Matkat » Kotiseutumatkat

LAATOKKA ANTOI VIILEYDEN

Kuvassa Tatu ja Ukko tervaa mökkiä.

 

Ukko Kari Rapo

 

Lastenlapsista Tatu tarvitsi ennen koulun alkua hoitoa. Hoitajiksi olivat lupautuneet Ukko ja Mummo. Päätettiin tehdä lapsenlapselle erilainen hoitojakso. Yhdessä päätimme lähteä Karjalaan, edesmenneen veljeni Kalevin kalamökille Lumivaaran Kumolaan, Kojonlahdelle Timosen rantaan. Mukaan oli kysytty myös lapsenlapsista Iidaa, mutta hänellä oli muita suunnitelmia sille ajalle, joten lähdimme kolmestaan.

Meille kolmelle matka oli jo toinen Karjalan matka tälle vuodelle.

 

Tohmajärvi ja rajamuodollisuudet

 

Ajoimme omalla autollamme Pohjanmaalta kohti Tohmajärveä. Välillä satoi, paistoi sekä jyrisi.

Ensimmäisen yhteisen yön vietimme Tohmajärvellä Minimotellissa, joka sijaitsi Katri-Helenan raitilla. Varhaisen aamupalan jälkeen suuntasimme kohti rajaa. Kummatkin tullit menivät nopeasti mennen ja tullen. Sanoinkin matkakumppaneille, että pääsimme tullit läpin nopeammin, kun pääsisimme Suomessa terveyskeskukseen saamaan mahdollista hoitoa.

Ainut, jota Venäjän tulli ihmetteli, oli Tohmajärveltä ostettu hiirenkilleri. Sitä naisvirkailija pyöritti hetken käsissään. Kotiinpäin tullessa taas naapurin naistulli virkailija totesi ääneen: ”Oi Baltikaa!”. Taisi olla hellejuoman puutteessa.

 

Lahdenpohjassa

 

Lahdenpohjassa kävin jättämässä nipun papereita rouva kaupunginjohtajalle. Hän ei ollut paikalla silloin, mutta eräs toimiston rouvista otti paperini vastaan ja lupasi toimittaa ne eteenpäin. Näin ainakin ymmärsimme toistemme tarpeet.

Olin ilmoittanut ystävällemme Lahdenpohjassa, että olemme aamupäivällä noutamassa saunan ym. avaimia. Mutta aina ei sitä muista, että kello onkin Karjalassa meidän aikaamme tunnin edellä. Eli saavuimme vasta iltapäivällä, eikä ketään ollut kotona.

Käyttöön siis suunnitelma kaksi ja ajoimme muutaman kilometrin Ihalaan päin. Siellä oltiin kotona. Saimme ”pommin” eli puomin avaimen, mutta saunaan ei saatu avainta.

 

Kumola

 

Saavuimme Kumolaan ja käännyimme mökkitielle, mikä oli kuiva ja pölyinen. Roope- ukon kohdalla tehtiin keväällä tietöitä. Nyt olivat kevään korjaukset tuottaneet tulosta, eli savi oli noussut pintaa. Se siitä korjauksesta. Huomasin auton peilistä, että olimme saaneet linja-auton peräämme. Pakko oli meidän luovuttaa ja säästää omaa autoamme ja päästää ohitse paikallinen linja – auto. Totesimme, että sillä vietiin lapsia leirille läheiseen lomakylään. Saavuimme mökkirantaan kesäsateen saattelemana. Sade sitoi vähän pölyä.

Saimme veneemme lastattua ja matka alkoi Mummon soutaessa Laatokalla kohti määränpäätämme - mökkiä. Me pojat saimme kyllä muutaman kerran varoituksen soutajalta. Meidät uhattiin pudottaa Laatokkaan, jos emme lopeta neuvomista.

 

Mökillä

 

Mummo sai pojat soudettua mökkirantaan. Olimmehan me kyytimiehetkin hikiset syystä, että oli jälleen helle ja pelastusliivit lämmittivät.

Rantautumisen jälkeen pulahdimme Laatokan viilentävään syliin. Näitä pulahduksia sitten olikin meidän matkallamme useita pitkin lomapäiviä mökillä.

 

 

Päivittäiset toiminnat

 

Suurin huolemme oli kuinka saadaan mahdollisesti helposti pilaantuvat ruokamateriaalit säilymään helteellä hyvänä. Onneksi olemme sen verran erähenkisiä, ettei sormi mene heti suuhun. Tiesimme ojan, jossa keväisin vesi virtaa vaaroilta kohti Laatokkaa. Sieltä meille löytyi ”jääkaappi”. Paikka oli suojassa pajupuskien antaessa varjoa, kaivoin lapiolla ojanpohjaan poteron, johon sitten sijoitimme muoviset kannelliset astiat, joissa eväitämme oli sekä Sortavalasta ostetun sinkkiämpärin. Se vasta keksintö oli, johtihan metalli hyvin viileyttä maaperästä, jopa maitomme pysyi hyvänä sekä viileänä.  Eikä edes mitkään muut eläimet, kun lähistöllä surraavat sudenkorennot löytäneet ”kaappiamme”.

 

Entuudestaan tiesin jo nuo matkan wc ongelmat. Olin jo keväällä valmistanut oman versioni matkapöntöstä. Täytyy myöntää, että se oli täysi menestys ja onnistunut keksintö. Saimme siihen paikallisesta perhoselta ekomerkinnän. Perhonen paistatteli pöntön valkoisella kannella päivää.

 

Päiviemme ruokalistaan kuuluivat perinteisesti Karjalanpaisti ym. tutut ruuat. Mutta nyt Tatulle teimme Kumolan ” kurmeeruokia”;  pestopastaa, tortillaa sekä mannapuuroa. Laatokka antoi myös sen verran kalaa, että saimme tehtyä rantakalakeiton.

 

Tatu oppi heittämään uistinta ja oli innokas kalamies Laatokalla. Tatu ja mummo näkivät kahdesti rantakäärmeen uivan. Itse näin muutaman kerran yhden ja saman kyykäärmeen paistattelevan päivää kalliolla.

 

Saimme kokea mökkikalliolla ukkospuuskan ja salamoinnin sekä jyrinät. Minä istuin terassilla katsellen ukonilman kehitystä. Välähti ja jyrähti niin, että terassin istuin tärisi ja sisällä olijat olivat saman tien pihalla. Oli mahtavan kuuloista, kun jyrinä eteni kaikuna pitkin Laatokkaa. Nyt tiedän, miltä tuntuu ja kuulostaa ukonilma kallioisilla paikoilla.

 

Kirkko, hautausmaa ja Tervajärvi

 

Yhtenä päivänä lähdimme autolla liikkeelle. Saavuimme ensimmäisenä Lumivaaran kirkolle. Kirkon pihassa oli suomalainen turistibussi. Tervehdimme matkalaisia ja toivotimme heidät tervetulleeksi Lumivaaraan. Kirkonmäellä teimme normaalit kierrokset sankarihaudalla sekä kirkon tornissa. Ikävä oli huomata, että joku oli maalilla töhrinyt kirkkoa.

Kirkolta ajoimme luterilaiselle hautausmaalle. Oli suunnitelmissa, että raivaisimme kalmistossa olevat tuulen kaatamat puut pois. Mutta joku ystävällinen henkilö oli jo puut poistanut.

Matkamme jatkui Tervajärvelle mummon juurille. Flinkmanien pihapiirin heinä oli niin pitkää, ettei sinne viitsinyt mennä. Katselimme paikkaa maantieltä. Tien toiselle puolelle olevan maakellarin paikalle pääsi hyvin metsämansikoita maistelemaa. Keitimme päivän ruoan sekä kohvit vanhalla riihikalliolla.

Tatulle oli otettu polkupyörä mukaan mahdollisille kävelyreissuille. Niitä matkoja ei tullut, kun pihapiirien heinät olivat niin pitkät, ettemme viitsineet helteessä rämpiä. Pyörä tarvitsi uuden omistajan, ja niin päätimme lähteä riihikalliolta kohti Raijan isän mummolaa. Raija käveli, Tatu ajoi pyörällä ja mie autolla perässä. Huomasin, että Tatu pysähtyi ja viittoi minulle, aavistin, että jotain on pielessä. Ja näin myös oli, tiellä oli lehmiä ja yksi sonni. Tatu huomasi mummon punaisissa housuissa ja lähestyvän ”härän”. Olihan mummo kun Karjalan härkätaistelija poika ajatteli. Mutta hyvin meidän kävi ”härkä” ja lehmät pelkäsivät meitä enemmän ja katsoivat parhaaksi siirtyä tieltä pellolle.

Samalla ”taistelu” paikalle oli tullut vastakkaisesta suunasta auto. Kuljettajat nousivat autoistaan ja löivät kättä kuin vanhat tutut. Tatun pyörä laitettiin kaverin auton perälle ja näin kaveri sai omalle lapsenlapselleen oivan polkupyörän.

Kävimme myös tapaamassa entisen Tervajärven rukoushuoneen naapurissa vanhassa Majurin talossa asuvia ystäviämme.

Kävimme myös Tervajärvessä uimassa. Rannalla oli kaksi nuorta kalastajaa keittämässä teetä. He keräsivät metsästä mustikoita sekä kuusen kerkkiä, niistä valmistui heidän juomansa.

 

 

Taas mökillä

 

Olimme tuoneet mukanamme Tervajärven Majurien kaivosta kirkasta viileää kaivovettä sekä ostoksia Kumolan kaupasta.

 

Minä tein pieniä korjaushommia mökille ja piirsin mittapiirustuksia tehtävistä töistä, jotka teen Suomessa ja tuon seuraavan kerran tullessani mukana mökille. Tatu ja mummo soutelivat Laatokalla.

Koitti se aamu, kun oli poislähdön aika. Tatu kysyin monesti onko nyt jo lähdettävä.

 

Tervasimme vielä yhdessä Tatun kanssa mökin alahirret suojatervalla.

Tarkoitus oli käyttää terva Kalevin muistoksi tervaukseen samaan seinään kuin äitimme muistotervaus oli tehty. Silloin, kun äitimme kuoli, oli Kalevi tervannut yhden mökin seinän mustaksi muistoksi äidistämme. Nyt oli meidän tarkoitus tervata sama seinä Kalevin muistoksi. Mutta pikkuveli tervasi yhdessä lapsenlapsensa kanssa mökin alahirret velipojan muistoksi. Äitimme muistoseinään maalasin tervaristin muistuttamaan äidin ja velipojan elosta menetetyssä Karjalassa.

 

Mökin läheiseltä kalliolta löysimme siihen hakatun vuosiluvun 1910.  Velipoika Kalevi on vuosiluvusta aikaisemmin minulle puhunut, että sellainen on olemassa. Olen sitä aikaisemmin etsinyt ilman tulosta. Nyt se löytyi, kun toukokuun mökillä olijat olivat sen löytäneet ja kertoivat paikan. Olisi mukavaa tietää kuka on kaivertanut ja miksi tuon vuosiluvun kallioon.

