ortjo Stepanov on haudattu sinne. Tämän kirjoja osti Kalevi ison kasan.

 

Opasteiden kanssa tarkkana

 

Jyskyjärvelle tulimme uuden, seitsemän kilometriä ennen olevan venäläisen Jyskyjärven kautta.

Venäjällä ei ole liikoja opasteita tai tienviittoja ja tästä syystä saattaa tulla eksymisiä.

Mielenkiintoinen kohde oli ikivanha karjalaiskylä Tsirkka-Kemijoen kahtapuolta, joita yhdistää kylän kohdalla kolme riippusiltaa. Ne kannattaa ehdottomasti kokea, kuten myös kylän ihmisten ihailtava ystävällisyys ja vieraanvaraisuus. Syödään, juodaan, saunotaan ja haastellaan Vienan karjalaksi, joka on lähellä suomen peruskieltä.

Asukkaita on n.700 ja majoittavia talouksia 15 eli kaksi linja-autolastia voidaan hyvin hoitaa.

Mikäli toisetkin majoittajat ovat yhtä ystävällisiä karjalaistaustaisia ja -mielisiä kohtaan,

on siellä käynti unohtumaton elämys. Palveluja on paljon enemmän kuin ehdimme nähdä tai kokea.

Huomionarvoinen on majatalon emännän Kaija Urbanovichin karjalainen suku v.1540.  Hän on omaa sukua Karelskaja eli Karjalainen. Erityisesti talon isännän tarinakerronnan taito yllätti.

Tapaamisen toi oman lisänsä Kostamuksesta käymään tullut perheen tytär Maria, joka on vapaa toimittaja ja työskentelee suomi-venäjän tulkkina, pitää karjankielen kursseja. Hän toimii myös oppaana erilaisilla matkoilla tai tilanteissa lähinnä Vienan Karjalassa.

 

 

 

 

JUURILLA SUISTAMOLLA 18.-21.7.2013

 

 

Kukat Kollaan kenttähautausmaalla sankareiden muistolle Katri, Juha ja Aija

 

 

Rauman Karjalaisten matkalle Suistamolle, Kollaalle ja Valamoon osallistui rau-

malaisia, panelialaisia, somerolaisia, helsinkiläisiä ja yksi porvoolainen. Matka suuntautui aluksi Niiralan kautta Sortavalaan, missä myös yövyimme. Aamulla lähdimme ajelemaan Suistamolle , missä kuvailtiin ja tutustuttiin kirkkoon ja las-

kettiin kukat sankarivainajien muistomerkille. Kirkonkylä näyttää menneen alas-

päin, edellisestä käynnistäni oli kulunut kahdeksantoista vuotta. Matka jatkui Piensarkaan, vanhempieni kotipaikoille. Homilan sillan pystyin paikallistamaan

ja siirryimme jalkaisin äitimme kotipaikalle, jäljellä oli vain muurinpohja kuten myös isäni kotipaikalla, kuvattiin ja kohotettiin malja menneiden sukupolvien muistolle, maljapuhe oli sattuneesta syystä lyhyt. Osa matkalaisista jatkoi matkaa isämme kotipaikalle Haukilammen rannalle. Ylitettiin aikamoinen oja, kahlattiin  läpi lähes  parimetrisen horsma- ja nokkospellon, ja vävyni Villen navigaattori ohjasi meidät perille. Sielläkin nostettiin kuohuva malja, laulettiin Jo Karjalan kunnailla ja  otettiin muistoksi kiviä. Paluumatkalla ohitettiin Valgievuara, joka oli parturoitu lähes paljaaksi. Loin vielä viimeiset silmäykset äitini kotipaikalle ja otin kuvia Homilan sillalla; katsoipa kumpaan suuntaan hyvänsä näkymät molempiin suuntiin olivat satumaisen kauniit ja vehreät. Antti ja Aleksi olivat grillanneet makkaraa, mikä mais- tui hyvältä oluen kanssa. Kuten vanhin tyttäremme Titta totesi: Kaikilla oli kiitollinen

ja iloinen mieli, sillä olimme löytäneet sen, mitä tulimme katsomaan.

Sää oli suotuisa meille kotiseuturetkeiljöille, seuramme puheenjohtaja Juhan sanoin: “Karjalassa paistaa aina aurinko”.

Matkaa jatkettiin kuuluisille Kollaan taistelupaikoille. Myös siellä laskettiin kukat  Kollaan kenttähautausmaalla sankarien muistolle. Muutamat keräsivät kanttarel-

leja kotiin tuliaisiksi. Sortavalaan palattiin Lemetin motissa olevan Surun Ristin

kautta.

 

Toisena päivänä lähdimme Valamon luostariin, missä vierähti koko päivä. Aluksi kuulimme kvartetin esittämänä lyhyen mutta kauniin kirkkokonsertin. Kirkkoja ja

muita rakennuksia oli kunnostettu ja kunnostetaan edelleen. Nähdyksi tuli mm. yksinäisen munkin jalokuusikuja kuten myöhemmin Getsemanin skiitta ja Öljymä-

ki mahtavan kauniine maisemineen, valitettavasti paikalla oleva kappeli oli kiinni. Kaupunkiin palattuamme oli aikaa ostoksille, lauantaista johtuen useimmat liikkeet olivat  tosin kiinni. Sateisen illan jälkeen kokoonnuttiin neljännen kerroksen aulaan puhelemaan matkasta ja tuntemuksista. Oli myös syytä juhlaan, Salme-siskoni tytär Jenni oli saanut toisen tyttären.

Sunnuntaina lähdimme kotimatkalle, vaikka matka oli pitkä, se oli myös antoisa, jälkipolvetkin näkivät juurensa. Matkalaisten keskuudessa vallitsi iloinen mieliala. Juurilla olivat sisareni Salme, Aija ja puoliso Raimo, allekirjoittanut Ulla-vaimon ja tyttärien Titan ja Katrin ja hänen miehensä Villen kanssa.

Kuten eräs matkalainen kirjoitti myöhemmin: Minulle tämä oli laatuaan ensim-mäinen ja ainutlaatuinen kokemus! Herkkiä hetkiä oli monta! Hienoa, että sain olla mukana! Hänen ajatuksiinsa on helppo yhtyä.

 

 

Titov-Titoff ry:n sukuseuramatka Sortavalaan

 

ANNUKKA MONONEN

 

 

Titov-Titoff ry järjestää vuosittain sukuseuramatkan entisille kotijuurille Sortavalaan ja sen maalaiskyliin. Tänä vuonna matka järjestettiin 2.-4.7.2013. Matkalle osallistui yhteensä 16 henkilöä, joista osa oli myös ensikertalaisia sukuseuramatkaajia. Matka alkoi aikaisin tiistaiaamuna bussikuljetuksella Keski-Suomesta jatkaen Itä-Suomen kautta Suomen ja Venäjän rajalle. 

 

Ensimmäisen päivän ohjelmaan kuului lähinnä majoitus, sekä majoituskohteemme ympäristöön tutustuminen, jossa olikin paljon mielenkiintoista nähtävää vanhoine museoineen ja muine rakennelmineen. Myöhemmin oli vielä mahdollista lähteä illalliselle Sortavalan keskustaan, ravintola Piipunpihaan. Majoittuminen tapahtui Winterin huvilalla, 8km päässä Sortavalasta. Laatokan rannalla sijaitseva huvila on perustettu vuonna 1909 ja päärakennuksen on suunnitellut Eliel Saarinen. Aikanaan huvilan omisti tohtori G.J. Winter, joka toimi ylilääkärinä Sortavalan sairaalassa. Nykyään 24h vartioitu huvila-alue on suosittu majoituskohde niin suomalaisten, kuin venäläistenkin keskuudessa. 

 

Seuraava päivä alkoi huvilalla tarjoillun eurooppalais-venäläisen aamupalan jälkeen kohti Läskelä-Joensuun kylää. Kylässä meitä odotti iloinen ja ystävällinen pariskunta, joiden opastuksella matkustimme vesiteitse Pellotsaareen, missä myös suurin osa sukutaloistamme aikanaan sijaitsi. Matkaoppaanamme toiminut Lena kertoi saaren historiasta, sekä sen muuttumisesta viimeisten vuosien aikana. Kauniin luonnon ja hulppeiden maisemien lisäksi näimme saarella muutamien asuintalojen raunioita, joista vanhempi väkemme osasi kertoa enemmän. Lopuksi nautimme auringosta, piknikistä ja uimisesta mahtavalla Laatokan hiekkarannalla. Illalla Winterin huvilalla järjestettiin vielä illallinen, sekä pienimuotoista illanviettoa.

 

Viimeisen retkipäivän ohjelmaan kuuluivat matka Valamon luostariin, tai vaihtoehtoisesti kaupunkikävelyä Sortavalassa. Sortavalaan jääneet saivat viettää aikaa tutustuen paremmin keskustaan ja mm. paikalliseen toriin ja kahvilakulttuuriin. Valamon luostarimatkan jälkeen kokoonnuimme alkavaa kotimatkaa varten, kohti Suomea. Koko matka oli kaikkien osallistujien mielestä erittäin antoisa. Seuraavan kerran Titov-Titoff:n sukuseura kokoontuu syyskuun alussa Heinävedellä, Valamon luostarissa.

 

 

 

 

Linnalampi – Heinjoen helmi


MARJA PAAKKI, Helsinki

 

Toukokuu tuo tullessaan kevään kotiseuturetket Karjalan kannakselle. Bussillinen juuriltaan heinjokelaisia suuntaa matkansa retken ensimmäisen päivän kohteeseen Koivistolle, joka oli ennen II maailmansotaa yksi Suomen kauppaloista. Moni ei ole tutustunut Suomenlahden koillisrannikkoon aikaisemmin. Tie Viipurista kiemurtelee nousten ja laskien korkeita mäkiä vehmaassa luonnossa Johanneksen kautta kohti Koiviston kirkon seutua. Meren läheisyys on aistittavissa, sillä välillä puiden lomasta tien oikealla puolella pilkahtelevat veden kimmellys ja sineys. Minulle Koiviston kirkon näkeminen on elämys. Olen aikaisemmin nähnyt vain kuvia siitä.

KOIVISTON KIRKON on suunnitellut arkkitehti Josef Stenbäck (1854-1929), jonka töihin kuuluvat myös kannakselaiset Terijoen, Kuolemajärven ja Räisälän kirkot. Nyky-Suomen puolella olevat kirkot: Mikkelin tuomiokirkko, Muuruveden, Joensuun, Kotkan, Raahen, Karunan ja Luvian kirkot ovat hänen suunnittelemiaan. Koiviston kirkko rakennettiin vuosina 1902-1904 Virolahden punaisesta graniitista ja se edustaa tyyliltään myöhäisempää uusgotiikkaa ja kansallisromantiikkaa. Se on ristin muotoinen, pituus on 37 ja leveys 28 metriä. Istumapaikkoja kirkossa oli 1800. Kirkon torni kohoaa 62 metrin korkeuteen. Tornin huipussa emme näe valitettavasti enää ristiä. Kirkon myöhemmät vaiheet ovat tehneet tehtävänsä. Talvisodan aikana venäläiset käyttivät kirkkoa sidontapaikkana, hevostallina ja elokuvateatterina. He purkivat arvokkaat keisariurut ja tekivät niiden paikalle elokuvateatterin konehuoneen. Sotien jälkeen kirkkorakennuksesta tuli kulttuuritalo. Kirkkorakennuksessa on nykyisin museo, jonne me pääsimme tutustumaan. Itse kirkkosaliin emme saaneet mennä. Avonaisesta ovesta kuului rock-musiikki. Harjoitukset olivat meneillään.
Suomen Koivisto-Seura ry sai luvan pystyttää kirkon viereen entiselle sankarihauta-alueelle koivistolaisen taiteilijan Aila Salon suunnitteleman muistopatsaan ”Risti ja purje”. Veistos paljastettiin 4.7.1992.
Yllättäen tämän kesän Karjalaisilla kesäjuhlilla Porissa minulla oli mahdollisuus tutustua Koiviston kirkon arkkitehdin suunnittelemaan Sigrid Juseliuksen mausoleumiin, joka on Porin yksi merkittävimpiä nähtävyyksiä. Rakennusten yhdennäköisyys oli silmiinpistävä. Suosittelen lämpimästi vierailemaan F.A. Juseliuksen 11-vuotiaana kuolleelle tyttärelleen rakennuttamassa mausoleumissa.
Suuri Primorskin (Koiviston) öljysatama jäi etelämmäksi, mutta kirkon läheisyydessä näytti olevan jonkinlaista pienimuotoista satamatoimintaa, johon liittyi myös ihmiskäden rakentama aallonmurtaja.
Paluumatkalla Viipuriin poikkesimme Porlammin taistelualueella, jonne on suomalaisten (Yläsommeen ja Porlammin Nuorisoseura ry, JR 3, JR 4, JR 5, JR 24, JR 25, JR 26 ja JR 45) toimesta kiinnitetty muistolaatta isoon luonnonkiveen.