 

Saimme mökillä olonaikana kuunnella yhtenä iltana toiselta rannalta kuuluvaa laulua. Vastakkaisella kalliolla oli nainen ja mies istumassa iltaa ja lauloivat jotain venäläistä kansanlaulua. Mahtavasti laulu kuului pitkin Laatokkaa. Tuota laulua vielä muistelimme poislähdön tiimellyksessä.

Kannoimme tavaramme veneeseen ja niin alkoi soutumatka kohti autoamme Tatun ja mummon soutaessa yhteistuumin.

Veneen saatuamme tyhjäksi pulahti Tatu vielä Laatokan kylpyyn. Poika totesi, että tässä ei ole niin hyvä ranta kuin mökkiranta.

Näin poistui retkikunta pois Lumivaarasta kohti uusia seikkailuja.

 

 

 

 

Sortavala ja Ruskeala

 

Saavuimme iltapäivästä Sortavalaan, osa kaupoista ja tori oli jo sulkeneet ovensa sille päivää. Tutustuimme paikalliseen Tivoliin. Tatu tuumasi, että on vähän erilainen kun meillä Suomessa. Myös Sortavalan ”pitsa” jäi pojalta maistamatta.

Olimme varanneet meille kahdeksi yöksi majoituksen Ruskealan kirkossa sijaitsevasta majoituspaikasta Herrankukkarosta.

Tatu ihmetteli, kuinka voidaan kirkossa nukkua, mutta nopeasti asiat selvisivät pojalle. Saimme oman kolmenhengen huoneen kellaritiloista. huoneemme nimi oli Poppeli. Huoneen hintaan kuuluivat tulokahvit. Herankukkaron emännät olivat leiponeet maittavan mustikkapiiraan. Noista piiraspalasista riitti meille makoisia paloja. Tatukin totesi, että on hyvää mustikkapiirakkaa Karjalassa.

Yön nukuttuamme oli meillä lähtö päivän retkille.

Ensiksi menimme aivan majapaikkamme lähellä olevalle vanhalle Ruskean marmorilouhokselle. Siellä kiersimme alueen tutustuen eri nähtävyyskohtiin. Olimme sen verran aamusta liikkeellä, että vasta meidän poislähdön aikaan rupesi tulemaan alueelle erilaista toimintaa. Tarjolla olisi ollut sukellusta, Benjihyppyä ym.

 

Lähdimme Ruskealasta rajalle päin. Jänisjärven rantaa on tehty lomakylä Mustat kivet. Sen yhteydessä on eläintarha. Eläintarhassa on sellaisia eläimiä, joita ei normaalisti Karjalasta löydy oli Kamelista lähtien näitä eksoottisia eläimiä. Me suomalaiset olimme ihmeessä, kun puiston eläimiä sai ruokkia.

Alueella oli myös iso Amerikkalaisten vanha helikopteri, sitä saimme ihan vapaasti tutkia. Helikopterilla kuulemma tuodaan vip- vieraita Pietarista lomakylään.

Meillä oli myös mahdollisuus uida Jänisjärvessä, Jänisjärven vesi oli kylmintä niistä uimapaikoista, missä matkalla uimme.

Nämä Ruskealan paikat, missä kävimme, ovat ihan suositeltavan arvoisia kohteita, jos haluaa nähdä Karjalassa muuta kuin normaalit kotikonnut.

 

Suomen puolella poikkesimme vielä uudessa Valamossa. Valamossa oli samovaari näyttely, se oli hyvin mielenkiintoinen näyttely.

Näin menivät meidän Tatun hoitopäivät yhdessä Karjalassa hellepäivinä!

 

 

 

 

 

ÄITINI KOTI KARJALAN MESKALASSA

 Iloiset ja onnelliset matkalaiset Toivolan raunioilla Ritva Pohjantähti oikealla, Anu Kuusela vasemmalla ja takana Ville Kuusela

 

 

 

En voi ihan sanoa, että tulin kotiin. Enhän kuitenkaan tullut, koska olen syntynyt evakkojen lapsena

Lopella Hämeessä. Siitä huolimatta tunsin olevani tutuilla sijoilla. Jokin veti puoleensa niin voimakkaasti, että tunsin tulleeni äitini ja isäni kotipuoleen.

 

Olin iloinen, kun matkaseuraani kuului rakas siskoni Ritva Pohjantähti, vielä rakkaampi poikani Ville Kuusela ja edesmenneen veljeni Taiston poika Mika Ravantti. Matkan johtaja Pertti Ruponen ja muut matkalaiset (37 henkilöä) olivat tottuneita Karjalan kävijöitä ja jokunen ensikertalainenkin. Olin käynyt jo muutama vuosi sitten isäni mailla Kaltoveden Loisun maisemissa. Tämän matkan, äitini kotipaikkaan Meskalan Toivolaan, teki merkittäväksi oman poikani mukanaolo. Minulle tärkeät asiat karjalaisista juuristani, toivon mukaan saavat sijaa hänen sydämessään. Jo varhainen lähtö aamulla ja tapaaminen bussissa antoi viitteitä, että tästä matkasta oli tuleva ikimuistoinen. Niin vahva tunnelma oli jälleennäkemisessä puolin ja toisin.  

 

Saavuimme iltapäivällä Viipuriin, jossa oli Aallon kirjastoon tutustuminen. Kirjaston esittely oli loistava. Olin ylpeä suomalaisesta arkkitehtuurista. Innokas opas esitti asian niin hienosti, että ryhmämme kuunteli asiaa täysin ja saimme jälkeenpäin kiitokset innokkaasta ryhmästä. Illallinen pyöreässä tornissa lisäsi meidän neljän yhteenkuuluvuuden tunnetta, jonka kruunasi lasilliset terassilla ilta-auringon piirtyessä tyyneen Pohjoissataman ja Salakkalahden pintaan.

 

KOHTI TOIVOLAA

Lauantaiaamu, kotiseuturetkemme päivä aukeni kauniina ja aurinkoisena. Tunnelma oli odottava. Kuinkahan osaamme matkata Toivolaan?  Eeva Kokko oli ollut veljeni Reijon oppaana vuosia sitten, mutta tällä kertaa hänelle oli järjestetty kuljetus kotipaikalleen, joka on lähellä Toivolaa. Kuljetusta ei kuitenkaan jostain syystä tullut eikä hän näin ollen päässytkään käymään kotonaan.

 

Saimme karttoja ja niin sitten vain matkaan kohti Toivolaa.  Matka sujui hienosti karttaa lukien ja aina merkattujen paikkojen kohdalla pysähdyimme ja tutkailimme ketkä tässäkin ovat eläneet. Seurasimme tietä niin innokkaasti, ettemme huomanneet erästä risteystä, jonne piti kääntyä.

Ville tosin jossain kohtaa sanoi, että nyt kääntyi vähän vika suuntaan. Intomme ja nopeat askeleet eivät moisesta huomautuksesta piitanneet ja niin viimein jouduimmekin tutkimaan karttaa todenteolla. Jossain vaiheessa Mika katsoi jo oikaisua läpi metsikön suunnistamalla Kotilammelle, mutta emme rohjenneet lähteä vaan palasimme. Ritvakin tähyili korkealla kivellä, että ”näkkyyks Kotlampee” Ei näkynyt.  Ei auttanut muu kuin palata sinne risteykseen ja matka jatkui yhtä innokkaana ja viimein totesimme olevamme oikealla tiellä Ahopellon kohdalla. Iloinen nauru raikasi ja askeleet vain kiihtyivät nähdäksemme kohta Toivolan.  Laskeuduimme alamäkeä ja aika äkkiä saavuimme ojalle ja pettymyksemme oli suuri, sillä oja olikin ylitsepääsemätön. Reijo-veli varoitteli tästä. Ville tosin otti jo lenkkarit jalasta ja aikoi ylittää sen. Toppuuttelimme ja hän luopuikin aikomuksestaan. Oja virtasi läpi heinikkoisen vesijättömaan, jota oli vaikea ylittää. Mika lähti jo katsastelemaan kiertotietä ja päätimmekin kiertää Kotilammen ja ojan ja ylittää se jostakin yläjuoksulta, mahdollisesti Lamminpään kohdalta.

 

Ei muuta kun matkaan ja kiertämään lampea ja ojaa. Kertaakaan kellekään ei tullut mieleen ettemme jatkaisi, vaikka metsikkö ja märkä maasto oli vaikeakulkuista. Ritva oli heittänyt pari kertaa kuperkeikankin meidän muiden tietämättä, viimeinen kun oli, mutta ei se haitannut. Olihan Toivola kohta varmaakin näkyvissä. Lamminpään kohdalla Ville loikki ojan yli ja huuteli, että nyt nousee. Siitä vaan kaikki yli samoja jälkiä kohti Lamminpäätä ja sieltä kallion alareunaa pitkin kohti Toivolaa. Tiheä metsikkö johti Toivolan raunioille, matkalla löytyi n. 1,5 kg korvasieni, jonka otin mukaan. Eläinten polku johdatti meidät Toivolan navetan rauniolle, äitini kotiin, hänen jalansijoilleen. Mieleeni tuli silloin Aale Tynnin runosta Jäähyväiset seuraava säe :

”... kiitetyt olkoot he kaikki jalkaimme sijaille astelijat, tutut ja oudot...”

 

Tunnelma Toivolan raunioilla oli liikuttava meille kaikille.  Halasimme, nauroimme ja itkimme, sillä olimmehan tulleet jollekin niin tärkeälle paikalle, että sanat eivät riittäneet kertomaan mitä tunsimme. Ville oli töissä kertonut menevänsä potkimaan kivijalkoja Karjalaan ja niin se vaan on, että niin on tehtävä. On nähtävä ne kivijalat. Kosketettava ja jopa silitettävä niitä, jotta voi aistia syvimmät tuntemuksensa ja löytää juurensa.

 

Yksi kattila löytyi puun alta, äiti oli siinä varmaan keittänyt jotakin nuorena tyttönä, Löytyi kaivo, hirsirunkoinen ja vielä siellä oli kirkas vesi, lähde kun on. Kuinka monta kertaa täälläkin on käyty vettä noutamassa, äitikin. Löytyi navetan ajosilta, kun vain osasi katsoa ja hahmottaa. Niin vain oli hävinnyt puiden ja kivien joukkoon. Löytyi näkymä Kotilammelle kalliolta. Olikohan äiti istunut täällä haaveilemassa; varmasti oli. Nyt viimein oli laulettava Jo Karjalan kunnailla. Liikutukselta emme löytäneet kaikkia sanoja, mutta seuraavalle matkalle sanat mukaan, niin silloin laulu raikaa.