HEINJOKI-PÄIVÄÄN liittyi kaksi etukäteen suunniteltua tehtävää, tuliaisten vieminen pietarilaisille ”kesäasukkaillemme” ja samettiruusujen istutus Heinjoen kirkon muistomerkille. Bussimme jäätyä Aholan risteykseen piipahdimme ”meillä”. Ivan-isäntä näytti ylpeänä, kuinka hän oli rakentanut uuden takan olohuoneeseen ja paneloinut seiniä Adel-koiran seuratessa tilannetta. Muu perhe ei ollut paikalla paitsi tyttären 5-vuotias Vanja heräili juuri. Perhe oli viettänyt lähes koko talven maaseudulla. Lunta oli ollut vain puolisen metriä. Kylmyyskään ei haitannut.
Ennen Heinjoen kirkkoalueelle menoa kävimme katsomassa Mikonmäen hautausmaan tilanteen. Rautatieasemalle menevä tie oli huonossa kunnossa syvine, liejuisine monttuineen. Edellisen vuoden raivaaminen hautausmaa-alueella näkyi vielä. Tosin heiveröistä paju-, pihlaja- yms. kasvustoa oli havaittavissa.
Kävellessämme Aholan risteyksestä kirkon suuntaan aurinko paistoi täydeltä terältä, ja kova tuuli piti siitä huolen, etteivät hyttyset päässeet kimppuumme. Oikaisimme hautausmaan kautta kirkon paikalle ihaillen samalla lemmikkien runsasta kukintaa. Työkalut esille ja toimeksi! Niin saivat samettiruusut uudet kasvupaikkansa. Miten ratkaisisimme istutettujen samettiruusujen kastelemisen? Onneksi juomapullot tyhjenisivät eväitten syönnin yhteydessä. Pullot täyteen Vuoksen lahden vettä kirkkosillan kupeesta oli hyvä ratkaisu. Kun kirkkosillan kauniissa maisemissa oli syöty eväät, täytettiin vesipullot ja piilotettiin ne vähäksi ajaksi sillan yhden kivipylvään taakse. Tarkoitus oli tehdä vielä pieni kävelylenkki ensin Tuokkolan suuntaan ja sitten oikealle niin pitkälle, että tulisi rakennuksia. Entisen Joelinmäen paikalla oli venäläisen rakentama punatiilihuvila, jota vastapäätä tien toisella puolella oli paljon vaatimattomampi kesäasunto. Tie näytti haarautuvan hieman kauempana. Oikea haara vei remontissa olevan kesäasunnon pihaan. Siellä näytti olevan auto paikalla. Tien vasen haara jäi tutkimatta. Kun saavuimme takaisin kirkkosillalle, otimme vesipullot mukaan. Kasteltuamme samettiruusut pestiin mäntysuopaliuoksella kirkon muistokivi sekä sankarivainajien muistokivet. Kuinka ollakaan yksi vesipullo jäi jäljelle. Piilotimme sen kirkon muistokiven takana olleen mättään alle. Palattuamme takaisin Suomeen ilmoittaisin piilotetusta vesipullosta seuraaville Heinjoki-retkeläisille. Voisivat sitten kastella samettiruusut.

KIRKKOSAAREEN on ollut vaikea mennä sijaintinsa vuoksi. Tällä matkalla Pentti Riikonen veljensä tyttären Terhi Koiviston ja muiden matkalaisten kanssa pääsivät kuin pääsivätkin Kirkkosaareen. He menivät Parikan ja Leinomäen ohi, ylittivät Salmenojan sillan ja nousivat loivahkolle mäelle, kääntyivät pian oikealle ja märän notkelman jälkeen nousivat Kirkkosaareen. Oli ympäriinsä märkää. Saareen päästyään he löysivät keskeltä saarta aarin tai parin kokoisen neliön muotoisen, tasaisen, hiekkaperäisen maa-alueen, jolla ei kasvanut ruohoakaan. Saaren ympäriltä löytyi vanhoja kaivantoja. Lieneekö jotain etsitty? Pentti kertoi käyneensä vuonna 1943 Kirkkosaaressa, jonne mentiin silloin Naukuvan kujalta (Kunnalliskoti-Leino) peltoa pitkin. Nyt retkeläiset poistuivat Kirkkosaaresta päinvastaiseen suuntaan tätä samaa reittiä käyttäen ja nousivat Naukuvan kujalle lähempänä Salmenojan siltaa kuin Leinoa. Syvä, vettä täynnä oleva pelto-oja aiheutti pieniä jännityksen hetkiä. Kastumiset eivät retkimieltä haitanneet. Leinon suunnalta Kirkkosaareen katsottuna vanhojen mäntyjen latvat nousevat ympäristöään korkeammalle. Onhan niiden kasvualustakin paljon korkeammalla.
Kirkkosaaresta on jäänyt hyvin vähän tietoa jälkipolville. Tarkkaa kirkon ja hautausmaan perustamisajankohtaa ei tiedetä. Kun Vuoksen veden pinta laski, saari jäi vetiselle rantaniitylle. Kirkkosaareen on yritetty mennä, mutta ns. saaren ympäristö on ollut varsinkin sateisina kesinä hyvin vetinen. Kirkkosaari sijaitsee Rouhijärven Vuoksen lahteen yhdistävän Salmenojan pohjoispuolella n. 300 metrin etäisyydellä Salo-Vamppalan tiestä. Kirkon paikka oli aikoinaan hyvin valittu, sillä sinne pääsi vesitse pitäjän joka kolkalta. Kirkkosaaren hautausmaa oli saaren etelään päin viettävällä rinteellä ja se ulottui seurakunnan alkuaikoina Vuoksen lahden rantaan saakka. 1800-luvun loppuvaiheilla löydettiin saaresta ristien ja vainajien jäännöksiä ja saaren luoteiskulmasta puolittain luhistunut vanha kellari. Kalmiston ikää ei ole voitu tarkoin määritellä, koska saarta ei ole lähemmin tutkittu. Todennäköistä on, että sitä on käytetty kyläkalmistona jo keskiajalla.

LINNALAMPI on ehdottomasti yksi Heinjoki-päivän kohokohdista. Ennen matkaamme olin kuullut, että nyt pääsee ajamaan bussilla Valklammen mäeltä Heinjoen rautatieasemalle johtavaa tietä ”Selkätietä”, jonka läheisyyteen Linnalampi sijoittuu. Olen itse käynyt useita kertoja Linnalammella käyttäen aina Aholan risteyksestä lähtevää Kämärälle ja Heinjoen rautatieasemalle johtavaa tietä, jolta on melko hankala kävelymatka suuren soranottoalueen vieritse Linnalammen kukkuloille. Ajoimme Valklammen mäeltä noin kolme kilometriä. Vasemmalle kääntyy jyrkästi tie, jota käveltiin noin 300 metriä. Asiantuntijoiden mukaan bussilla olisi päässyt ajamaan Linnalammelle saakka ja siellä kääntymäänkin. Linnalammen eteläkärjessä on erinomainen, hiekkapohjainen uimaranta. Eväsretkeilijälle löytyy jopa pöytä penkkeineen.
Linnalampi on 47 metriä merenpinnan yläpuolella. Siihen ei ole laskujokea eikä siitä vesi virtaa minnekään. Veden laatu on erinomainen. Sen ovat venäläisetkin huomanneet, sillä heillä oli siellä jonkun aikaa vedenottamo, jonka rakennus on nyt tyhjillään. Yksi selitys lammen veden hyvään laatuun lienevät sen pohjassa olevat lähteet. Lammen itäpuolella on kaksi uhkeaa kukkulaa, joilta löytyy jääkauden aikaisia suuria kivivalleja. Pohjoisempana olevalla kukkulalla on saattanut olla puinen linnarakennelma, sillä sieltä löytyy itä-länsisuunnassa olevia kivijonoja, jotka ovat ihmiskäden asettamia poiketen muitten kivivallien suunnasta. Näin kaavaili FT Pirjo Uino, kun hän oli tutustumassa syksyllä 1996 Heinjoen arkeologisiin kohteisiin. Kerrotaan, että aikoinaan paimenpojat heittelivät veden kuluttamia, pyöreitä kivenmurikoita kukkulalta lampeen. Kuului klonk, klonk, klonk ja sitten molskis. Hauskaa ajanvietettä! Linnalampi on ollut aikoinaan myös viehättävä luokkaretkikohde.
Yksi surullinen seikka liittyy Linnalampeen ja sen kukkuloihin, sillä niiden kaakkoispuolella on valtavan suuri soranottoalue, josta viedään soraa todennäköisesti maakaasulinjausten työmaille. Luultavasti ”Selkätie” on kunnostettu sora-autoja varten. Toivottavasti venäläiset ymmärtävät Linnalammen ainutlaatuisuuden kukkuloineen ja säilyttävät luonnonkauniin alueen. Heinjoelta palattiin Viipuriin Linnalammen, Heinjoen rautatieaseman ja tyhjillään olevan lentokentän kautta. Retkikahvit päätettiin juoda ensi keväänä Linnalammen maisemissa Maija Seppälän järjestämällä Viipuri-Heinjoki-kotiseutumatkalla.

 

 

 

Jantusen sukuseuran matka Kaskiselkään ja Kannakselle 14. -16.6.2013

 Jotta ymmärtäisi nykyisyyttä, täytyy tuntea menneisyyttä. Tämä historian oppitunneilla kuultu ajatus oli ehkä yksi syy lähteä katsastamaan isäni ja hänen lapsuusperheensä kotipaikkaa Vuoksenrannan Kaskiselän kylässä. Kiinnostus Viipuriin, joka oli tähän asti ollut lähinnä vain läpikulkukaupunki Pietariin mennessä, lienee ollut toinen syy matkalle lähtööni. Nykyisin paljon puhuttu yhteisöllisyys, tässä tapauksessa Jantusen sukuun kuuluminen, sai myös omalta osaltaan vahvistusta tällä matkalla. Ihmisen elämä on lyhyt eikä koskaan voi tietää, milloin tulee sellaiseen kuntoon, ettei pystykään enää rämpimään epätasaisilla pelloilla, selviytymään parin metrin ojan ylityksestä tai taistelemaan tiensä aarniometsämäisen metsikön läpi löytääkseen isänsä kotitalon rappuset, kivijalan ja kellarin. Myös maailman politiikka on vaihtelevaista eikä suinkaan aina ole ollut itsestään selvää, että entisiä Suomelle kuuluneita alueita Kannaksella voi mennä tutkailemaan.

 

”Sellanen ol` Viipuri, karjalaisten kaupunki!”


Ensimmäisenä matkapäivänä tutustuimme Viipuriin, joka aiemmin on ollut yksi Suomen suurimpia kaupunkeja. Menimme koko reilun kolmenkymmenen hengen seurue Viipurin linnaan, jossa oli näyttelyitä kertoen kaupungin värikkäästä menneisyydestä. Kiipeäminen linnan korkeaan torniin oli yksi matkan haastavimpia fyysisiä ponnistuksia, mutta tietenkin se kannatti. Näköalatorneista saa aina hyvän kokonaiskuvan uudesta kaupungista, varsinkin kun joku osaa kertoa rakennuksista.

Yksi jännittävimpiä hetkiä matkalla koettiin kiertoajelulla Viipurissa, kun olimme kapealla kadulla ja bussi ei päässyt enää eteenpäin vaan oli pakko peruuttaa satoja metrejä, jotta pääsimme taas jatkamaan matkaa. Katujen varsille oli pysäköity molemmin puolin autoja, joten ajotie oli kapeaakin kapeampi.  Bussin kuljettaja sai ansaitsemansa aplodit millintarkasta ajotaidostansa.

 

Kiertoajelun jälkeen jalkauduimme kaupunkiin pienemmissä ryhmissä. Me löysimme vehreästä Torkkelinpuistosta Lahdesta tutun näköisen Hirvipatsaan ja sen lähistöltä tyylikkäästi sisustetun venäläisen ravintolan, jonka ruokalistalla olivat herkkujen nimet myös englanniksi. Vanhojen talojen ulkoseinissä oli kauniita koristeita ja reliefejä, jotka antoivat vihiä siitä, millainen Viipuri oli ollut loistonsa päivinä. Taloja oli jonkin verran entisöity, mutta näimme myös kaameita, isoja rakennuksia, jotka lähinnä särkivät silmiä.

Luulenpa, että tulevaisuudessa Viipurista tulee huomattavasti vilkkaampi turistikaupunki. Ensimmäisen päivän päätteeksi suuntasimme parikymmentä kilometriä Viipurista etelään Johannekseen, jonka Tsaika-hotellissa vietimme molemmat matkayömme.

 

Maastopäivä Antreassa, Vuoksenrannassa ja Kirvussa


Lauantaina meillä oli ns. maastopäivä. Ajoimme asikkalalaisella bussillamme Antrean kirkolle, jossa kävimme tutustumassa kirkonmäkeen ja tavailimme vainajien nimiä jäljelle jääneistä hautakivistä. Kaikissa kirkollisissa kohteissa laskettiin yleensä muistoseppele muistomerkille tai –kivelle,  näin Antreassakin.  Sitten laitoimme saappaat jalkaan ja siirryimme kahteen venäläisbussiin sukuhaaroittain.  Ajatus oli tietenkin, että samaan bussiin menisivät ne, joiden sukulaisten kotitalot sijaitsivat lähellä toisiansa. Normaalisti venäläiset pikkubussit kuljettivat venäläisiä työmiehiä lähistöllä sijaitsevalle kivilouhokselle.

Matkalla ohitimme Kavantsaari – Losevo –rautatietyömaan. Tulevaisuudessa päässee junalla Korpilahden pysäkille! Antrean kirkolle asti venäläiset tiet olivat olleet kutakuinkin mukavia, mutta nyt alkoi osuus, joka vaati asennetta! Olin kuullut Karjalan kuoppaisista teistä ja joskus kulkenutkin bussilla niitä pitkin, mutta nyt olin kiitollinen, että olin pienen ikäni tutustunut kotikuntani Asikkalan mutkaisiin teihin, ja matkapahoinvointi oli lähinnä tuntematon käsite. Tie Antrean kirkolta Vuoksenrannan Kaskiselän kylään olisi ollut tänä kesänä mille tahansa maasturille liian suuri haaste. Jos venäläisauto ei olisi päässyt etenemään, olisi varmaankin pitänyt tilata paikalle telaketjuilla kulkeva miehistön kuljetusvaunu, helikopteri tai ratsu! Matkalla näimme joidenkin talojen ja jokien lisäksi lähinnä metsää ja jonkin verran peltoja. Yleisin ”viljelykasvi” pelloilla lienee ollut jättiläisukonputki!

Ajoimme Vuoksenrannan kirkon ohi suoraan Kaskiselän kylään, joka oli pyhiinvaellusmatkamme pääkohde. Tutkailimme sukutalojen ja navettojen raunioita ja kuulimme selostuksia menneistä ihmisistä ja teiden entisistä kulkupaikoista jne. Sukuseuramme esimiehen Seija Halmeen mukaan tulimme ikään kuin kylään Karjalassa asuneille sukulaisillemme. Hyvä, että mukana oli ihmisiä, jotka osasivat kertoa paikoista, joiden asiat eivät olleet välttämättä ihan aktiivisessa työmuistissa.

 

Ilma oli kuin morsian, kun lähdimme taivaltamaan Kaskiselän kaupan kohdalta tien toiselle puolelle kohti Myykkäätä, Herralaa ja Niemelää. Ensimmäinen ajatus oli, että ihan oikeastiko lähdemme saapastelemaan tuonne korkeaan heinikkoon, mutta muiden ensin viitoittamaa polkua oli kuitenkin melko helppoa seurata. Kuljimme nähtävästi vanhaa tietä! Maahan heinikon sekaan oli kaatunut puunrunkoja, jotka ilmestyivät yllättäen silmien eteen tai jalan alle. Kukaan ei tainnut kuitenkaan pahemmin kaatuilla vaelluksen aikana. Korkeaa, miltei miehenkorkuista koiranputkea kasvava peltoaukeama on näky, jota Suomessa päässee ihailemaan tuskin juuri missään. Myykkään talon ja navetan raunioilla ajattelin talon emäntää Elinaa, joka oli äitini täti ja sukua isällenikin.

Herran Pekon eli Herralan talolla näin mm. ison, erikoisen muotoisen lasten leikkikiven. Kivi oli päältä kuin auki aukaistu kirja, jonka päälle oli helppo nousta. Isäni kävi kuulemma useasti kyseisessä talossa leikkimässä talon poikien kanssa, ja häntä pidettiin melkein kuin omana poikana. Minulle jäi vaikutelma, että siellä missä kasvoi vaaleanpunaisia ruusuja, oli yleensä ollut talo. Herralan talolta oli isäni kuulemma joskus aikoja sitten ottanut valokuvan Niemelään päin, joten matkan minulle merkityksellisin kohde ei voinut olla enää kaukana. Mukana oli myös siskoni, joka oli ollut Kaskiselässä 90-luvulla, mutta minulle tämä oli nyt ihan ensimmäinen kerta, kun pääsin käyskentelemään esi-isien mailla. Verkkokalvolla oli lapsuuskotimme tuvan seinällä oleva maalaus Niemelän talosta.

 

Oppaallamme, Pekkolan Martilla, oli mukanaan GPS -laite, jonka avulla Niemelä piti varmasti löytää, mutta koordinaatit osoittautuivat vääriksi. Onneksi meillä oli kartta, ja jotkut ryhmämme jäsenistä olivat käyneet paikalla ennenkin, joten olimme luottavaisin mielin, että emme olleet tulleet turhaan ”keskelle-ei-mitään”. Ensimmäinen vihje, että kohta ollaan oikeassa paikassa, oli oman lapsuuskodin pihapiiristä tuttu hernepensas, jonka tiesin olevan kotoisin Niemelän pihasta. Pian vastaan tuli toinenkin puumainen hernepensas, ja samassa kuuluikin jo huuto, että löytyi kellari. Kellari oli iso ja todella hyvin säilynyt. Hyttyslauma yritti estää sisälle menon, mutta kun sinne uskaltautui, niin ei voinut kuin ihailla isoista kivenjärkäleistä rakennettua seinää ja sementistä valettua kattoa – ei muuta kuin hyllyt seinille ja hillot sisälle! Seuraavaksi olivatkin vuorossa Niemelän talon kulmarappuset, jotka olivat kauniiden, sinipunaisten kukkien peitossa. Vähän kerrallaan hahmotin pienemmistä kivistä tehdyn sillan, jota pitkin oli kuljettu sisään taloon sekä kolme korkeahkoa kivipaatta, jonka päällä osa taloa oli levännyt. Valokuvia otettiin sitten tältä paikalta kuin suurimmasta aarteesta! Olisin halunnut kulkea kivijalkaa pitkin ympäri talon, mutta talon sisä- ja ulkopuolella kasvoi niin paljon lehtipuiden runkoja, jotta se oli mahdotonta. Siinä vaiheessa kaikki muut olivatkin jo lähteneet, ja minäkään en voinut jäädä paikalle kauemmaksi aikaa, joten oli kiiruhdettava muiden perään. Kovin suuria tunteita paikka ei minussa herättänyt. Ennemminkin ihmettelin, missä navetta ja muut ulkorakennukset olivat sijainneet.

 

Kaskiselän kansakoulu ja metodistikirkko olivat sijainneet lähes vierekkäin, koulu mäen alla ja kirkko mäen päällä.  Metodistipappina toimineen Antti Mustosen hartaus metodistihautausmaalla muistutti kotiseutumatkaajia iankaikkisesta ja katoamattomasta taivaan kodista. Vuoksenrannan v.1935 rakennetussa luterilaisessa kirkossa, joka yllättävän hyväkuntoisena ja jykevänä seisoi paikoillaan, kuulimme isäni Hanneksen ja hänen kahden siskonsa Kaijan ja Mirjan serkun Sirkan häistä, jotka pidettiin samaisessa kirkossa 18.6.1944 eli samana päivänä, kun kylä piti jo tyhjentää kaikista asukkaista. Tipalle meni, mutta hääpari sai toisensa! Pahalta tuntuu ajatella, miten tätä sakraalitilaa oli neuvostoaikana pidetty mm. navettana. Antrean kirkolla poikkesimme vielä pikkuostoksilla vanhanajan sekatavarakaupassa, joka sijaitsi entisessä suojeluskuntatalossa.

 

Matkanjohtajat totesivat, että ehdimme lauantaipäivän laskuun käydä vielä Kirvussa, joka tunnetaan mm. siellä sijainneista kylpylästä, huopatossutehtaasta ja Sairalan opistosta, joka jatkaa toimintaansa nykyään Iitin Perheniemen opistona. Syy Kirvuun menolle oli ennen kaikkea se, että Jantusen suku on alun perin kotoisin Kirvun Jantulan kylästä, joka sijaitsee Kuunjärven ja Helisevänjärven rantamilla. Paikkahan oli hieno, ja upeat maisemat olivat huomanneet myös venäläiset, jotka olivat rakentaneet talojansa mäen päälle. Paluumatkalla Johannekseen Jantusen sukuseura piti vuosikokouksensa.

 

 

Kulttuuripäivä Suomenlahden rantatiellä


Viimeinen matkapäivä eli sunnuntai tarjosi jälleen runsain mitoin nähtävää ja kuultavaa. Ajoimme Suomenlahden rantatietä Viipurista etelään. Koivistoa venäläiset eivät olleet ehtineet polttaa ja siellä olikin monia rakennuksia jäljellä. Mielestäni upein rakennus oli ehdottomasti Stenbäckin suunnittelema graniittinen kivikirkko, josta ulkoa päin tuli mieleen Tampereen tuomiokirkko tai Harry Potterin Tylypahka korkeine torneineen. Kirkko toimii nykyisin elokuvateatteri ja museona. Täytyy myöntää, että toivoisin, että tuo kaunis kirkkorakennus palautettaisiin vielä alkuperäiseen käyttöönsä. Koiviston kirkonkylässä näkyi olevan ortodoksinen kirkko, ehkä se sentään toimii kirkkona. Nykyistä öljysatamaa emme yrityksestä huolimatta päässeet katsomaan.                          