 

Kohotimme vielä maljan äidin kotipaikalle ja söimme vasta nyt maukkaat retkieväät. Onkohan koskaan maistunut metvurstileivät ja pikkuleivät niin hyviltä kuin täällä. Nälkäkin oli, huomasimme yhtäkkiä. Kiertelimme ja kaartelimme pihamaalla, emmekä olisi millään malttaneet lähteä. Haikein mielin lähdimme kuitenkin paluumatkalle, mutta kiitollisina, että olimme löytäneet paikan kaikesta huolimatta. Ritvan kanssa minulta olisi jäänyt Toivola löytämättä. Ville ja Mika olivat kerrassaan innokkaat ja tietäväiset kartanlukijat ja oppaat. Lähestyessämme autoa tapasimme muut onnelliset matkalaiset. Ketään ei väsyttänyt ja kaikilla oli iloinen mieli. Meiltä jäi väliin Ratalahden nuotiokahvit, no seuraavalla kerralla sitten, olimmehan nyt nähneet kaikkein tärkeimmän, äidin kotipaikan.

 

Paluumatkalla Viipuriin laskimme kukat Antrean kirkon raunioille. Äiti ja isä on vihitty Antrean kirkossa 1938. Matkanjohtaja Pertti Ruponen valitsi Mikan ja Pöhöskorpelasta olevan nuoren naisen laskemaan Ratalahdesta keräämänsä luonnonkukat Antrean kirkon raunioille muistokiven eteen. Oli koskettava hetki hiljentymisineen. Pystytimme valkoisen ristin Ratalahden-Rupolan haudalle Antrean kirkon vanhalla unohdetulla hautausmaalla. Suurten kuusien suojaama hauta nyt helpompi löytää.  Sammaleiden peittämät haudat kivipaasineen kätkevät monien karjalaisten esi-isiä.  Kävimme vielä sodassa kaatuneiden muistomerkillä Antrean hautausmaalla. Löysimme äidin veljen, Niilo Partasen nimen sieltä. Hän kaatui 8.5.1942 vain 22 vuoden ikäisenä.

 

Kokosimme päivän tunnelmia Drusban terassilla ja kerroimme parhaista hetkistä. Vaikuttavin hetki Mikalle oli, kun Ville sanoi: ”Nyt nousee ” , kun varmistui, että ojan ja kosteikon ylitys lopultakin onnistuu ja Villelle, kun Mika laski niitä kukkia kirkon muistokivelle. Minulle ja Ritvalle oli vaikuttavaa Toivolaan saapuminen ja kukkien lasku. Kohotimme maljan tälle päivälle, joka ei tule koskaan unohtumaan ja lähetimme äidille rakkaat terveiset Toivolasta.

 

70-VUOTISKOTISEUTUJUHLA

Sunnuntaiaamuna laskimme kukat Antrean sankarihautausmaalle ja sieltä jatkoimme kohti Vuoksenrannan kotiseutujuhlaan, jossa muisteltiin 70 vuoden takaisia tapahtumia. Kesäkuu 1944 oli pelottava: oli lähdettävä toisen kerran evakkoon omilta asuinsijoilta ja tällä kertaa lopullisesti. Niin lähtivät myös äiti ja isä kahden lapsensa ja muun suvun kanssa.  Kannaksen suurhyökkäys oli alkanut ja siviilit oli saatava turvaan.

 

Vuoksenrannan kirkossa oli jumalanpalvelus ja sen jälkeen muistojuhla, jossa juhlapuhujana oli Karjaliiton puheenjohtaja, kansanedustaja Marjo Matikainen-Kallström. Lisäksi juhlassa puhuivat Viipurin kaupungin johtaja ja hallituksen puheenjohtaja. Kummatkin vakuuttelivat, että karjalaisilla tulee olla oikeus päästä omien esi-isiensä asuinpaikoille ja saada tuntea ikäväänsä näillä paikoilla.

Yhteistyö sai kannatusta ja toivoivat, että tärkeistä paikoista informoitaisiin, jotta niille ei tultaisi tekemään mitään muutoksia. He haluavat kunnioittaa näitä paikkoja ja mahdollistaa karjalan heimon pääsyn katsomaan kotisijojaan.

 

Tunnelma avoimessa kirkossa oli juhlallinen ja harras. Valoisa ”kirkkosali”, kesäinen luonto ja lintujen laulu ikkuna-aukkojen kautta tarjosi yksinkertaisen, mutta niin koskettavan ympäristön juhlalle. Pääskyset lentelivät ikkunasta ympäri kirkkoa. Mieleeni tuli jälleen Aale Tynnin Jäähyväiset runosta eräs kohta.:

”... pääskynen pyrähti ikkunasta

huudahti hämmästyneenä

kierteli huoneen ja lensi pois,

siipien havina jäi, jäi kaikua ilmaan, sointia sydämeen,

kiitetyt olkoot nämä seinät auringon läikkeiset ja varjoisat...

…. jääköön pääskysen nauru taloon

tänne vielä palaan

tänne palaat sinäkin...” (kaksi riviä mukailin itse)

 

Ritvalle oli kuiskittava nuo säkeet, joista liikutuimme niin, että silmänurkkamme kostui. Voi te kaikki rakkaat, jotka täällä olette eläneet ja joutuneet jättämään kauniin kotiseutunne. Onneksi karjalan heimo on mukautuvaista ja iloista väkeä, siksi he ovat selviytyneet elämässään evakkona oudoilla ovilla. Laulu ja sielujen sivistys on kantanut pitkälle ja yhteenkuuluvaisuus on lujittanut heimoa entisestään.  

 

Kotimatka alkoi juhlan jälkeen ja bussissa oli mahdollisuus kertoa matkan tunnelmista. Kerroin olevani ylpeä karjalaisista juuristani, sillä sisälläni on taloustermein ilmaistuna aineetonta omaisuutta, joka on perua karjalaisten esi-isieni mailta. Sitä ei kukaan voi ottaa minulta pois ja saan ammentaa sieltä voimia itselleni ja kaikille läheisilleni.

 

Tämä matkan talletan muistojeni arkkuun ikuisesti ja tulen sen avaamaan aina silloin tällöin, sillä Aale Tynnin ”sointia sydämeen” on jäänyt paljon.

 

 

Karjalaterveisin!

Anna-Liisa (Anu) Kuusela o.s. Ravantti

 

ps. korvasieni ei säilynyt kotiin asti vaan jouduin heittämään sen Viipurin kauppakeskuksen roskikseen. Sieni aiheutti yleisen hälinän nauruineen. Tarkoitus oli tarjota sitä sientä Karjalaillassa meillä Vihtijärven Solvallassa.


 

 

Sukumatka Viipuriin, karjalaisten kaupunkiin

 

Ryhmäkuva Paavolaisten sukumatkalaisista lounaspaikkamme, ravintola Russkij Dvorin edustalla.  Kuva: Joonas Paavolainen

 

 

MARJUT POPELKA

 

Paavolaisten Sukuseura ry:n sukumatka suuntautui kesäkuun lopulla Viipuriin. Allegro-junan kyydissä matkaan lähti 45 suvun jäsentä. Aiemmat matkat Kannakselle on tehty suvun juurille Kivennavalle, mistä Paavolaisia on Viipuriin lähtenyt 1880-luvulta alkaen. Perheiden poikia lähetettiin opintielle Viipuriin lyseoon, ja myöhemmin kaupungin tarjoamat työllistymismahdollisuudet saivat sinne aikaan todellisen muuttoaallon.

 

Paavolaisia Viipurissa

 

Suvun Viipurin vaiheita tutkinut Pentti Paavolainen on selvittänyt, että ennen talvisodan syttymistä Viipurissa asui parikymmentä Paavolaisten perhekuntaa. Hän kokosi sukuseuran lehteen tiedot eri aikoina Viipurissa asuneista suvun jäsenistä. Tämä tuhti tietopaketti toimi pohjana myös kahden tunnin kiertoajelulla, jolla nähtiin sukulaisten asuinpaikkojen lisäksi Viipurin tärkeimpien nähtävyyksiä.

Paavolaisia on asunut sekä keskikaupungilla, kuten Repolan ja Linnoituksen kaupunginosassa sekä luoteisilla esikaupunkialueilla, kuten Saunalahdessa, Hiekassa ja Sorvalissa sekä Kalevassa ja Viipurin itäpuolella Loikkasessa, missä bussimme myös kierteli.

Loikkasessa ajettiin vielä suomalaista tietä pitkin: nyt se on täynnä suuria kuoppia ja tien varsilla lojuu roskia ja jätteitä.  Vanhat asumukset ovat kadonneet tyystin.

 

Meillä oli onni saada matkalle mukaan myös omakohtaisia muistoja kertovia suvun jäseniä. Heidän muistelunsa herättivät metsittyneen maiseman ja kadunvarret uuteen eloon: ”Tuolla, juuri tuolla mie leikin pienen tyttön…” tai ”Tuossa on ollut vaarini kirjansitomo…”.

Katoavaa rakennushistoriaa uuden rinnalla

Kiertelimme toisena matkapäivänä Vanhankaupungin kapeita katuja. Mustainveljestenkatu, Vahtitorninkatu, Luostarinkatu - nimissä puhuu kaupungin pitkä historia. Mieleen jäi vahvasti Viipurin vanhaa osaa leimaava pysähtyneisyys – useita rapistuneita vanhoja rakennuksia, tyhjinä ammottavia ikkunoita, yhä jokunen rauniokin, kuten maaseurakunnan kirkko. Kamerat ja kännykät räpsähtelivät tiuhaan tahtiin.

Uusia taloja on noussut sodasta lähtien tyhjinä olleille tonteille. 1950-luvun loppuun mennessä useimmat raunioituneet talot Vanhassa kaupungissa oli jo purettu ja kunnostettavaksi valitut rakennukset korjattu. Silti moni arvorakennus rapistuu edelleen tyhjillään.

 

Pidimme vilkkaan keskustelun ryydittämän sukukokouksen majapaikassamme, Hotelli Victoriassa, joka on uudistuotantoa. Tämä vuonna 2009 avattu hyvätasoinen hotelli sijaitsee kätevästi Salakkalahden rannassa, aivan kauppatorin laidalla. Sitä reunustavat rakennukset ovat olleet raunioina vielä 1950-luvun puolivälissä, mitä ei matkailija helposti tule ajatelleeksi.

 

Erityiskiitoksemme saa oppaamme Tatjana Shumilina, joka osasi Viipurin ja sen historian ulkoa ja suorastaan vyörytti tietoa rakennuksista, puistikoista ja entisistä hautausmaista. Hän on toiminut aikaisemmin Intouristin oppaana ja tulkkina ja sen jälkeen Viipuri-keskuksessa. Nyttemmin hän toimii itsenäisenä yrittäjänä. Hänen aktiivinen kiinnostuksensa suomalaisilta saatuihin tietoihin ja näkökulmiin antoi väriä ja syvyyttä opastukselle. Oli myös ilahduttavaa kuulla nykyviipurilaisten kasvavasta kiinnostuksesta kaupunkinsa historiaan, esimerkkinä vapaaehtoistyö Sorvalin hautamaan puhdistamiseksi ja pelastamiseksi.