 

Koivistosta jatkoimme kohti Terijokea ja matkalla ohitimme mm. entisen avaruusraketti- ja räjähdetehtaan, josta tosin emme kovin paljoa nähneet. Yritimme ajaa bussillamme Agricolan muistomerkille, mutta ajoneuvomme jäi kiinni hiekkaan. Yhteisvoimin työnsimme bussin jälleen kovalle tielle ja jätimme muistomerkin katsomisen toiseen kertaan. Sukuseuramme esimiehen Seija Halmeen appiukko oli 30-luvulla ollut rakentamassa bunkkereita Mannerheim-linjalle. Kävimme katsomassa bunkkeria, jota nimitettiin Inkilä kuutoseksi. Ulospäin bunkkeri näytti lähinnä kalliokummulta, mutta sen sisään oli mahtunut 40 miestä. Suuaukko oli valettu ilmeisesti betonista, ja olisin halunnut mennä käymään sinne sisälle, mutta poistulo olisi askelmien puuttuessa ollut turhan vaikeaa, joten luovuin koko ajatuksesta. Venäläiset olivat kuulemma räjäyttäneet monia bunkkereita, mutta onneksi ainakin tämä oli osin säästynyt jälkipolvien hämmästeltäväksi.

 

Kannaksen kuuluisin nähtävyys ennen sotia oli Rakkauden hauta Vammeljoella. Hautakiven sisään on haudattu venäläinen upseeri vaimonsa kanssa. Erikoiseksi haudan tekee se, että sen päällä on aikaisemmin istunut pronssinen, luonnollisen kokoinen naispatsas tähyilemässä merelle sekä pienemmällä kivellä nallepatsas. Nainen on tehty mahdollisemman yhdennäköiseksi haudassa lepäävän naisen kanssa.  Samalla alueella ovat Villa Marijoen ja ortodoksikirkon rauniot. Näimme myös Terijoen hiekkarantoja, huviloita ja salavia. Ilja Repinin ateljeekoti Kuokkalassa nähtiin vain ulkoapäin, mutta onhan se hyvä, että jää katsottavaa seuraavallekin Terijoen käynnille. Bussissa sain lukuvinkin kirjasta ”Talo Vammelsuussa”, joka kertoo sekä kirjoittajansa Vera Andrejevin että taiteilija Repinin kotitaloista.

Haluan kiittää Jantusen sukuseuraa mielenkiintoisesta ja kaikin tavoin hyvähenkisestä matkasta Kannakselle. Oppaina toimineet Martti ja Seija olivat todellisia asiantuntijoita! Kiitos sukulaiset mukavasta seurasta matkalla!

Kärkölässä 25.6.2013    

 

Seuraava matkaa odotellessa                                                                                                                                    

 Niemelän Hanneksen esikoistytär Kaarina Naapuri s. Jantunen

 

 

 

SÄINIÖN TARINAT MUUTTUIVAT ELÄVIKSI

KUVA

Ritva Nurmisen isän rakentaman talon portilla, vas. Brita Koskelin, babuska, Ritva Nurminen ja Jyrki Kotonen

 

 

 

 

Oili Kokkonen

Anja Agander

 


Kesäkuun alkupuolella lähti Jyväskylästä matkaan lähes kolmenkymmenen henkilön iloinen joukko kohti Viipuria. Matkan varsinainen kohde oli Viipurin pitäjän suurin kylä Säiniö (nykyinen Tserkasovo), 10 km kaupungista itään. Lähes kaikkien matkalaisten juuret ovat siellä. Suuri osa oli vuonna 2011 melkein satavuotiaana poisnukkuneen Hilja Näpin (o.s. Skyttä) lapsia ja lastenlapsia perheineen. Mukana oli myös Lyydia Skytän ja Viljo ja Väinö Kotosen lapsia sekä Viipurin maalaiskunnan kouluterveydenhoitajan, ”täitäti” Olga Kokkosen tytär Oili Kokkonen. Lappeenrannasta mukaan liittyivät Hiljan Tyyne-sisaren tytär Brita Koskelin ja Oilin veljenpoika Ossi Kokkonen. Sukulaisuus yhdisti useimmat matkalaiset Hiljaan, monet myös toisiinsa. Ellei sukulaisia oltu, oltiin Hiljan nuoruudenystävien jälkeläisiä tai tultiin sukulaisiksi, oltiinhan kaikki karjalaisia.. Osa matkalaisista tunsi Säiniön aikaisempien matkojensa, osa vanhempiensa tai isovanhempiensa tarinoiden perusteella. Onneksi joukossa oli pari varhaislapsuutensa Säiniöllä viettänyttä, joiden muistikuvien ja eri aikojen karttojen opastuksella moni asia loksahti kohdilleen.


Viipuri kylpi auringossa. Vaikka ympärillä oli rapistuneita ja tuhottuja kortteleita ja rakennuksia saatoimme silti kuvitella, kuinka ihanan kaupungin läheisyydessä Iita-mummo, Miina-mummo, Taavetti-vaija ja muut esivanhempamme ovatkaan saaneet nuoruutensa ja osan aikuisuuttaan elää! Kiertelimme Viipuria ristiin rastiin - ja löytyihän se Hiljan leninkiliikkeen paikkakin Torkkelinkadulta. Myöhemmin Hilja jatkoi liiketoimintaa Jyväskylässä useita vuosikymmeniä. Opastettu kiertoajelu Viipurissa ennen Säiniölle lähtöä antoi jo tarinoille siiventyngät.


Säiniön kylä muodosti viiden kilometrin pituisen helminauhan Säiniönjoen rinteillä. Joki saa alkunsa Näykkijärvestä ja virtaa Viipurinlahteen. Tutustumisen aloitimme Honkaniemestä, mistä pienen harhailun jälkeen löysimme Näykkijärvelle. Hilja oli kertonut miten hän järven hiekkarannasta ui Kielosaareen ja takaisin. Nyt järven ympärille oli kasvanut viipurilaisten ja pietarilaisten kesänviettäjien mökkikylä. Säiniönjoen voi ylittää enää vain yhdeltä sillalta, niinpä jouduimme ajamaan joen molemmat rinteet edes takaisin. Matkalla näimme nuorisoseuran talon paikan, jonne Lyydia Skyttä talvisin hiihti Honkaniemestä Maija-tytär (nyk. Tuominen) repussaan Marttaseuran kokoontumisiin. Tuolla vähän matkan päässä on Rauhalan pysäkki. Sieltä Kotosen Miina nousi Viipuriin menevään junaan mukanaan korikaupalla tuoreita mansikoita, joita hän myi Viipurin torilla kauppahallin edessä. Oli lähdettävä aikaisin, jotta ehti ennen muita. 

 

 

 

 

 

Lähestyessämme Honkasenmäeltä asemakylää oikealle jäi ruutukaava-alue, jossa asui ensisijassa kaupungissa työssä käyviä. Siellä Toivo Kuulakin oli asunut ollessaan Viipurin Musiikin Ystävien orkesterin kapellimestari. Alueen kaventuneille kaduille ei bussilla ollut menemistä. Asemaseudulla ohitimme Torkkelin Osuuskaupan, Viipurin Osuusliikkeen, apteekin ja Hintzen kaupan paikat, toiminnassa olevan sahan ja tiilitehtaan rauniot. Kylän kiertämisen aloitimme Luurinmäen puolelta. Löysimme Skytän Oton veljelleen rakentaman kotitalon. Talo oli vielä olemassa, navetan rauniot kylätien toisella puolella. Talosta meitä tuli kotiportille tervehtimään 89-vuotias ihastuttava babuska tyttärensä ja lapsenlapsensa kera. Oton ja Lyytin tytär Ritva Nurminen oli varannut babuskalle pienen tuliaisen, josta hän oli hyvin iloinen. Vaikka yhteistä kieltä ei ollut, tapaamisessa välittynyt lämmin tunnelma korvasi sanomatta jääneet sanat. 

 

 

Hyttysiä ja paarmoja uhmaten osa meistä lähti etsimään nokkospeltoa tarpoen Britan äidin Koskelinin Tyynen kotitalon raunioita. Ne löytyivät. Päädyimme Vongalle, joen mutkaan, joka tarinoiden mukaan oli kylän lasten mieluinen uimapaikka. Silta joen yli ei kantanut bussia. Palasimme asemakylään ja lähdimme joen toiselle rannalle. Ohitimme Katariinan huvilan paikan, jossa keisarinnalla oli tapana pysähtyä matkalla Viipuriin ja jossa hänet matkan rasituksista hoidettiin kuntoon Viipurissa odottavia nuoria miehiä varten. Kylätien varrelle jäivät Viipurin maalaiskunnan lastenkodin ja vanhainkodin paikat ja kunnan maatilan ison navetan rauniot. Yrjölänmäellä, komean kuusen takana oli pystyssä Oilin kotitalo, sen takana ollutta Akkasen taloa ei enää näkynyt, mutta selvä oli, ettei Oilin veljellä pitkää matkaa ollut löytää morsian, Ossin äiti Emilia Akkanen, ihan naapurista. Matkalla näimme myös entisen maalaiskylän ensimmäisen ja viimeisen lehmän, vai liekö ollut härkämullikka. Kapea, mutkainen tie vei Luurinmäen tienhaaraan, Toikan talon kulmalle. Siinä oli ollut Hiljan syntymäkoti. Talon ostivat Toikat, ja 30-luvulla siinä syntyi Oiva Toikka. Risteyksessä oli kääntynyt tunnin välein Viipurin linja-auto, siinä meidänkin bussimme kääntyi takaisin aseman suuntaan.

 


Näkymät joen molemmilta rannoilta olivat muuttuneet. Aikanaan avarat pellot talojen ympärillä avautuivat kimmeltelevälle joelle ja vastapäisille rinteille, välissä mutkitteli kirkasvetinen joki. Nyt kasvanut pusikko peitti liejuisen ja rämettyneen joen ja vastarannan kylän.


Säiniöllä kiertelyn vaikuttava päätös oli Viipurin maalaiskunnan entisen hautausmaan, Leporinteen, löytyminen. Sinne on vuosina 1926-1944 haudattu 621 Viipurin maalaiskunnan vainajaa. Ritva Nurminen oli vieraillut siellä aikaisemmin, koska hänen 2-vuotiaana hukkunut vanhin sisarensa Kaija on haudattu sinne. Hautausmaa on kuin mikä tahansa hoitoa vaille jäänyt metsikkö, josta kuitenkin löytyi muutama hautakummuksi tunnistettava kohta, mm. Kaijan hauta, jolla oli Ritvan aiemmin pystyttämä pieni puuristi. Metsikkö on täynnä kuoppia, koska hautoja on kaivettu auki, kun niistä on etsitty mahdollisia kultakoruja ja muuta arvokasta. Näkymä on melko hämmentävä. Hautausmaan entisen portin kohdalla on suomalaisten pystyttämä muistomerkki, jykevä graniittinen paasi, johon vaeltaja voi törmätä tajutakseen, että metsä kätkee uumeniinsa satoja ihmiskohtaloita ja tarinoita. Muistomerkin edessä oli surullinen, loppuun palanut ja mustunut muistokynttilä. 

 

 

Monrepos´in puisto ja Pyöreä Torni lienevät jokaisen Viipurissa vierailevan matkaohjelmassa. Esivanhempiemme tarinat romanttisesta ja ihastuttavasta Monrepos’sta saivat odottamaan jotakin muuta mitä näimme: hoitamatonta, surullista ja rapistunutta. Kun Taidemuseo on nyt entisöity ja kun Aallon kirjasto avataan korjattuna syyskuun 15. päivä, Monrepos’n rakennusten aitaaminen ja päärakennuksen pylväiden entisöinti jättivät meille toivon, että Monrepos’kin kukoistaa jonakin päivänä, onhan ympäristö mitä kaunein. Pyöreä torni on nähtävyytenä historiallinen kokemus, mutta gastronomista elämystä ei kannata odottaa.

 

 

Tulomatkalla Suomen tullissa jouduimme odottelemaan bussissa puolitoista tuntia ja sinä aikana oli hyvä kerrata kokemuksia. Saimme tervehdyksen menneisyydestä. Brita luki äitinsä Tyyne Koskelinin kannaksenmurteella kirjoittaman muistelman elämänmenosta Säiniöllä kauan sitten. Siihen tarinaan oli helppo eläytyä kaiken kokemamme jälkeen.


A vot, lysti ol teil reissu, olisi miekii halunt olla matkass, sanoisi Miina-mummokin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kanneljärven Kuuterselkä

KUVA

Pekka Lensu silmäilee syntymäpitäjänsä karttaa. Pitkän matkan nopeuttamiseksi autossa oli tutkittavaksi karttoja ja lukemisia mm. muistelmakirjoituksia Kuuterselästä, Uusikirkko-Kanneljärvi-lehti ja Karjala-lehtiä. Kuva Juha Hyytiä. 

 

 

KEIDI LAHTINEN


Se vetää puoleensa joka kesä siellä päivänvalon nähneitä ja meitä heidän lapsiaan ja lastenlapsiaan sekä puolisoitamme ja ystäviämme.

Tänä kesänä matkasimme 10.-12.6.2013 ja tiistai 11. päivä olimme Kuuterselässä. Sinä päivänä tuli kuluneeksi tasan 69 vuotta viimeisten siviilien lähdöstä sotaa pakoon. Olimme käyneet Kanneljärven rauniokirkolla laskemassa seppeleen muistomerkille, jonka on pystyttänyt Kanneljärvi-säätiö paikalle, missä on sijainnut Kanneljärven seurakunnan hautausmaa.

Paikalle on myös haudattu vuosien 1941-1944 sankarivainajat. Suven ollessa kauneimmillaan lauloimme suvivirren. Laskimme seppeleen kotikylämme puolustajien muistoa kunnioittaen Kuuterselän kesän 1944 taisteluiden muistoksi pystytetyllä muistomerkillä ja joimme kirkkokohvit. Helsingin Sotaveteraanikuorossa mukana olevan Reino Harjun johdolla lauloimme Veteraanin iltahuudon. Sytytimme myös kynttilän Alpo Kuusiston muistolle. Hän oli muistomerkin alullepanijoita ja teki paljon töitä muistomerkin aikaansaamiseksi. Reino Harju kertoi muistomerkillä sen eri vaiheista. Hän on suunnitellut muistomerkin ja ollut alusta alkaen mukana muistomerkkihankkeessa.

 

Kaiken tämän jälkeen suuntasimme askeleemme omille kotikonnuillemme eli missä se aikoinaan oli. Meille, jotka emme ole siellä syntyneet, on oivana apuna Kalevi Launiaisen tekemä kartta kylästä taloineen. Siinä on pienet purosetkin merkitty ja niitä apuna käyttäen pystyy hahmottamaan paikkoja. Kylässämme ei ole kuin yksi sodan 1944 jaloista säästynyt talo ja kivijalatkin on raivattu pois, samoin poissa on myös Kuuterselän taistelun kuvauksissa mainittu Herman Launiaisen kivinavetan rauniot. Talvisodan jälkeen tuho ei ollut yhtä laaja. Maamerkkeinä on kolme isoa puuta, tammi ja jalava Tiirikkalassa sekä mänty järville mentäessä. Niistä pystyy paikallistamaan meidän aikaisia kujasia. Kylän pellot ovat vielä pääsääntöisesti rakentamatta.

Joka vuosi panemme merkille, että asutus lisääntyy. Nyt panimme merkille työn alla olevan uuden tien. Siinä kohtaa on ollut pitkään mainos tonttimaasta, nyt on varmaan kauppa käynyt. Kotikylämme on mielessämme pitkin vuotta ja aina kun tapaamme toisiamme, juttu siirtyy Kuuterselkään. Tavatessamme siellä syntyneitä ja asuneita alkaa tenttaaminen sen aikaisesta elämästä.

 

Kävimme ihailemassa alkukesän vehreyttä ja luonnonkukkien loistoa Monrepos-puistossa. Katse pysähtyi uutuutta hohtavaan valkeaan pieneen nelitorniseen linnaan. Se osoittautui perhehaudan muistomerkiksi ja on korjattu venäläis-suomalaisin voimin. Tämänkään kohteen korjaaminen ei ole mennyt ihan nappiin, mutta kauempaa näytti hyvältä. Puiston länsiosassa sijaitsee ihmeitä tekevä Sylmian lähde. Nyt olisi päällimmäinen toive, että puistossa kävijä panisi roponsa puiston puolesta, että Monrepos vielä nousisi entiseen loistoonsa.

Kiitämme Sinikkaa ja Ristoa kahvituksesta ja huolenpidosta sekä Vistamatkojen kuljettajaa Arvia turvallisesta kyydistä.

Kuvia matkasta löytyy www.launiainen.net

 

 

 

 

 

 

 

LAATOKAN VALAMO LUMOAA YHÄ UUDELLEEN

 MARJUKKA PATRAKKA

 

Olen käynyt monta kertaa Laatokan Valamossa.  Ensi käynti oli kuin siniunena uneksitun unelman täyttymys, ihmeellinen, ihana, ikimuistoinen. Eräällä syksyisellä matkalla taskulamppujen valossa vaelsimme pakanallisia paikkoja etsien. Ja jälleen kesäkuun toisena viikonvaihteena lumouduin Valamon jylhästä kauneudesta, syreenien pursuavasta kukinnasta, luonnon vehreydestä, kellojen kuminasta ja kilkatuksesta, vanhoista ja upouusista pyhäköistä.

 Norpparetki

Tätä kirjoittaessani on matkasta kulunut pari viikkoa. Mitä on ensimmäisenä mielessä? Norpparetki! Kaksi kumista moottorivenettä kiidätti meitä pitkin Laatokkaa kohti itää. Saarten korkeus oli veneestä katsoen

helpompi havaita kuin itse saarilla liikkuen. Pääsaarta lähellä oleva korkean saaren keskustassa kohoava kirkko, Nikolski yhdellä kultakupolilla kohti taivasta kohottautuvana on todella luostarin tunnus. Nyt väylän toiselle puolen oli tehty pieni pylväikkötsasouna, kuin koru. Se on nimetty valamolaiselle Jumalanäidille, siis luostarin nimikkoikonille, joka näkyi kauas.  Kauemmas merelle ehdittyämme tunnistin Lempi-saaren, jossa on yksi sivuluostari eli skiitta, pohjoiseen hirsirakennustyyliin tehty. Ohitimme suomalaisaluksen, siitä laskettiin kaapelia veden syvyyksiin. Sähköä tarvitaan, kun sähköyhtiön johtajalle on juuri valmistunut Nikolskin tien varteen varsin näyttävä huvila ja satamakin siihen lähelle on rakenteilla. Kovassa vauhdissa oli kylmä, onneksi olin saanut ostaa ruokakaupasta paksut puuvillaiset puutarhakäsineet – ja kotoa lähtiessä viimeksi nappasin mukaan villapuseron.

Oppaat odottivat Länsisaareksi (nimi ei ole meille tuttu) nimeämänsä saaren rantakivikossa. Äänettöminä kävelimme männikön polkua kauemmaksi. Laskin näkeväni ainakin kuusi värimuunnelmaa kissankäpäliä, kielo kukki keskellä jäkälikköä, siinä oli jo metsätähtiä. Ja sitten kameran suuntaus ja räps! Ehdin saada kuvan luodon reunalla olleista kahdesta norpasta, seuraavassa kuvassa enää toinen näkyy juuri veteen sukeltamassa. Hiljaa odotimme. Norpat kurkkivat sieltä ja täältä pintaan, niitä oli ehkä kolme. Mutta eivät nousseet enää luodolle loikoilemaan. Ihailimme rannan kivikkoa: on luonto ollut myllerryksessä näiden saarten syntyessä ja on jääkausi lohkonut ja asetellut kiviä uuteen järjestykseen.

Olimme toisellakin veneretkellä, pääsaarta oli mukava katsella sisäjärviltä. Näimme kivisen kaarisillan, menimme munkkien kaivamaa kapeaa kanavaa pitkin, rannalla oli luostarin maatalousyksikkö rakennuksineen. Lehmiä on 35, on oma meijeri – ja tietysti omat pellot. Kaukana oli rannassa valkoinen kultakupolinen vielä vihkimätön Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkko, joka kuuluu Vladimirin skiittaan.

Koko ajan rakennetaan

Pääkirkko, Kristuksen kirkastumisen kirkko oli rakennustelineiden peitossa, pintaa ehostetaan. Torni oli jo maalattu ja sinivalkoisena näkyi kauas. Yläkirkko on valtava, sinisävyinen. Kaikki seinämaalaukset on tehty uudelleen, vain kupolin maalaukset olivat säilyneet rappion vuosina. Alakirkossa olin puolilta öin lauantai-iltana palveluksessa. Kirkko on pyhitetty luostarin perustajille Pyhille Sergeille ja Hermannille ja heidän hautansa on siellä syvyyksissä. Muistoarkun ylle oli valmistunut juuri mahtava kullattu katos. Tässä kirkossa

on valamolaisen Jumalanäidin ikoni, jonka alkuperäiskappale on meillä Heinäveden luostarin kirkossa.

Retkeilimme Getsemanen kirkon luona, sitä myös kunnostetaan. Jerusalemin kirkon ruokalassa kerran söimme. Asuimme Talvihotellissa, josta osaa on juuri kunnostettu, mutta paljon on vielä kunnostamatta. Kesähotelli on entisöity. Puutarhojen aidat uusittu ja puutarhat ovat taas kunnossa. Valamossahan kasvaa monen monia eri omenalajikkeita.

Lähtöaamuna pääsimme käymään Vladimirin skiitan uudessa kirkossa, Putinin rakennuttamassa. Kirkko on valkea mustakattoinen vanhaan venäläiseen tyyliin tehty. Rakennuksessa on museo, ikonimaalarit työskentelevät siellä ja kolme kirkkosalia: Pyhälle Vladimirille, Pyhälle Ljudmilalle ja Kaikille Pyhille Isille omistetut kirkot.  Oli upouutta ja uhkeaa. Pääkirkko on käytössä vain kirkon nimikkopyhänä sekä Venäjän patriarkan vieraillessa. Kirkossa muistetaan edesmennyttä kirkon johtajaa Aleksei II:sta.

Paljon näimme Valamoa, paljon kävelin katselemassa tuttavani kanssa, paljon jäi näkemättä. Mutta toisella kertaa lisää!

 

 

Kuvassa  pari hyljettä on vielä luodolla.

 

HAMINALAISTEN KESÄMATKA KARJALAN KANNAKSELLE

 RITVA RIKKA

 

 

Maanantaiaamuna varhain 3.6. lähdettiin aurinkoisessa ja hyvin lämpimässä säässä jo  pitkään odotetulle historiapainotteiselle kulttuurimatkalle. Tavastilasta Seppo Kansan omistama ja kuljettama pikkubussi oli täynnä viimeistä istuinta myöten. Tulkkimme oli Nadja Sironen ja matkanjohtajina Ritva Rikka sekä Taisto Puustelli. Kaikkiaan meitä oli 18 henkeä.

Haminasta ajelimme kuutostietä Imatralle ja Svetogorskissa ylitimme valtakunnan rajan. Ensimmäinen rahanvaihtopankki, kauppa ja huoltoasemalla käynti oli kohta rajamuodollisuuksien jälkeen. Suhteellisen nopeasti selvisimme muodollisuuksista, koska arkiaamuna ei siellä ollut matkailijoita paljon.

 Matka eteni ripeästi Jääsken kautta Ihantalaan. Siellä historiantuntijamme Taisto Puustelli selvitti paikan tärkeitä tapahtumia jatkosodan -44 kesällä ja sytytimme muistokivelle kynttilän  kunnioittaen  urheitten sotilaittemme muistoa heidän raskaissa puolustustaisteluissaan itsenäisyytemme edestä. Ihantalassa oli Ritvan isä, Toivo Johannes, haavoittunut pahasti 1.7.44.