 

Lisäksi matkaohjelman päätteenä ollut käynti Viipurin linnassa tuotti iloisen yllätyksen. Linnan pitkää historiaa esittelevien osastojen lisäksi löytyi kolmannesta kerroksesta osasto, jossa kerrottiin sanoin, kuvin ja esinein sotaa edeltäneestä Viipurista. Se tarjoaa käsin kosketeltavaa Suomen historiaa kävijöille.

Miten hieno kaupunki tämä ”haavoittunut kaunotar” onkaan ollut! Toivottavasti moni sen haavoista ehtii vielä parantua.

 

 

”Mut ehkäpä myös unen polulle poiketen näämme

yhä Torkkelin lehmukset, vallit ja valkeat talot,

oman pihamme piilohon osumme, sinne jäämme,

ja iltaan syttyvät vanhan Viipurin valot.”

Unto Kupiainen

 

 

 

 

 

 

Tietoa ja tunnelmia siirtyi sukupolvelta toiselle

Järveläisen sukuseuran matkalaiset  historiallisella paikalla. Kuusaan hovin pihapiiristä on jäljellä enää madame Kollontayn patsaan jalusta. Kaikki muu täytyy kuvitella.                                                                                       


Marja-Leena Latostenmaa

 

13-15.6.  Järveläisen sukuseuran Kannaksen haaran toimesta järjestettiin muistorikas perinteenkeräys - ja kotipaikkaretki  Kannakselle, pääkohteena Muolaa, suvun kantapitäjä. 

22 henkeä keikkui entisestäänkin huonommilla teillä reitillä Viipuri, Perkjärvi, Terijoki, Kyyrölä, Muolaan kirkonmäki, Kuusaa.

Matkalla mukana oli  lähes päivälleen 70-vuotta sitten evakkoon lähteineitä,  myös Kanadasta Kerttu Hömppi, o.s. Järveläinen, joka jätti kotipihansa Ylä- Kuusaassa  16.6. 44 ,  käymättä  sen jälkeen kertaakaan entisillä kotipaikoillaan.  Kertun mukana oli hänen aikuinen tyttärensä Leila Fulcher, joka sai jakaa äitinsä tunnekuohun ja nähdä omin silmin  Jooseppi–ukkinsa laakeat, Kuusaan eli Kannilanjokeen ja Äyräpäänjärveen rajoittuvat pellot, ruuhirannan ja kodin  pihapiirin.  Pihapiirin rakennukset ja peltojen ja lähimetsien rajat piirrettiin nyt paperille unohtumattomasti paikan päällä, Kertun sisarenlapsen Marja-Leena Latostenmaan tehdessä muistiinpanoja. Täällä  ehti ennen lopullista lähtöä syntyä myös Kertun sisar Raili Parkkila, joka oli  mukana matkassa. Muolaan kirkonmäeltä näkyi hyvin Kertun  syntymäkoti, mumminsa Hyytiäisen Annan ja Peikolan äijän,  Mikon, Kirkkojärveen rajoittuva tilan paikka Peikolassa.  Nyt tässä Kertun Hilma-äidin  ja  isän,  Jooseppi Järveläisen entisessä pihapiirissä on kolme datsaa. Kerttu kuvaili bussissa matkalaisille myös  jatkosodan aikaisia, omakohtaisesti pienenä tyttönä  kokemiaan karmeita muistoja  kotikulmiltaan, kulkihan mm. osa Mannerhein – linjaa heidänkin tilallaan. Myös Sudenojan sekä Kyyrölän välisen alueen  parintuhannen   venäläisen vankileiri sekä ruumiskasat olivat  jättäneet lähtemättömät näkynsä Kertun mieleen.

Raila Järveläinen  isänsä Reinon kanssa pääsi myös käymään sukunsa kotipaikalla Kirkkojärven toisella puolella, missä heidät otti ystävällisesti vastaan paikan nykyinen omistaja.

Juuriltaan muolaankyläläisiä oli matkalla  seitsemän. Tässäkin ryhmässä oli mukana evakkoon lähteneitä sekä  jälkipolvea. Oili Jaatinen toimi  arvokkaana tiedonvälittäjänä, joka teki matkan nuorimmaisen, Henriikka Eskolan ja hänen äitinsä Annamaijan matkasta ikimuistoisen.

Seppo Järveläinen pääsi piipahtamaan Perkjärvellä, missä hänen isänsä oli syntynyt. Paavo Luukka ehti myös tervehtiä pikaisesti entistä kotiaan, Muolaan tilapäistä  kunnantaloa, joka sijaitsee nyt uudistettuna yksityisasuntona  aivan Kyyrölän keskustassa, ortodoksikirkkoa vastapäätä.

Kotiinlähtöä edellisenä iltana katseltiin ylä-kuusaalaisen Helvi Jauhiaisen ( o.s. Järveläinen) esittämä, ansiokas ja videoitu Kuusaan hovin historia, jonka tapahtumat sivusivat läheisesti aikanaan myös Järveläisiä ja jonka hienoa elämää mm. Helvin Alma- täti ehti nuorena naapuritilan tyttönä seurata. Seuraavana aamuna matkalaiset pystyivät rakentamaan vähän paremmin   mielikuvaa entisestä loistosta, nykyisin täysin pusikoituneen päärakennuksen paikalla.  Vielä  2000- luvun alkupuolella oli nähtävissä jonkinmoista raamia aikanaan niin komeasta hovista, jossa mm. madame Kollontay vietti lapsuuskesiään. Nyt heinikosta törröttää vain pari mustaksi palanutta hirrenpäätä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

HAMINALAISTEN KESÄMATKA SUOMENLAHDEN YMPÄRI

KUVA

Koiviston kirkon muistomerkille sytytettiin kynttilä.

 

 

Kovasti odotetulle ja paljon mainostetulle reissullemme heti kesäkuun alun maanantaiaamuna iloinen osallistujajoukko kerääntyi Haminan linja-autoasemalle, kun JaPi-matkojen bussi sinne  kaartoi poutaisessa kesäsäässä. Kuljettajaksi saimme venäjänkävijän Jarmo Ahosen, jonka kielitaidosta olisi meille paljon hyötyä. Haminan Karjalaseuran väkeä oli lähtijöistä suurin osa, mutta muutaman ystävänkin olimme saaneet kiinnostumaan matkastamme.

 

Iloinen ja odottava puheensorina täytti bussin aina Vaalimaan raja-asemalle saakka. Raja- ja tullimuodollisuuksien jälkeen ajoimme Viipurin Veikkojen kauppa-asemalle ostoksille, rahanvaihtoon sekä aamuiselle kahville. Varsinaisen kulttuurimatkan aikana varsinkin sotahistorian asiantuntijana ansioitunutTaisto Puustellin kertomana kuulimme selostuksia ja tietoiskuja ohittamistamme pitäjistä ja suomalaisten elämästä Karjalassa ennen talvi- ja jatkosotaa. Kuulimme selostukset talvisotaan johtaneista tapahtumista, Viipurinlahden ja Tienhaaran sotatoimista sekä Viipurista luopumiseen johtaneista sattumista. Viipurin kaupungin historiasta kertoi matkanjohtaja Ritva Rikka.

 

Ohitettuamme Viipurin kaupungin kuulimme Taistolta tietoja Viipurinlahden taisteluista kesällä 1944. Koiviston kauppalaa, maisemia, laivojen rakentamista, talonpoikaispurjehdusta ja kirkon historiaa valotti kuvien kera Ritva. Pidimme kahvitauon kirkon lähellä ja sytytimme muistokynttilän kirkkopihassa olevalle muistomerkille.

Matkaa jatkettaessa Taiston kertomana saatiin käsitys Kuolemajärven ja Uudenkirkon pitäjistä, VT-linjasta Vammelsuussa ja niiden merkityksestä molemmissa sodissa. Vammelsuussa sijainneesta Maria Kartavtsenin ja rikkaan miehensä Jevgenin omistamasta Villa Marijoki -huvilasta, Marian kuoleman jälkeen tehdystä hautamuistomerkistä sekä ortodoksisesta kauniista kirkosta Ritva luki Emmi Mikkolaisen kirjoittaman tarinan ”Rakkauden hauta”. Kevyenä alkanut sade ei hidastanut käyntiä sotien aikana tuhoutuneiden kirkon raunioilla ja Marian muistopaadella. Iloksemme viikkoa aiemmin näkemiemme lautatelineiden tarkoitus selveni, kun paikalla ollut taiteilija poisti veistämiensä nais- ja lelunallepatsaiden päältä muovit. Siellä oli myös naismalli, nuori nainen, joka englanniksi kertoi taiteilijan vielä viimeistelevän patsaita. Niihin oli tulossa pronssipinta, kuten oli ollut sodassa tuhoutuneissa patsaissakin. Entistetyn käyntikohteen turistimäärä varmaan lisääntyy paljon patsaiden valmistumisen myötä. Sytytimme muistokynttilän kivipaaden juurelle, missä oli maalattuna Marian nimi, syntymä- ja kuolinaika.

Ajelimme Vammelsuusta kohti yöpymispaikkaamme Terijokea. Taisto selosti ns. Terijoen hallitusta. Kiertoajelumme aikana Terijoen keskustassa menimme Otto-Ville Kuusisen palatsin ohi. Ränsistynyt pylväin koristeltu rakennus on ollut varmasti kaunis aikanaan, nyt jo purkukuntoinen. Terijoen ev.lut.kirkon pihalla olevalle sankarivainajien muistomerkille sytytimme kynttilän ja pääsimme käymään myöskin kirkossa. Lauloimme suvivirrestä ensimmäisen säkeistön siellä ja paikalla olleet paikkakunnan asukkaat ilahtuivat asiasta. Sitten olikin jo aika mennä Gelioshotelliin majoittumaan ja illalliselle.

 

Seuraava aamu oli sateen jälkeen vielä jonkin aikaa kosteahko, mutta sitten auringon lämpö alkoi kuivata maisemia. Ritva kertoi Terijoen ihmisten elämästä  1900-luvun alkuvuosista talvisotaan päättyneeltä suomalaisajalta, elinkeinoista, liikenneyhteyksistä, kouluista ja kuuluisuuksista, joista nimekkäin lienee taiteilija Ilja Repin. Taisto selosti Siestarjoen vaikutuksesta, rajalinjasta, kivääritehtaasta sekä matkan joutuessa Pietarin patotiestä ja tekosaarista linnoituksineen.

Kronstadtissa kiertoajelun aikana kuulimme saaren historiallisista tapahtumista, kävelimme puiston halki katsomaan satamassa olevia sotalaivoja ja tutustuimme myös ortodoksiseen kauniiseen kirkkoon sisältä ja ulkoa sekä sen edessä olevalla aukiolla näkyviin sotasankareiden patsaisiin. Sitten lähdettiin matkaamaan edelleen ja ajoimme tunnelissa Suomenlahden ali. Alitus varmistaa laivojen pääsyn Pietarin satamaan. Tunneli oli melko lyhyt, odotin paljon pitempää matkaa meren alla.

Maisematietä mentiin sitten kohti Pietarhovia, tsaariperheen loisteliasta kesäpalatsia. Puolentoista tunnin aikana saatiin pikapuolinen näkymä palatsin puistoon istutuksineen, suihkulähteineen, kanavineen ja rakennuksineen. Aurinkoinen lämpö hiveli kullattuja patsaita, palatsin koristeita ja kirkon kupolia häikäisevästi. Matka jatkui Pietarin kaupunkiin Narvanportin ohitse ja kiertelimme nähtävyyksiä ihaillen päivälliselle sivukadun varrella olevaan ravintolaan. Kuljettajamme Jarmo tunsi Pietarin kaupungin ”kuin omat taskunsa”. Hän osoitti ohiajaessamme merkittävämmät kohteet kaupungissa, Iisakin kirkon, Talvipalatsin, Nevajoen rannoilla sijainneet kivitalot ja muut rakennukset sekä eri henkilöiden patsaat. Majoituttuamme Moskovahotelliin oli ilta täysin vapaata aikaa omin päin kaupunkiin tutustumiseen. Ainakin osa ryhmästämme suunnisti Nevskin luostarin puutarhaan ja iltajuomien pariin valtakadun vieressä olevaan kellaripaikkaan.

 

Keskiviikkoaamuna Moskovasta lähdettyämme oli ilma lämmennyt jo korkealle ja iltapäivällä se nousi hellelukemille. Laitakaupungin teollisuuslaitosten ja korkeiden kivitalojen jälkeen maisemaan antoi näkemistä monista kirjoista tuttu Inkerinmaan maaseutu viljelyksineen ja rakennuksineen. Kingiseppin taajamassa pidimme taukoa, etsimme kahvilaa ja kauppaa, mistä hankimme vesipulloja ja naposteluherkkuja matkaviihteeksi.

Aikaisin iltapäivällä Ivangorodin kaupungissa sitten siirryimme Venäjältä Viron puolelle. Komean Iivananlinnan tornit ja muurit Narvajoen itärannalla olivat vaikuttavan näköiset. Linnaa alettiin rakentaa 1492 tsaari Iivana III:n toimesta. Narvajoen sillan jälkeen olimme Narvan kaupungissa, jonka rantaa hallitsi massiivinen Hermannin linnoitus. Siitä oli ensimmäinen maininta jo v. 1277. Sekä linna että ympäröivä kaupunki myytiin Saksalaiselle Ritarikunnalle 1347. Venäjän hallintaan Narva joutui 1558, mutta 1581 alueen sai Ruotsi. Venäjä valloitti 1704 Narvan itselleen halliten aluetta Viron 1918 itsenäistymiseen saakka. Nykyisin Narva on vironvenäläisten kaupunki, jonka asukkaista n. 94 % on venäjänkielisiä. Siellä on teollisuutta; saha-, pellava- ja elintarviketeollisuutta sekä sähköntuotantoa. Myös Tarton yliopiston Narvan toimipisteessä on yliopisto-opetusta nuorille. Molempien kaupunkien historiaan meidät tutustutti Taisto.

Aurinkoisen iltapäivän aikana kävimme katsomassa Narvasta noin 15 kilometriä pohjoiseen Narvajoen suussa olevaa Narva-Joesuun kylpyläkaupunkia. Siellä on pitsihuviloita, funkkistyylinen kylpylä ja monia kilometrejä pitkä kaareva hiekkaranta. Kodikas King-hotelli otti meidät suojiinsa ja illallisen jälkeen monet matkalaiset pääsivät jo yöpuulle.

 

Torstaina aamiaisen jälkeen matkamme jatkui Virossa Suomenlahden rantoja seuraillen. Sinimäelle menimme useiden maiden pystyttämien sotamuistomerkkien hallitsemalle mäennyppylälle ja sen alueen maailmansotien tapahtumista saimme taas kuulla Taiston pitämän luennon. Laskimme yhden muistomerkin juurelle sytytetyn hautakynttilän eri kansallisuuksia olleiden sankarivainajien muistolle. Ritva luki vaikuttavan runon ”Rohkeat miehet”. Monen silmäkulmassa oli kosteaa.

Tallinnan kaupunkia lähestyttäessä Ritva esitteli sen historiaa, sillä kaupunkihan on jo yli 850 vuotta sitten perustettu. Se on ollut vaikuttava kauppapaikka ja usean hallinnon alainen. 1500-luvun puolivälin jälkeen 1700-luvulle Ruotsikin hallitsi sitä silloin, kun Ruotsi oli laajimmillaan. Venäjän keisarikunta hallitsi Tallinnaa 1721 – 1918. Silloin Viro kuitenkin säilytti saksalaisen hallinnon ja instituutiot Venäjän vallan loppupuolelle saakka. 2000-luvun liikenteestä, asukkaista, opiskelusta, nähtävyyksistä sekä nykymatkailun näkymistä piti luennon Ritva. Tallinnassa meillä oli runsaasti aikaa ennen kuin nousimme Helsinkiin vievään autolaivaan, jonka buffetpöydän antimia saimme nauttia matkan aikana. Helsingin satamasta alkoi vielä ajo kohti Haminaa ja kohti kotia. Antoisa ja mieliinpainuva kesämatkamme oli hyviä muistoja täynnä. Tyytyväisinä matkalla olijat kyselivät ensi kesän matkasuunnitelmia ja monta halukasta ilmoittautui jo, vaikka ei ole määränpäätäkään päätetty.

 

Kirjoitti: Ritva Rikka

Kuva: Raija Herrala

 

 

 

 

Lastenkulttuuria Vuoksenrannan Oravankydön kylätieltä

 

Lauantaina, 7.6. Oravankydön kotikyläretken viipyilevää paluukyytiä toista tuntia odotellessaame piirsimme tikulla Armas Kuisman kaupan kohdille kylätielle perinteisen kittilänhyppyruudukon: 1 -1 -2 -1 -2 -1 ja ympäri.
Vuoksenrannan pitäjäjuhlan tulkkina toiminut Riitta Salminen, sisareni Hilkka Kuisma 77 v. ja minä 75 v. emme odotellessamme pitkästyneet. Pikemminkin nuorruimme. Hyppääminen sujui, mutta heitetyn merkin poimiminen yhdellä jalalla seisten tuotti vaikeuksia. Aluksi, kun sopivaa posliinin- tai lasinpalasta heitettäväksi ei löytynyt, irroitteli Riitta kengän kärjellään tieltä muumioituneen, litistyneen sanmmakkovainaan. Olisiko siitä pelivälineeksi? Kiveen sitten tyydyimme.
 Perinnetyöhönhän kuuluu myös lastenkulttuurin vaaliminen. Elvyttäessämme sitä, hoidimme samalla myös fyysistä kuntoamme. Tasapainonhallintakin tuli testatuksi. Sekin kuuluu ruumiinkulttuuriin. 
Olimme tulossa Töyrymäeltä. Ennen niin kaunis, nyt ränsistynyt talo oli aikanaan sukulaistalo meille kolmelle, Kuismien sukuun kuuluville.
Ystävällinen, pitkän heinikon keskeltä  tavoittamamme talon kesäasukas yllätti täydellisellä tietämättömyydellään vieraansa: "Miksi te lähditte täältä?" !? Äimistynyt Riitta ei jäänyt sanattomaksi, niinkuin minulle olisi käynyt.Hän selitti diplomaattisen lyhytsanaisesti lähdön liittyvän historiallisiin tapahtumiin, joissa sekä Suomi että Venäjä olivat aikanaan osallisina.
Olin näkevinäni kysyjän ilmeestä  mielenkiinnon heräämisen. Ehkä hän Pietariin palattuaan alkaa tutkia kesäisen asuinseutunsa historiaa 
ajantasalla olevista tietolähteistä.
Jättikokoisia puutarhamansikan kukkia ihastelimme Riitan isoisän Armas Kuisman kaupan pihapiirissä. Hyvä sato tulossa. Jotkut "puodissa piipahtaneet" kyläläiset olivat löytäneet kaupan kylmiönkin; kellarikuoppa oli tunnistettavissa.
Esivanhempiemme elämään saatu maakosketus on aina voimaannuttava. Oravankydön kyläraitille ja omille arkaaisille muistijäljille palaaminen  viritti meidät henkisesti hyvin seuraavan päivään. 
Latauduimme hyvällä tavalla juhlallisuuksiin Vuoksenrannan kauniisti koristellussa kirkossa ja kirkkomaalla. Essi Vartion soittaman fagitin koskettavat sävelet ja pääskysten vahva säestys sekä puhujien monet, hyvästä yhteishengestä ja naapuruussuhteista kertovat sanat ja ajatukset  olivat  lääkettä sydämillemme.
Matka jätti taas, jälleen kerran uudet, antoisat muistijälkensä.

 

HEINJOKELAISET KOTISEUTUMATKALLA 16-18.5.2014


 

Jokakeväiseen tapaan suuntasimme jälleen sukujemme entisille kunnaille Heinjoelle. Olimme liikkeellä jo varhain, ja tullimuodollisuudet sujuivatkin joutuisasti. ”Viipurin Veikoilla” pidettiin lyhyt ostostauko ja siitä jatkettiin Viipuriin ja edelleen Pietarin tielle.

 

Heinjoki kuului aiemmin Muolaaseen, josta sekä kunta, että seurakunta itsenäistyivät 1869. Tällä matkalla perjantain tutustumiskohteemme olikin juuri Muolaa, joka on keskiajan lopulla tunnettu Pyhäristi-nimisenä.

Ensimmäisenä pysähdyimme Muolaankylässä pääpuolustusasemalla eli Mannerheim-linjalla. Tien molemmin puolin on melko hyvin säilyneet puolustusbunkkerit. Betonilohkareiden paksuudesta ja raudan määrästä saa hyvin käsityksen, miten vahvoiksi bunkkerit on tehty. Venäläiset jatkoivat näiden bunkkereiden hajoitustyötä vielä 1950-luvullakin, kun sodassa eivät niitä saaneet kokonaan tuhottua. Bunkkereiden läheisyydessä on parkkialue ja sen vieressä betonisia ”horoskooppipatsaita”. Tässä pidimme kahvitauon, ja taisipa joku poiketa kauppa-autollakin, Rokkalan Valinnassa.

Kangaspellon kirkon muistoristiä katselimme vain bussin ikkunoista, sillä se näkyy hyvin maantielle.