Kävimme myös Portinhoikassa, joka oli kiivaan tappelun areenana kesällä -44. Vuoroin se oli suomalaisten, vuoroin venäläisten valtaamana. Palasimme Ihantalan sankarihautausmaan muistomerkille, jonne laskimme tien vieressä kasvaneen syreenin kukat hiljentyen patsaasta lukemiemme kymmenien kaatuneiden nimet.

Vehreätä luontoa ihaillen jatkoimme matkaa Antrean Kuukauppiin. Antrean vanhan kirkon puistossa oleville kirkon raunioille, puiden lehvästön vilvoittaessa meitä päivän helteeltä, sytytimme ristin juurelle kynttilän. Totesimme kirkon peruskiviä katsellessamme, että paikalla suomalaisten aikana ollut kirkko on ollut suuri ja varmasti juhlava. Matkamme jatkuessa näimme monia suomalaisten aikanaan rakentamia taloja päätien varressa.

 

Räisälään ja Käkisalmeen


Antreasta tie vei meitä Kirvun Sairalaan ja edelleen sieltä kohti Räisälää. Paikoitellen tie oli melko huonoa ja auton vauhti piti säätää sen mukaan hiljaiseksi. Suuria puurekkoja tuli vastaamme, vaikka tiellä olevilla silloilla oli melko alhaiset painorajoitukset. Milloinkohan silta katkeaa?! Räisälässä  aika uusi kahvila oli keskustassa sijainneen tsasounan naapurissa lounastaukopaikkamme. Kauppoihin ja tsasounaan tutustumisen jälkeen suunnistimme Räisälän kirkolle. Oli mukavaa nähdä kirkkoa viime aikoina restauroidun uuden katon ja ikkunoiden osalta sekä piha-aluetta oli siivottu sekä istutettu kukkia sinne. Sinnekin sytytimme kynttilän sankarimuistomerkille.

Ajoimme seuraavaksi etelään vievää tietä ja menimme katsomaan Tiurinkosken Linnasaaren aluetta. Se on ollut jo 1100-luvulta Kannaksen merkittävimpiin kuuluva muinaislinna. Siihen aikaan  Vuoksi on haarautunut kahtia ja sen asuttu saari on ollut kivimuurilla varustettu ympäriinsä. Ennen kuin Vuoksen virtaus vaihtoi suuntaa 1800-luvulla, Tiurinlinnan molemmin puolin oli kuohuva Tiurinkoski. Nykyään se on hiljainen ja luonnonkaunis paikka. Asutuksesta ja kulttuurimaisemasta erottuu rakennusten kivijalkoja ja historiasta kertovat venäjänkieliset taulut. Palatessamme takaisin pohjoiseen sieltä tulimme Kynsijärven kylään ja kylän pohjoispuolella pysähdyimme harjuleikkauksen parkkipaikalle käydäksemme katsomassa Kannaksen hienoimpiin kuuluvaa näkymää: vanhan Vuoksen pienelle saarelle on rakennettu kaunis puinen tsasouna.

Matkamme jatkui edelleen kohti Käkisalmen kaupunkia. Keskikaupungilla tapahtuneen kiertoajelun jälkeen poikkesimme suomalaisten aikaisen luterilaisen kirkon luo ja tutustuimme sen lähialueeseen. Totesimme, että kirkko pitäisi restauroida pikimmiten. Kävimme sankarimuistomerkin tekstiin tutustumassa. Sen jälkeen ajoimme katsomaan vanhaa Käkisalmen linnaa. Paksujen kivimuurien sisällä on muutamia rakennuksia, mm. museo ja matkamuistomyymälä. Monien kauniiden maisemataulujen taidenäyttelyyn ei tarvinnut maksaa lisäpääsymaksua. Kivirakennukset olivat ihanan viileitä ulkona vallitsevan helteen vastapainona.

 

Käkisalmesta Pyhäjärvelle


Käkisalmesta palasimme jonkun matkaa ja sitten edelleen Kannaksen valtatietä pitkin Pyhäjärvelle ja kirkonkylässä sijaitsevaan Lomarannan majapaikkaamme. Huoneet olivat uusimmassa majoitusrakennuksessa. Illallinen oli puolessa tunnissa pantu pöytään ja hyvin maistuikin Jelena-rouvan valmistama ateria. Monet meistä menivät  illan kuluessa saunaan ja ”talviturkki” heitettiin Pyhäjärveen, jonka vesi oli yllättävän lämmintä. Myöhään yöhön istuimme päärakennuksen terassilla katsellen kaunista järvimaisemaa ja kuunnellen yölaulajien konserttia. Tahdoimme itsekin laulaa.

 

Konevitsaan


Tiistaina aamiaisen jälkeen pakkasimme taas matkavarusteet mukaamme ja Antti Musakka ohjaili meitä Riiskan kautta Sortanlahteen. Siellä jo matkustaja-alus odotti ja sillä purjehdimme melko tyyntä Laatokkaa Konevitsan luostarisaarelle. Antti hoiti opastuksen pääkirkolla sekä sitä ympäröivissä rakennuksissa ja puutarhoissa. Sieltä etenimme Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen rukoushuoneeseen tutustumisen jälkeen Kasanin jumalanäidin ikonin skiitalle. Lyhyen lepotauon jälkeen lähdimme metsäistä polkua pitkin Hevoskivelle. Se on suuri siirtolohkare, jonka korkeus on neljä metriä. Lohkareen päälle on rakennettu puusta portaiden päähän rukoushuone. 1900-luvun loppuvuosina suomalaiset ovat sen kunnostaneet ja maalanneet sisältä. Hevoskiveltä palasimme metsätietä takaisin pääluostarin vasemmalla puolella toimivalle Trapezalle, josta saimme hikisen ja itikoiden hyökkäysten valtaaman vaellusurakkamme jälkeen virkistäviä juomia ja pikkupurtavaa.

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun jätimme aluksella Konevitsan taaksemme ja palasimme Sortanlahteen. Jatkoimme Sakkolan keskustan kautta Kiviniemelle, jossa pidimme kaupassakäynnin ja näkymien ihailutauon. Piipahdimme Suvantojärven eteläpuolen Sudenhännässä olevaan venäläiseen lomakylään tiedustelemaan pääsyä sotamuseoon, mutta se avautuisi vasta huomenna. Niin ohitimme Raudun ja ajoimme Kivennavan Ristikivelle. Se on rajakivi jo Pähkinäsaaren rauhan vuonna 1323 Novgorodin ja Ruotsin valtakuntien rajalinjalla. Samoin se on Tarton rauhan rajakivi. Siihen vahvistettiin venäläisten kanssa raja vuonna 1920, sen jälkeen kun venäläiset olivat tunnustaneet Suomen itsenäisyyden.

 

Kivennapa ja Muolaa


Ojan penkalta keräsin kukkakimpun, jonka laskimme Siiranmäen puolustusasemien viitoittaman tien johtaessa mäen korkeimmalle paikalle vuonna 2004 pystytetylle muistomerkille. Seurueemme istui muistomerkin edessä olevilla penkeillä, kun luin sillä paikalla  taistelleen sotakirjeenvaihtajan aikoinaan kirjoittaman kertomuksen 14. - 16.6.1944 sillä mäellä käydyn sodan tapahtumista kirjastani: Suurselkälä ja sen kätevät Kähöset.

Kivennavan kirkonkylässä ajoimme kulttuuritalon pihalle ja kävelimme portaat ylös mäen päällä olevalle ”Ikuisuuden Portti” -muistomerkille. Sinne sytytimme kynttilän kunnioittaen siten esivanhempia ja heidän  hautapaikkojaan, jotka on jääneet kulttuuritalon ja läheisten kerrostalojen alle. Emil Halosen aikoinaan veistämää Katri Paavolaisen sodan hävitykseltä säilynyttä hautakiveä kävimme ihailemassa. Iloksemme satakieli luritteli pensaikossa kirkon mäellä käyntimme kunniaksi.

Kivennavalta suunnistimme kohti Muolaata ja Muolaan motellia, jossa oli seuraava majapaikkamme illallisineen. Motellin isäntäväki otti meidät vastaan hyvin vieraanvaraisesti sinne.Vietimme iltaa karaoken ja tanssin parissa.

 

Kotipaikkojen etsintää


Keskiviikkoaamuna suuntasimme matkamme Kuusan kylään, jossa  Airi ja Heimo etsivät Heimon äidin kotitanhuvilta jotain merkkiä. Ainakin he uskoivat paikantaneensa sen koristepensaitten kasvun perusteella. Jatkoimme taas Muolaan entisen ortodoksikirkonmäen kautta Muolaan luterilaisen kirkon raunioille, jonne Leena laski syreeninkukat ristin juurelle miehensä Alen vanhempien ja esivanhempien muistoksi.Andrejevit, Ale ja sisaruksensa, ovat ortodokseja, mutta venäläisten pystyttämälle muistomerkille heidän sodassa tuhoamansa kirkon raunioille  Ale ja Leena eivät halunneet kukkia viedä. Ennen sotia ollutta kotipaikkaa käytiin Andrejevien kanssa etsimässä, tuloksetta.

 

Talvisotamuseo


Nyt sitten lähdettiin takaisin Sakkolan Sudenhäntään ja siellä olevaan sotamuseoon. Näimme siellä tykkejä, korsuja, taisteluhautoja ja museorakennukseen venäläisten tekemän pienoismallin talvisodan taisteluista Suvantojärvellä 6. - 7.12.1939. Museoon oli laitettu toiselle puolelle salia venäläisten aseita, sotatarvikkeita ja useita sotilaspukuja nukkejen päällä ja toiselle puolelle salia suomalaisten vastaavia museoesineitä ja pukuja. Taisto sai pukea lumipuvun päälleen ja päähänsä aidon sotilaslakin. Lukitussa korsussa oli esillä molempien sotivien maiden sotakorsut oikeine varusteineen. Museossa vierähti paljon aikaa sen mielenkiintoisuuden takia.

Bussilla ajoimme etelään, Rautu, Valkeasaari ja Kivennavan Lintula ohitettiin ja Pietarin valtatietä kiirehdittiin Viipuriin määräajaksi lounaalle kellari-Trapezaan. Viipurin Karusellissa tehtyjen tuliaisostosten jälkeen käännettiin bussin keula kohti Vaalimaata ja rajamuodollisuuksiin. Yhtään muuta bussia ei siellä ollut, joten nopeasti kaikki tarkastukset sujuivat.

Yhdessä totesimme Karjalan matkamme olleen erittäin mielenkiintoisen ja kaikin puolin onnistuneen. Ensikertalaisille tulee kovasti sulattelemista näkemistään paikoista ja ´konkareillekin´ tuli aivan uusia kohteita matkan aikana.

 

 

 

 

 

ILOINEN RETKI KARJALAN KANNAKSELLE

RITVA RIKKA

 

Karjalaisseurojen Kymenlaakson piirin tämän kevään ohjelmaan kuului yhteinen matka  Karjalaan.  Tavoite oli päästä Taipaleenjoen talvisodan taistelupaikoille.

Lauantaiaamuna 25.5. Kymenlaaksosta oli matkalaisia  yli kaksikymmentä. Pulkan Liikenteen bussi Mäntyharjulta oli lähtenyt jo varhain keräämään pohjois-Kymenlaaksosta alkaen matkaajia Kouvolasta, Kuusankoskelta ja Myllykoskelta aina Leikarin, Haminan ja Virolahden kautta kohti Vaalimaan rajanylityspaikkaa. Piirin sihteeri Eija Vänskä-Sinkkonen oli jo kokeneena matkanjohtajana ohjeistanut kaikki papereiden täyttämiset ja niinpä rajalla ei tarvinnutkaan kauaa ylitystä odotella, kun muita busseja ei ollut samaan aikaan siellä. Sotahistorian asiantuntijana oli jälleen everstiluutnantti Esa Urhovaara Haminasta.