Matka jatkui kohti Muolaan kirkonkylää eli Kirkkorantaa. Kirkolle on aikanaan valittu maisemallisesti hieno paikka. Kirkkojärvi siintelee sankarihautausmaan takana, Kirkkomaalta laskeutuu vanha portaikko alas ruumishuoneen raunioille ja rantaan.

Sota kohteli kirkkoa ja hautausmaata kaltoin. Mäki katsottiin strategisesti niin tärkeäksi paikaksi, että sinne kaivettiin YH:n aikana juoksuhautoja, ja rakennettiin korsuja ja konekivääripesäkkeitä. Se sijaitsi viivytyslinjalla, jossa talvisodan alussa taisteltiin yli kaksi kuukautta, ja sieltä peräännyttiin vasta linjojen murruttua Summassa ja Lähteen lohkolla. Kirkosta ja ympäristön puustosta ei jäänyt taisteluiden jälkeen jäljelle juuri mitään.

Kirkon raunioilla on puinen muistoristi, Ristikivi ja vapaussodan muistomerkki. Sankarihautausmaalla on myös muistokivi sodissa kaatuneille.

Muolaalaisten seura on tehnyt suuren työn siivotessaan ja raivatessaan kirkonmäkeä. Talkoolaiset ovat myös kaivaneet auki yhden juoksuhaudan malliksi jälkipolville. Infotauluista voi lukea paikalla olleista rakennuksista ja menneistä tapahtumista.

 

Palasimme kuoppaista tietä Kyyrölään ja poikkesimme ortodoksiselle hautausmaalle. Siellä olikin juuri parhaillaan ryhmä hämeenlinnalaisia talkoolaisia kunnostamassa hautausmaata. Kyyrölä oli 44 vuoden ajan itsenäinen kunta Muolaan sisällä, mutta liitettiin v 1934 alusta uudelleen Muolaaseen. Sen väestö polveutui 1700-luvun alussa alueelle siirretyistä maaorjista, jotka olivat lähtöisin Keski-Venäjältä. He olivat säilyttäneet kielensä, uskontonsa ja kulttuurinsa satojen vuosien ajan. Kyyrölän kirkko oli yksi Suomen   suurimmista ortodoksikirkoista.

Takaisin Viipuriin ajoimme Perkjärven kautta. Päivän aikana olimme nähneet monia uusia kohteita.

 

Lauantai oli varattu kokonaan Heinjoella käyntiin. Tulkki-Liisa oli varannut ”taksin” ja kuljettajan sivukylille menijöitä varten. Auto täyttyikin ääriään myöten Salo-Vamppalaan menijöistä, jotka pääsivät ensimmäisinä liikkeelle Aholasta, kirkonkylän risteyksestä. Me muut poikkesimme Mikonmäen hautausmaalla odotellessamme auton paluuta. Tie Heinjoen asemalle näyttää olevan todella surkeassa kunnossa. Sinne tuskin olisi päässyt  paikallisella taksillammekaan.

Seuraavina matkaan pääsivät Kääntymälle menijät. Kuljettajamme Timo arveli, että voimme yrittää bussilla kirkonkylälle asti, kun matka ei sen pitempi ole. ”Tullaan takaisin, jos ei päästä”, hän totesi. Ja niin vain hän sompaili rauhallisesti kuoppia kierrellen perille asti. Kävimme sillalla ihailemassa Kaltoveden maisemia, ja katsastimme kirkonmäen muistomerkit; kunnossa näyttivät kaikki olevan.

 

Etsimme setäni Penan kanssa Litjanlampea, mutta emme löytäneet. Se on tainnut kasvaa umpeen, sillä oletetulla lammella rehotti korkea pajukko. Mietimme kylätien vartta kulkiessamme, kenen talo on milläkin kohtaa sijainnut.

Likasillalta käännyimme kohti mummini syntymäpaikkaa, Välipeltoa. Minkäänlaista tietä pihapiiriin ei enää johda, mutta sieltähän se pellon reunasta löytyi. Pellot ovat olleet viime vuosina oman onnensa varassa, ja jättiputki, Kannaksen pahin rikkakasvi, onkin päässyt valtaamaan ne pahasti.

Istuimme Väl`pellon pihakivillä eväitä syömässä. Aurinko helotti kirkkaalta taivaalta ja käki kukkua helskytti. Mietimme, miltä ympäristö näyttäisi, jos...

Pena ja täti-Maija lähtivät palailemaan bussille Aholaan poiketakseen ohi mennessään Toimelassa ja suvun pääpaikalla Ruunamäessä. Minua on kiinnostanut kylän sortunut kolhoosinavetta, joten nyt päätin käydä tutkimassa sitä lähemmin. Rakennus on valtavan kokoisen H-kirjaimen muotoinen, mutta nyt jo täysin rauniona. Kovin nopeasti se kolhoosin loppumisen jälkeen romahti. Sisälle uskaltaa kuitenkin hyvin mennä. Rakenteista voi päätellä sen olleen sikala, minkä olin jostain kuullutkin.

Palailin Likasillan suuntaan kaukaisten sukulaisten talojen kivijalkojen kautta. Kellarikuopassa kukki tuomi ja riihen paikalla akileijat levittäytyivät heinikkoon. Oli ihan pakko kaivaa muutama akileijan taimi mukaan omaan kukkapenkkiin tuotavaksi.

 

Toimelan pihapiiriä rumentaa kivijalkojen väliin pystytetty radiomasto, joten tyydyin vain toteamaan paikan nykykunnon. Ruunamäessä sen sijaan näyttää tapahtuvan jotain. Siellä oli auto pihassa ja työmaaparakki mäen syrjässä. Kävelin pihaan ja tervehdin pihaa siivoavaa rouvaa. Yhteistä kieltä ei löytänyt, mutta hän huuteli miehensä, joka osasi hitusen englantia, paikalle. Kerroin heille isäni syntyneen tällä paikalla ja näytin kartalta tilan suomalaisen nimen. He olivat ostaneet tontin viime kesänä, ja alkavat nyt rakentaa siihen taloa. Olga ja Nikolai esittelivät innokkaasti, mitä ovat jo tehneet, ja toivottivat tervetulleeksi katsomaan taloa ensi vuonna.

 

Palailin bussille, jonne pikkuhiljaa muutkin saapuivat tahoiltaan. Matkanjohtaja Maija ja kuljettaja olivat laittaneet kahvipöydän valmiiksi, ja kyllä kahvi maistuikin maastokävelyn jälkeen.

Paluumatkan Viipuriin teimme eri reittiä. Valklammelta lähdimme harjutietä asemalle päin. Poikkesimme ihailemassa Linnalampea. Täytyy joskus paremmalla ajalla käydä kiipeilemässä Linnalammen kukkuloillakin. Rautatieasemalla poikkesimme myös. Juna ei ole enää moniin vuosiin kulkenut Heinjoelle; ratapiha saa nurmettua kaikessa rauhassa.

 

Kun tällä matkalla oli alettu tehdä ”poikkeamia”, niin seuraavaksi käännyimme entiseen varuskuntakylään. Venäläisen sotamuistomerkin ympäristö oli siivottu ja sille oli tuotu kukkia, olihan Voitonpäivä ollut juuri hiljattain. Jalustalle nostettu panssarivaunukin oli paikoillaan. Moni rakennus on tyhjillään, mutta yllättäen tänne oli rakennettu uuttakin, pihan välineistä päätellen saattoi olla lastentarha.

Varuskuntakylässä on joitain rakennuksia, joihin on käytetty Heinjoen kirkosta purettuja tiiliä.

Matka jatkui Kämärän suuntaan. Pysähdyimme vielä kerran, hylätyn sotilaslentokentän kohdalla. Kentältähän on kiitotietkin purettu pois, mutta siellä on edelleen maapeitteisiä lentokonehalleja. Kävimme tutkimassa yhtä hallia, jonka ovi repsotti auki. Totesimme, että puoli metriä paksut ovet olivat hiekkatäytteisiä. Oven alareunan ruostuttua puhki hiekka oli valunut ulos. Halli oli tyhjä, mutta graffitien tekijät olivat käyneet jo ennen meitä.

 

Sunnuntaina aamupäivällä oli vapaata aikaa Viipurin tutkimiseen. Jostain tuli puheeksi Monrepos, ja niin meitä neljän hengen ryhmä päätti käydä siellä. Hyppäsimme paikalliseen bussiin, jolla pääsimme Saunalahteen asti. Siitä on lyhyt kävelymatka puistoon. Teimme  kävelykierroksen tärkeimpien nähtävyyksien kautta. Monrepos on nykyisin hyvin siisti, mutta rakennusten korjaaminen edistyy toivottoman hitaasti. Ehdimme sopivasti alta pois, sillä puistoon alkoi tulla turistiryhmiä, niin venäläisiä, kuin suomalaisiakin. Sehän on paikallistenkin keskuudessa suosittu päiväkävelykohde. Saunalahdesta ajelimme jälleen bussilla keskustaan ja hotellin kulmalle. 

 

Kun kassit oli pakattu ja huoneet luovutettu, tehtiin perinteinen ostoskierros pellavakaupassa, torilla ja hallissa, ja niin alkoi kotimatka. Vielä yhden poikkeaman teimme tällä matkalla. Oli Kaatuneitten muistopäivä; sen kunniaksi kävimme Säkkijärven kenttähautausmaalla, joka on aivan päätien tuntumassa, Säkkijärven vanhan hautausmaan paikalla. Siellä on muutamia vanhoja hautoja ja  muistomerkkejä, mm arkun muotoinen kivi. Tähän muistolehtoon on kerätty vapaaehtoisten voimin muilta Säkkijärven hautausmailta ja ympäristöstä löytyneet noin 60  hautakiveä.

 

Kannaksella ja Itä-Karjalassa on seitsemän kenttähautausmaata, joihin haudattiin talvisodan taisteluissa kaatuneita tunnistamattomaksi jääneitä vainajia. Poikkeuksen tekee Tuuloksen kenttähautausmaa Aunuksessa, johon on haudattu jatkosodan uhreja. Nämä hauta-alueet on valtioiden välisellä sopimuksella suojeltu ja niille on pystytetty muistomerkit  opetusministeriön ja Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry:n toimesta.

 

 

Tänä vuonna matkanjärjestäjät ovat törmänneet uuteen ilmiöön, sillä varattuja paikkoja on peruttu runsaasti. Olen kuullut, että jotkut matkat on osallistujien määrän pudottua jouduttu perumaan kokonaan. Perumiset johtuvat tapahtumista Krimillä ja Ukrainassa, nuorempi polvi on jopa kieltänyt vanhempiaan lähtemästä Karjalaan. Ihmeellisintä asiassa on se, että kaikkein ennakkoluuloisimpia ovat keski-ikäiset, monesti paljon matkustelleet ihmiset, jotka eivät ole itse käyneet Karjalassa. Suosittelen lämpimästi tutustumista Kannakseen ja Laatokan Karjalaan, ennen sotia Suomelle kuluneisiin sukujemme kotiseutuihin. Siellä matkailu ei ole yhtään sen turvattomampaa, kuin muuallakaan ulkomailla.