 

Pakollisten Venäjän tullin jälkeisten ”laskenta- ja leimatarkastusten” jälkeen matka eteni ripeästi kohti Viipuria. Vahvialassa poikkesimme Tervajoen kylän kautta. Siellä on vielä pystyssä Suomen ensimmäisen kansakoulun rakennus. Samoin siellä on vanhoja Suomen aikaisia taloja pystyssä sekä uusia siistejä taloja pitsikoristeisine ikkunanpielineen. Ohitimme Suur-Merijoen lentokentän, joka toimi suomalaisten sotilaslentokenttänä sotien aikaan. Viipurin ohitustietä ajaessamme näimme myös Rautakorven ampumatarvikevarastolle johtavan tien. Sillä oli Viipurin menetykseen 20.6.1944 hyvin ratkaiseva merkitys. Ylitimme Saimaan kanavan. Näimme Mannerheimlinjan tankkiestekivirivistöt sekä muutamia betonikorsujen jäännöksiä.

 

Lounastauko oli Muolaassa, jossa kuljettajamme Veijo Pulkka ja matkanjohtaja Eija järjestivät  ”bunkkeriburgerit”  vehmaassa kevätluonnossa. Paistetut lihapihvit ja paistetut kananmunat laitettiin aika suurten lämmitettyjen ruiskiekkojen sisään ja lasipurkista vielä maustekurkkuviipaleet siihen lisäkkeeksi ja kyllä ne kaikille maistuivat. Pullakahvit oli vielä jälkkärinä.

Seuraavaksi bussimme vei meitä halki Valkjärven muutaman asutun kylän kautta. Venäläiset rakentavat sinne laskettelukeskuksia mäkien rinteille. Järven rannalla ovat erittäin kauniit maisemat. Samoin Valkjärven kylien seutu on oikein luonnonkaunista.

 

Raudun keskustassa on taloja, kauppoja ja torinkin näimme. Kapeaa ja kuoppaista  tietä ajaen pääsimme lähelle tavoitettamme. Taipaleenjoen niskalle Suvantojärven eteläpäähän tie oli bussille kulkukelpoista. Siellä pidimme taukoa, jolloin Esa selvitti siellä 6.-7.12.1939 talvisodan raskaiden taistelujen kulkua ja runoilija Yrjö Jylhän haavoittumista. Pääsimme Metsäpirtin taajamaan, jossa teimme pienen kiertoajelun ja palatessamme näimme myös Raudun monikupolisen ortodoksikirkon, jonka rakentamiseen oli käytetty seudun suuria hirsimäntyjä. Kiviniemessä ihailimme vuolasta koskea, jossa hurjapäisiä vesiskootterin ajajia oli muutama kokeilemassa tyrskyjen vesisuihkuja.

Sakkolassa ajettiin kohti Haparaista ja Keljaa, jotka sijaitsevat Suvantojärven pohjoisrannalla. Haparaisista oli kotoisin Viljam Pylkäs, joka oli Väinö Linnan ”Tuntemattoman sotilaan” Antti Rokan esikuvana. Pyörähdimme pikkutietä Pylkäksen kotitanhuvia katsomaan, vaikkakin hänen asumansa talon ovat venäläiset noin viisi vuotta sitten polttaneet. Nyt joku paikkakuntalainen on rakentanut talonsa samalle paikalle. Korkea aita on talon ympärillä. Kylien asukkaat ovat jo istuttaneet perunat ja monella pihalla kukkivat tulppaanit ja narsissit sekä syreenit avaavat jo ensimmäisiä kukkaterttujaan.

 

Keljan muistomerkille Teuvo Tattari, Eija Vänskä-Sinkkonen ja Ritva Rikka laskivat kauniin Eijan mukaan hankkiman kukkavihkon. Muistomerkki on pystytetty seudun kovissa talvisodan taisteluissa menehtyneille sankareille. Paluumatkalla hiljennyimme vielä kuuntelemaan auton soittimesta ”Taipaleen marssia” ja Yrjö Jylhän kirjoittamaa runoa ”Hyvästi Kirvesmäki” näyttelijä Veikko Sinisalon lausumana. Kiviniemen sillan ylitettyämme suuntasimme Muolaaseen, jossa majoituimme yöksi ”Muolaan motellilla” eli ”Vanhalla Navetalla” maittavan illallisen jälkeen.

Aamulla matkamme jatkui kohti Äyräpään kirkonseutua. Esa kertoi Suomen aikaisesta Äyräpäästä. Kyliä oli seitsemän, jotka tuhoutuivat sodissa. Hackmanin ja Ahlströmin sahat olivat tärkeitä työllistäjiä.

Äyräpään harjulla sotaselostuksesta välittämättä pikkulintujen konsertti oli keväisen riemullinen. Muistopaadelle sytytimme kynttilän ja pidimme hiljaisen hetken siellä taistelleiden suomalaisten sankarien muistolle. Kävimme myös kokeilemassa Vuoksen veden viileyttä rannalla. Matkalla kohti Viipuria Esa luki Yrjö Jylhän vaikuttavasisältöisen runon ”Kaivo”.

Perovkajoen jälkeen olevalla tekojärven rannalla matkanjohtaja keitti pannukahvit. Sitten ajelimmekin jo Viipuriin ja ostosaikaa annettiin melkein kaksi tuntia. Kauppahallista ja sen edessä olevalta torilta monet löysivät ostettavaa, pellavatuotteita, kristallia, makeisia ja jopa uppopumppukin löytyi tarvitsevalle. Lounaspaikkamme oli sataman läheisyydessä sijaitseva Trapesa. 

 

Säkkijärvellä sytytimme sankarimuistomerkille kynttilän ja vietimme hiljaisen hetken. Pieneen tsasounaan ehdimme myös käydä tutustumassa pikaisesti. Olimme ajoissa lähteneet Viipurista ja rajalla ei ollut ainuttakaan muuta bussia, joten muodollisuudet menivät hyvin ripeästi.

Yhdessä totesimme Karjalaan suuntautuneen kulttuurimatkamme olleen erittäin mielenkiintoisen ja kaikin puolin onnistuneen. Näimme seutuja, joissa emme olleet ennen käyneet ja kuulemamme Jylhän runot olivat hyvin vaikuttavia. Kuitenkin totesimme, että entiset kotiseudut ovat surkeassa rappiotilassa, pellot ovat pusikoituneet ja pientareet jättiukonputken valtaamat. Tosin hautausmaiden ja teiden vieret ovat paljon siistiytyneet muutaman vuoden takaisista rumista jäteröykkiöistä.

 

 

 

 

 

Seitsemän yötä Karjalassa

 

 

Pitkän talven odotuksen jälkeen koitti pääsiäisviikko. Olimme jo syksyn ruskamatkalla päättäneet, että vietämme pääsiäisen Lumivaarassa Kumolan Kojonlahden, Timosen paikalla sijaitsevalla, vanhimman veljeni Kalevin mökillä.

Meitä oli tuttu Karjalan kolunnut porukka Raija, Tomi ja mie Kari.

Olin soitellut Lahdenpohjaan ja kysellyt, onko kaikki kunnossa, kun tulemme. Olin laittanut hyvissä ajoin kirjeet yhteistyökumppaneille. Sain vastauksen, että kaikki on kunnossa Kari, kun tulette. Olihan ne suurin piirtein.

Lahdenpohjassa veimme automme vartioidulle alueelle. Sitä ennen oli oman automme lasti laitettu kahteen paikallisten autoon. Kyllä kuljettajamme ihmettelivät meidän tavaran paljoutta. Saimme kuormamme purettua lähelle Kojonniemen rantaa. Raijan kanssa laitoimme rinkat selkään ja vetoon mukanamme tuodut ahkiot. Sukset laitoimme myös ahkioon, koska jäällä pystyi hyvin kävelemään. Tomi jäi loppujen tavaroiden vartijaksi. Hän siirsi pikkuhiljaa myös tavaravarastoamme kohti rantaa, odottamaan lopuille tavaroille noutoa. Tavaroita siirtäessä tuli jälleen kysymys mieleen ”mitä otat mukaan, jos joudut lähtemään evakkoon”? Pääsimme lopulta kiipeämään mökille paksussa lumessa jyrkkää nousua. Kyllä otti kunnon päälle. Olihan tuo paljon touhuttu, kunnon kohottaminen. jäänyt tekemättä meiltä kaikilta. Mutta sisulla myö mentiin.

 

Miljoonan Ruplan pilkkikisa

 

Olimme varustautuneet myös kalastamaa, onhan Laatokka kuuluisa suurista kalan saalistaan. Tomi viritteli jään alle iskukoukkuja aamupäivästä ja iltapäivän auringonpaisteessa,  lähdimme kaikki kolme pilkille tuohon miljoonan Ruplan kilpailuun. Aurinkoa kyllä saimme, mutta ei ainuttakaan tärppiä. Paikallisetkin istuivat kauempana pilkillä ringissä. Kerran vain kuulimme heidän hihkuvan, kun joku sai pienen kalan. Loppuviikosta ei paikallisiaan enää näkynyt pilkillä. Onneksi Tomin koukuista saatiin ylös kaksi madetta, joista keitot keitimme.

 

Hevosena Lumivaarassa

 

Koitti aamupäivä, jona lähdimme kirkolle. Hiihdimme mökiltä kohti kirkonkylää. Minulla oli ahkio mukana ja olin valjastettu niin kuin hevonen. Siinä Kojonniemen mäkiä laskiessani suksilla, ahkio perässä, sain tuntea millaiselta tuntuu olla hevonen reki perässä. Hiihdimme ensin äitini pihapiirin linnavuoren kupeeseen. Ihailimme linnavuoren jäätikköä ja ihmettelimme äitini mäenlasku kertomusta linnavuorelta. Ennen on talvien pitänyt olla lumisempia, että linnavuorelta on voinut laskea suksilla. Kävimme tervehtimässä myös Ukkoni pihakuusta Pajamäellä.  Luterilaiselle hautausmaalle hiihdimme sekä kävelimme. Hautausmaalle oli aurattu tie. Ihmettelimme nykyisen ”seurakunnan” intoa tienaurauksesta. Perillä selvisi, että hautausmaalle oli haudattu aivan lähipäivinä kaksi vainajaa. Laskimme pajunkissat ja kynttilät omaistemme haudoille sekä muistomerkille. Hautausmaalta suuntasimme kulkumme kirkolle. Kirkon pihaan oli myös tie aurattu. Sankari hautausmaasta kertovalle opastaululle johti polku. Sankarihautausmaan muistomerkille laskimme myös pajunkissat ja kynttilän. Kirkon sisällä oli kirkon risti kaadettu. Tomin kanssa nostimme sen jälleen pystyyn.

Lumivaaran kaupalla teimme täydennyksen ja lähdimme hiihtämään kohti Räimäellä olevaa ortodoksista kalmistoa. Kyllä kylän koirilla ja meidän nähneillä ihmisillä riitti ihmettelemistä kolmessa hiihtäjässä, joista yksi veti perässään ahkiota. Räimäessä emme menneet kalmistoon asti lumen määrän vuoksi, vaan laskimme ison kuusen juureen, opasteen alle kynttilän ja pajunkissat. Timosen rantaan hiihdimme Kylälammen ja Kivitien laivalaiturin kautta.

 

Halonhakkuuta ja luonnon ääniä

 

Meiltä rupesivat hupenemaan kuivat sekä märät puut. Päätimme kaataa suuren kuivan kuusen, mistä saamme kuivaa puuta. Pyysin anteeksi paikalliselta tikalta puun kaatamista. Totesin, että hänelle kuivia keloja löytyy kyllä riittämiin.

Jälkeenpäin saimme kuulla, ettei puita saa kaataa ilman lupaa edes ”omasta” yhteismetsästä.