 

Matkamme sujui hyvin ja sääkin oli paras mahdollinen. Ensi vuonna suuntaamme jälleen sukujemme kotikonnuille, silloin toivottavasti suuremman ryhmän voimin.

 

Terhi Koivisto

 

 

KEVÄINEN KULTTUURIMATKA KARJALAAN

 Kuva: Terijoella muistomerkillä 


KEVÄINEN KULTTUURIMATKA KARJALAAN

 

Viikonvaihteeseen 24.-25.5. ajoittunut perinteeksi muodostunut piirimme kulttuuri- ja sotahistorialliselle matkalle oli tänä vuonna ollut kovasti kiinnostusta ja niinpä melkein bussin täydeltä oli väkeä aamutuimaan iloisella mielellä rajamuodollisuuksissa Vaalimaalla. Ensimmäisten lähtijöiden reissuun lähtö oli ollut jo pari tuntia ennen viimeisten tullessa Rajahovista mukaan.

Kokenut matkavastaava, piirimme sihteeri, Eija Vänskä-Sinkkonen sai talven ja kevään mittaan reissusta kiinnostumaan ikäihmisistä alkaen aina nuorehkoihin pariskuntiin ja sisaruksiin Karjalan Kannaksen alueen talvi- ja jatkosotien tapahtumista sekä siellä Suomenlahden hiekkarantakulttuurin  historiasta. Sotahistoriasta matkan aikana kertoi tuttu everstiluutnantti Esa Urhovaara.

 

Tulli- ja rajamuodollisuuksiin ennätimme kakkosena busseista, joten siinä vierähti aikaa tunnin verran. ”Pakollinen” tauko pidettiin kohta rajan jälkeen Viipurin Veikkojen kahvila- ja kauppaliikkeessä rahanvaihtoineen ja ostoksineen. Lounaalle pääsimme Viipuriin Eijan tilaamaan Viipurihotellin ravintolaan.

Viipurista suuntasimme rantatielle kohti Koivistoa. Matkalla sinne osuimme Sommeen kylään paikalle, jossa Esa selosti jatkosodan hyökkäysvaihetta 25.6. - 8.12.1941 välisenä aikana. Presidentti Ryti totesi Suomen olevan sodassa Neuvostoliiton kanssa 25.6.-41. Sotatoimien selostus oli aika mutkikas ja moniulotteinen, mutta seuraavassa vain tiivistelmä tapahtumista.

 

24.8. suomalaiset joukot tekivät Viipurinlahden ylimenon Lihaniemen, Piispansaaren ja Porkansaaren kautta. Joukkojen komentajana oli kenraali Oesch.

Vihollinen oli päässyt hyökkäyksissään elokuun loppupuolelle mennessä lähelle Viipuria. Suomalaisten saartorengas ympäri Viipuria sen itäpuolella kiristyi 26.-27.8.-41. Neuvostoliiton marsalkka Voroshilov halusi pitää Viipurin vihollisen hallussa viimeiseen saakka. Se osoittautui virheeksi, totesi Esa Urhovaara. Mutta marsalkan joukot alkoivat ilman lupaa irtautua ja lähteä Leningradin suuntaan. Se vetäytyminen muuttui hajanaiseksi ja kaoottiseksi pakomatkaksi. 29.8. suomalaiset joukot etenivät tyhjään Viipuriin. Silloin 1.9. vihollisen hajanaiset joukot alkoivat antautumisen, ilman raskasta kalustoaan. Porlammin – Sommeen alueella oli motitettu vihollinen niin, että antautumisen yhteydessä suomalaisten saama sotasaalis käsitti: tykkejä 306 kpl, kranaatinheittimiä 246 kappaletta ja noihin edellämainittuihin yhteensä ammuksia noin 65000 kappaletta, konekivääreitä 272, autoja 673, traktoreita 300 ja hevosia 4500. Lisäksi kivääreitä ammuksineen valtavat määrät. Venäläisiä vankeja oli noin 9000, mukaanlukien kenraalimajuri  Vladimir Kirpitsnikov. Hän oli ainoa Neuvostoliiton armeijasta kenraalin arvoinen vangiksi jäänyt. Ja hänelle kävi huonosti aikanaan vankeja palautettaessa. Suomen tappiot olivat 2215 miestä, kokonaisvahvuudesta 49000 sotilasta.

 

Koiviston kirkolle saavuttaessa pidimme jaloittelutauon, jolloin kirkkopihaa kierrellen saimme kokea, kuinka kauniilla paikalla vuonna 1904 rakennettu muhkea punagraniitista rakennettu kivikirkko sijaitsee. Sytytimme muistokynttilän ja laskimme kimpun valkoisia tuomenkukkia kirkkopihassa olevalle muistomerkille ja kaikki yhdessä lauloimme laulun ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu”. Tilaisuus oli harras ja vaikuttava ja ensikertalaiset kehuivat sitä suorastaan sykähdyttäväksi.

 

Koivistolta jatkoimme matkaa rantatietä pitkin ja saavuimme Vammelsuuhun, joka oli Uudenkirkon rantakylä Suomenlahden rannalla. Kauniilla paikkakunnan rannoilla oli hellesäästä johtuen runsaasti paikallista ja Pietarista lauantaivapaata viettävää väkeä nauttimassa keväisen luonnon vihreydestä ja auringonpaisteesta. Rauhaisaa metsätietä kävellen teimme retken ”Rakkauden haudalle” . Kirkkoraunioiden lähellä Ritva Rikkaa pyydettiin kertomaan Kartavtsenien rakkaustarina. Paikka on ollut suosittu käyntikohde ennen talvisotaa ja jatkosotaa. Sittemmin se on ollut  suomalaisilta suljettu, mutta nykyisin siellä rikkinäisten ja mustien raunioiden keskellä voidaan käydä muistelemassa sota-aikoina tuhottua kohta sata vuotta sitten rakennettua kaunista,  valkoista ortodoksikirkkoa ja Maria Kartavtsenin hautamuistomerkkiä. Ehkä paikalle on suunnitteilla alkuperäisen mukaista taiteilijan tekemää kivellä istuvaa naista, koska jotain laudoista tehtyjä telineitä oli nyt rakennettu kiven päälle. Tulevaisuus sen näyttää.

 

Vammelsuusta ajettiin suoraan Terijoelle hotelliimme Geliokseen. Ravintolassa tarjotun illallisen jälkeen suuri osa ryhmästämme lähti kävelemään ja ihailemaan ilta-auringossa välkehtivää merta. Ja puiston lintujen iltakonsertti oli juhlallinen.

 

Sunnuntaiaamuna hotellista lähdön jälkeen teimme kiertoajelun Terijoen keskustassa. Luterilaisen kirkon vieressä olevalle sankarihautausmaan muistomerkille laskimme kauniin sinivalkoisen kukkalaitteen, jossa luki punamustissa nauhoissa: Sankarivainajien muistoa kunnioittaen, Karjalaisseurojen Kymenlaakson piiri. Sytytimme sinnekin muistokynttilän ja neliriviin juhlallisesti asettautuneina lauloimme Karjalaisten laulun.

 

Bussin keula suunnattiin kohti entistä Rajajokea ja sieltä käännyimme Kronstadtiin vievälle Pietarin patotielle. Auto ajettiin puiden siimekseen puiston viereen. Kuljettajamme Jussi otti esille kahvinkeittoastiat, vesikanisterin ja kaasukeittimen. Kahvitauko ryhmäjaloittelun lomassa piristi mukavasti. Esa kertoi Kronstadtista tiivistetysti ja kiertoajelun yhteydessä kävimme saaren yleisölle avoinna olevassa upeassa ja kookkaassa ortodoksisessa kirkossa sisällä. Sen viileydessä oli mukava hiljentyä ja ihailla kullattuja ikoneita ja maalauksin koristeltua kattokupolia.

 

Kotiin päin palattiin Terijoen ja Uudenkirkon kautta ja matkalla Esa selvitti Summan alueella talvisodan aikaisia sotatoimia, linnoitustöitä ja YH-aikaa sekä valmistautumista puolustustaisteluihin. Summan lohkolla kovin taistelupäivä oli joulukuussa 1939. Vihollista vastaan hyökkäys 23.12. epäonnistui, siitä on käytetty nimitystä hölmön tölväys.

 

1.2.1940 alkoi vihollisen suurhyökkäys ylivoimalla. Suomen armeijalla oli tuolloin ammuspula. 10.2. saakka asemat pystyttiin pitämään. Seuraavana päivänä alkoi vihollisen suurhyökkäys kaikkia suomalaisia lohkoja vastaan. Lähteen lohkolla tapahtui murto. Suomella oli vain yksi ainoa panostorjuntatykki. Käytössä silloin oli kasapanokset ja polttopullot. Haminalaisten sittemmin hyvin tuntema Mannerheimristinritari Einar Schadewitz nousi vihollisen panssarin kannelle ja heitti panoksen panssarin sisälle, jolloin siellä olleet vihollisen miehet kuolivat. Suomalaisilla oli ammuspula ja kokemattomilla miehillä ilmeni pakokauhua. 13.2. vihollisen vastahyökkäys kyettiin torjumaan. Sitten tapahtui murros 4-5 km:n päässä Lähteen lohkolla. Vihollinen ei uskaltanut lähteä hyökkäykseen. Suomalaiset vetäytyivät taaksepäin. 15.2. vetäydyttiin väliasemaan marsalkka Mannerheimin luvalla. ”Miljoonabunkkerissa” ja ”Liisa-korsussa” vihollisen tykkitulen ne tuhotttua kuoli 40-50 nuorta suomalaista sotilasta tai jäi vangiksikin. Rauha saatiin maaliskuussa -40 neuvoteltua ja se tuli Suomen kannalta viime tipassa. Menetyksiä oli ammuspulan ja miesten vähyyden takia tullut paljon.

 

Viipuriin saavuttaessa mentiin lounaalle Viktoriahotelliin ja sitten ostoksille Karuselliin. Tyytyväisinä lähdettiin Viipurista, pidettiin Eijan junailemat arpajaiset ja rajallakaan ei tarkastuksissa mennyt kovin paljoa aikaa. Ensikertalaisia oli matkallamme kymmenkunta, mutta uskollisia joka vuosi matkallamme kävijöitä oli myös useita. Ensi keväällekin ilmoittautui jo monia, vaikka päämäärää ei ole päätettykään.