Puita pilkkoessani kuulin oudon äänen. Olen kyllä kuullut saman äänen, mutta en koskaan luonnossa. Totesimme, että se on metso, joka siellä ääntelee. Tikkojen ja palokärkien naputuksia kuului, jopa kurjen äänen kuulimme. Kettu oli yön tunteina kuutamon valossa kulkenut mökin tienoilla. Ketun näimmekin useasti Laatokan jäällä kulkevan. Saukon jäljet tunnistimme vasta kotona ollessamme.

 

Makuelämyksiä

 

Tomi oli joskus aikaisemmin viettänyt mökillä pääsiäisen isänsä Kalevin kanssa sekä vieraillut Harvion mökillä olleen Toivo Pääkkösen luona.

Hiihdin Raijan kanssa Harviin mökille virpomaan, mutta kota ei ollut nyt kettään.

Tomi muisteli, että Topilla oli mukana lampaanviulu, josta puukolla vuoltiin siivuja.

Tämä Tomin muiston siivittämänä olimme varustautuneet myös lampaanviululla. Söimme myös karjalanpaistit, mämmit ja muut pääsiäisherkut, karjalan piirakoita unohtamatta.

 

Pitkäperjantai

 

Iltapäivästä pitkänäperjantaina meidät haettiin pois Lumivaarasta. Siirryimme Lahdenpohjaan vanhalle rautatieasemalle hotellimajoitukseen. Teimme vielä Lahdenpohjasta retkiä Lumivaaraan paikallisten ystävien kanssa ja vierailimme myös heidän luonaan. Tervajärvellä kävimme vaimoni isän pihapiirissä. Siellä oli suruksemme kaadettu puita sekä omenapuut olivat tuhoutuneet. Onneksi syksyllä otimme omenoita puista, teimme jouluksi niistä omenatortun. Otimme myös omenoista siemeniä. Nyt siirtyy Tervajärven omenapuiden uusi alku meidän pihapiiriimme.

 

Ensimmäinen Pääsiäispäivä

 

Aamupalan jälkeen suuntasimme auton nokan kohti Jaakkiman kirkkoa, sinne laskimme myös kynttilän ja pajunkissat.

Pysähdyimme vieläkin savuavan Vennamon talon kohdalla ja otimme muutaman valokuvan. Itselleni nousi kylmät väreet raunioiden vieressä seistessä. Tuli niin elävästi mieleen haju ja näky Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä. Vietin Lapualla raivaustöissä pääsiäisviikon alkupäivät silloin joskus.

Kävimme myös palossa tuhoutuneen Ruskealan kirkon raunioilla.

Tätäkin matkaa on sitten vanhana kiva muistella vanhainkodissa keinutulissa istuessa ja vaikka kertoa lastenlasten lapsille Ukon tarinaa.

 

 

Ukko Kari Rapo

 

 

Lukijamme Mikko Hanhilammi Hannukaisen sukuseurasta Jämijärveltä lähetti kuvan matkaltaan:

" Näin rakentaa venäläinen Kilpolan saarta, suomalaisen tekemä kivijalka olikin aikoinaan mitattu väärin.
Loppuivat matkat ainakin Kilpolaan, pahanolon tunne on pysyvä."

 

Ruskamatkalla Lumivaaraan

Pitkäaikainen haave nähdä Karjala syksyllä toteutui, kun lähdimme matkaan syksyn loppupuolella palattuamme Lapin ruskamatkalta.  Olemme käyneet Karjalassa useimmin keväällä tai kesän aikana, mutta syksy kiinnosti siksikin, että silloin jättivät karjalaiset viimeisen kerran kotinsa.

 

Yhtäkään matkanjärjestäjää ei järjestänyt matkoja tuona aikana, joten oli tyydyttävä omalla autolla menemiseen, sekin ensimmäistä kertaa. Rajamuodollisuudet sujuivat aika hyvin, joskin yhtä paperia jouduttiin muutamaan kertaan täyttämään, kun paperi oli yksipuolisena eikä kaksipuolisena.

 

Puolukan ja karpalonmyyjät olivat jo heti rajan jälkeen asemissaan eli syksyä siis täälläkin. Ruskainen Karjala avautui edessämme. Keltaiset koivikot ja haavikot loistivat syksyn auringossa tummien havupuiden keskellä vaaroilla. Ruohikot olivat ruskean keltaisina ja laajat horsmavainiot monenkirjavaisina. Surullisin näky oli isojen ukonputkin tummanruskeat viidakot pelloilla.

 

Kortteelan koululla teimme pysähdyksen. Puun tarvitsijat ja luonto ovat saattaneet koulun arvottomaan kuntoon, mutta edelleen kasvoi koulun pihalla niin omenapuut kuin marjapensaat, joiden satoa nautiskelimme.

 

Lahdenpohjassa kävimme hakemassa mökin avaimet, sillä majoittumispaikkamme oli Timosenrannassa, Kumolassa, oleva lankomiehen mökki. Ohjeet saimme myös, mistä löytyvät veneeseen tarvittavat airot ja mihin automme voimme jättää parkkiin. ”Pommi” vain oli ensin purettava ennen sinne pääsyä. Selvisi, että siis puomi oli avattava ja jälleen suljettava ennen kuin kyseiseen paikkaan pääsisimme.

 

Ilta jo pimeni, kunnes olimme kaikkine tavaroinemme kyseisellä mökillä. Kaminaan tulet ja iltapalaa väelle niin kävimme nukkumaan.

Aamu valkeni aurinkoisena ja aamusauna (naapuri datsalla oleva ja meidän käyttöömme luvattu) lämpeni. Ihastelimme luonnon kauneutta sekä hiljaisuutta. Saunomisen ja muiden toimien jälkeen pistimme reput selkäämme ja päätimme lähteä kirkolle kävellen. Välillä oikaisimme uusille poluille naisenpituisen heinän seassa. Kävimme vieraanvaraisissa pihoissa, missä edelleen kasvoivat luumu – ja omenapuut ja erilaiset marjapensaat ja nautimme syksyn kuulakkaassa auringossa niiden antimista. Vaikka kasvattajat ovat poissa, niin kuitenkin puut ja pensaat siellä kasvavat ja tuottavat hedelmää. Ihmettelimme mikseivät nykyiset asukkaat hyödynnä kyseisiä antimia, sillä niin runsaita, hyviä ja isoja olivat.

 

Lumivaaran kirkko oli saanut lisää kosteutta, mutta huikeat olivat syksyn näkymät kellotornista.

Sankarihauta-alue oli hyvin hoidettu ja muistokivelle laskimme syksyn valkeat kukkaset.

 

Mökille palasimme Linnavuoren kautta. Vuoren laelta näkymä edelleen huikaisi. Ja mielessä soivat sanat” minä seisoin vaaroilla paljain päin, missä Karjalan kauniin eessäin näin”. Puolukoita oli vuorella paljon ja ne olivat todella isoja. Keräsimme puolukoita sekä sieniä kuka mihinkin, sillä reput olimme jättäneet linnavuoren juurelle. Päästyämme takaisin alas päätimme vielä etsiä lähdettä, jonka tiesimme siellä olevan ja oikaista sitten ”pellon” yli tielle, joka vei veneen luo. Vaan tuli tehtyä pieni virhearvio, sillä pelto oli jonkin verran märkä ja ojiakin löytyi ihan omaksi tarpeeksi. Naurun ja kaatumisien siivittäminä pääsimme kuitenkin perille ja mökillä alkoivat iltatoimet ja saunanlämmitys.

 

Kallioilla liikuttaessa täytyi olla kovin varovainen, sillä sammaleiden alla saattoi olla kosteutta, joka aiheutti liukkautta. Hyvän päivän ja rentouttavan saunan jälkeen oli mukava palata mökille kalliota pitkin ja ihastella pimeydessä taivaan tähtitaivasta ja linnunrataa.

 

Kulinarisia nautintoja saimme lisätessämme tai tehdessämme kerätyistä ruokatarvikkeista ruokamme. Ruokalistalta löytyi niin kantarellikastiketta kuin sienisalaattiakin. Puolukkasurvosta sekä puolukkahyvettä. Aamupuuron päälle sai niin luumuhilloa kuin omenaakin, mustikoita tai viinimarjoja. Laatokka antoi meille myös antejaan, joten nautimme niin ahvenfileistä kuin hauesta sekä ”rantakalasta”.

 

Eräänä päivänä päätimme kiertää soutaen Kilpiön saaren. Matkalla näimme venäläisiä kalastajia kaikenlaisissa asumuksissaan, oli kelmusaunaa, laavua ja telttaa pitkin rantoja. Lähellä mökkiä on nykyisin monta lohenkasvatusallasta, joten kalastajat toivovat saavansa osan karanneista lohista.

Matka taittui auringosta ja luonnosta nauttiessa. Kilpiön saaressa kävimme katsomassa Pääkkösen Toivon entistä ja nykyisin Harviolaisten yhteistä mökkiä ja kotaa.

Kun tulimme takaisinpäin, niin huomasimme, että jossain kaukana oli tumma alue taivaanrannassa ja muutaman kerran kumahtikin tosi voimakkaasti. Hitaasti soutaessamme ihailimme kuitenkin vain taivaanrantaa, joka kimmelsi kultaisena, kun aurinko alkoi laskemaan. Milloinkaan kukaan meistä ei ollut nähnyt semmoista kultaisuutta taivaanrannalla.

Jonkin ajan kuluttua panimme merkille myös pilvet, jotka tulivat kuin paremmissakin kauhuelokuvissa vyöryen eri suunnista taivasta. Voi sitä pilvien monimuotoisuutta, muotojen muuttumista ja värien sinfoniaa auringon laskiessa. Samalla totesimme myös kuinka monessa kerroksissa pilvet ovatkaan ja kuinka ollakaan olimme yllättäen myrskyn silmässä. Laineet alkoivat suurentua ja sadekin jo painoi päälle, soutaminen yksin ei enää ollutkaan helppoa. Rannat olivat ”kaukana” ja pelastusliivitkin nököttivät siellä mökin verannalla.

Olimme kasvatusaltaiden kohdalla, jossa tietysti oli myös kieltoja, ettei tietylle etäisyydelle saanut mennä. Päätimme kuitenkin, että tässä tilanteessa on pakko lähteä kohti lähintä rantaa ja niin veneen kokka siihen suuntaan. Olimme liian lähellä altaita, joten ei aikaakaan kun vartija tuli moottoriveneellä luoksemme. Selvitimme tilanteen ja hän ystävällisesti heitti meille köyden, jonka avulla hinasi meidät mökkinaapurimme rantaan. Kiitimme kovasti häntä ja niin hän poistui vartiopaikalleen.

Yhtä nopeasti kuin myrsky oli noussutkin niin yhtä nopeasti se lakkasi. Rannasta noustessamme aurinko jo paistoi ja myrskyrintama oli siirtynyt Laatokalle päin. Kokemusta rikkaampana lähdimme kuivittelemaan vaatteitamme ja lämmittelemään mökille.

 

Aika kului kuin siivillä, mutta kävimme myös Tervajärvellä ja siellä pääsimme mm. tutustumaan Tervajärven kouluun sisältäpäin. Koululla asuva vanharouva kutsui meidät tutustumaan kouluun. Kolme vanhusta asustaa koululla nykyisin.

 

Ruskamatka Lumivaaraan oli matkan arvoinen. Kotitanhuat olivat samanlaiset ja kuitenkin niin erilaiset. Sieluni silmin pystyin näkemään syksyisen evakkoon lähdön Karjalasta. Keväällä olimme saaneet nähdä lintujen muuton Karjalaan ja nyt näimme niidenkin poismuuton suurina parvina. Haikein mielin jätimme tanhuat, Laatokan sumut ja myrskyt, Valamon kellojen kumun, ruskan ja luonnonantimet. Samalla jo kangastivat uudet retket mielessämme – millaista olisi viettää pääsiäinen tahi joulu Karjalassa?

 

 

Ruskamatkaterveisin ”Kumolan miniä”

Raija Rapo o.s. Flinkman