 

 

Kirjoittanut: Ritva Rikka

Kuvat: Eija Vänskä-Sinkkonen

 

 

 

Heinjoen kirkonseutu kaipaa uudistamista


Muolaaseen on tehty vaikuttava muistopuisto

 

LASSE KOSKINEN

Heinjoen suunnalla mikään ei ole muuttunut, tai jos on niin heikompaan suuntaan. Tämän saivat huomata Heinjoen Kopralan kylään kotiseutumatkan tehneet 38 henkilöä. Mukana oli 18 Teivosen sukuun kuuluvaa. Sen lisäksi joukossa oli Sarven, Taposen, Näkin, Virkin, Kunnamon ja Juvosen sukujen edustajia sekä Sintosen-Pennasen sukua Rätönkylästä. Eeva-Riitta Liljalle ja Eija-Lilja-Vuorelle matka oli samalla talvella edesmenneen äitinsä muistomatka. Yhtenä opaskarttana toimi Inkeri Temosen o.s. Taposen muistikuviensa mukaan piirtämä kartta Kopralasta. Muistikuvien aikaan hän oli 13-vuotias.

 

Päätieltä Heinjoen kirkonkylään on matkaa noin puolitoista kilometriä. Linja-autolla ei ollut tielle menemistä, koska se oli niin kuoppainen. Matka jatkui venäläiskuljettajien kolmella maastoautolla ja yhdellä pikkubussilla.

 

Seurue laski kukat Heinjoen puretun kirkon muistomerkille ja vietti pienen muistohetken paikalla. Kirkonseutu nostatti hienoista arvostelua, koska parikymmentä vuotta sitten kunnostettu alue on heinikon vallassa ja esiin kaivettu kivijalan pinta alkaa taas peittyä. Kirkontienoota ja muutaman kilometrin päässä sijaitsevaa Mikonmäen hautausmaata kunnostetaan keväisin Heinjoki-säätiön voimin. Yhdet kevättalkoot eivät enää tunnu riittävän muistoalueiden kunnossapitoon.

 

 

 Kyltti säilynyt

 

Jotain sentään oli tapahtunut. Ristseppälän keskustaajamasta Kopralaan johtava noin neljän kilometrin kylätie oli aavistuksen verran parantunut, mutta maastoautojen matka oli silti melkoista ravistelua. Tien alkupään pintakunnostukselle löytyi myös syy, koska läheisille pelloille oli ilmestynyt vihannesviljelmiä. Kaalia, porkkanaa ja perunaa oli sen verran, että kysymyksessä oli selvästi ammattimainen toiminta. Valtaosa pelloista oli edelleen nurmettuneen heinän vallassa.

 

Kahden auton ensimmäinen pysähdyspaikka oli Kopralan kylän alkupäässä, Hongiston tilan kohdalla. Sitä viljeli aikoinaan Matti Teivosen perhe. Ensi kertaa matkassa olleille nuorille paikka oli elämyksellinen. Kookkaasta maalaistalon navetasta on jäljellä vain kivijalan kulmaa ja päärakennuksen uunipaikan kykenivät opastamaan ne, jotka ovat aikaisemmin paikalla käyneet. Pari vuotta sitten paikalle kiinnitetty tilan puinen nimikyltti on saanut olla rauhassa. Kuvaavasti sen venäjänkielinen nimi on säilynyt hyvin, mutta suomenkielinen osuus on päässyt hieman jo haalistumaan.  

 

Suunnistus vaikeaa

 

Kopralan kylää ei ole vallattu Pietarin vauraan väen haltuun. Kylässä on vain pari uutta omakotitaloa ja nekin on rakennettu vanhan rungon päälle. Muut rakennukset ovat entisiä suomalaistaloja tai niiden muunnelmia. Talot ovat pietarilaisten kesäasukkaiden käytössä. Osa heistä on kotiseutumatkalaisille tuttua väkeä. Lampaiden emäntä yrtti estää eläintensä kuvaamisen Kopralan pääkujalla. Lampaat eivät ujostelleet kuvaamista.

 

Kokeneillekin Kopralan kylän kotiseutumatkalaisille suunnistaminen tutuille teille tuottaa vaikeuksia, koska pensaikot ovat vallanneet entistä tiiviimmin tilusteiden varsia. Eri tiloille hajaantuneiden maastoautomatkailijoiden piti tavoitella toisiaan kokoontumiseen matkapuhelinten avulla. Yksi maastoautoaan varjeleva venäläiskuljettaja kieltäytyi jatkamasta matkaa Kopralan kylätietä pitkin, vaikka hän kuljetti nelivetoista autoa.

Seuraava pikkubussin tavoitepaikka oli pistotien päässä Teivosenmäen tilalla, joka tunnetaan myös Antseanmäkenä. Entisille kävijöille tuttuun tapaan matka katkesi entisen naapurin, Tahvo Teivosen pihaan. Siitä matkaa piti jatkaa heinikossa kahlaten. Mukana oli 91-vuotias Aino Ryhänen o.s. Teivonen Ruotsin Göteborgista. Ainolla oli mukanaan ensikertalaisina tyttärensä Anne Matson  ja tämän tytär Maria Matson- Dzebo. Seurueeseen kuuluivat myös Riitta Kinnunen ja tämän tytär Maija Jämsen ja Riitan sisko Pirkko Luukkonen, sisarukset Eeva-Riitta Lilja ja Eija Lilja-Vuori sekä Marja Koskinen o.s. Teivonen ja puoliso Lasse Koskinen. 

 

Sinisiä iiriksiä

 

Lepohetki Teivosenmäen kivijaloilla noudatti perinteistä kaavaa. Eväät kaivettiin esiin ja seurue nautti kenttälounaan kivillä istuen. Pihalta Äyräpään järven lietteelle on matkaa muutama sata metriä. Parikymmentä vuotta sitten rantapensaikon läpi pääsi vielä kävelemään järven soistuneelle pinnalle, mutta nyt pensaat ja upottava pintavesialue estivät pääsyn rannasta. Vastapäisellä rannalla on avointa vettä ja suomalaisten harrastajien rakennuttama lintutorni.  

 

Teivosenmäen sinisistä iiriksistä osa on vaeltanut jo aiemmin kasvupaikaltaan Lahteen. Nyt niitä kaivettiin jälleen maasta ja taimia lähti kukkapenkkeihin usealle paikkakunnalle. Seurue totesi, että seuraavalla kerralla matkaan on otettava järeämpi lapio, koska entinen kukkapenkki on tukevasti nurmettunut.

 

Seuraavana päivänä matka jatkui kohti Muolaan kirkonmäkeä ja siellä pidettävää suomalaisvainajien muistojuhlaan. Matkan varrella näkyi jo runsaammin vauraasti rakennettuja venäläishuviloita. Jättiputki alkaa olla valtaisa ongelma Kannaksella. Se täyttää pientareita ja osittain jo entisiä peltoja. On vain ajan kysymys, koska se leviää Kaakkois-Suomeen jos laajoihin torjuntatoimiin ei rajan takana ryhdytä.

 

 

 Muolaassa esimerkillistä

 

Kyyrölässä uuden ja upean tsasounan ulkopuolella näkyi pari autojonoa, joten jumalanpalvelukseen osallistui melko runsaasti nykyistä venäläisväestöä. Kyyrölän hautausmaalle laskeutuvat puuportaat hohtivat vaaleina uutuuttaan. Nekin tietysti suomalaisten rakentamina, vaikka venäläiset niitä käyttävät omalle hautausmaalle kulkiessaan. Suomalaisesta hautausmaasta oli jäljellä vain pieni muistonurkkaus.

 

Muolaan kirkonmäellä vaikutuksen tekivät suomalaisen talkooväen leikkaamat nurmikot, kulkukäytävät ja pensasaidat. Muolaan seuran talkoolaiset valmistelivat paikkaa jo pari päivää ennen muistojuhlaa. Kopralan kotiseutumatkalaisille järjestettiin ennen juhlaa opastettu kierto alueella.

 

Vertailu Heinjoen kirkonkylän nurmettuneisiin pientareisiin oli niin selvä, että paluumatkalla Kopralan matkalaiset valmistelivat Heinjoen kirkonseudun kunnostusehdotuksen Heinjoki-säätiön hallitukselle. Kopralaisten matkaa johti Arja Kulmala o.s. Teivonen ja toisena oppaana ja autonkuljettajana toimi Seppo Santala.

Muolaan vainajien muistojuhlasta on artikkeli kuvineen Karjala-lehdessä, todennäköinen julkaisuaika 19.6.2014. Heinjoki-juhla on Vihdissä 3.8.2014.

 

 

Jaakkiman Meriän kylässä

 

 

EINO PÄÄKKÖNEN

 

Olin haaveillut pitkän aikaa, että pääsisin käymään syntymäpaikallani Jaakkiman Meriän kylässä kaikkien läheisteni kanssa.

Niinpä viime joulun aikana lyötiin päivämäärä lukkoon heinäkuulle, että kaikki työssä käyvät voivat varata päivät valmiiksi.

 

Otin yhteyttä sisaruksiini ja edesmenneiden sisarusten lapsiin, että suunnitteilla on koko suvun yhteinen kotiseutumatka. Kaikille ei tietenkään aikataulu sopinut, mutta 22 lähtijää löytyi.

Matkaan lähtivät Martta-sisko, Matti-veli Hilkka vaimonsa kanssa ja heidän Petri poikansa vajaa neljävuotiaan tyttärensä Sennin kanssa, edesmenneen Toivo-veljen poika Tuomo lastensa Tanelin ja Veeran kanssa.

Omasta perheestämme kertyi suurin osanottajamäärä:

Minä Kirsti puolison kanssa, ja tyttäret Marja puolisonsa Jukan ja heidän lastensa Juulian ja Matiaksen kanssa, Riitta puolisonsa Arin ja heidän lastensa Ramin ja Rikun kanssa, sekä Kati puolisonsa Harrin ja heidän lastensa Lauran ja Saaran kanssa.

Olimme varanneet Venäjälle vain vuorokauden viisumin. Yövyimme mennen tullen Suomen puolella. Ajelimme 50 hengen bussilla joten tilaa oli hyvin. Venäjän tulli oli hyvin kiinnostunut meistä ja aikaa meni.

Matka Ruskealan, Sortavalan ja Lahdenpohjan läpi kotikylään sai ensi kertaa mukana olleet ihmettelemään. Niinpä vieressä istunut 10-vuotias Laura kysyi minulta että ”Eivätkö nämä ihmiset tykkää asua kauniissa kodeissa”. Kysyin 8-vuotiaalta Saaralta, haluaisiko hän asua täällä; hetken mietittyään hän vastasi ”En mielellään”.

Silmiin pistävää oli, että ensimmäisillä kerroilla Karjalassa käydessäni olivat pellot viljeltyjä, mutta nyt kaikki kasvoi metrin mittaista nokkosta ja ohdaketta.

Asuntojen ympärillä kasvimaat olivat hyvin hoidettuja, mutta ruohokentille ei jäänyt pihoissa tilaa. Metsät kasvavat hyvin, mutta niitäkään ei hoideta.

 

Kotipaikka löytyi ja niinpä koko porukka kokoontui kellarin raunioille. Samaan kellariin olin viisivuotiaana viimeisen kerran evakkoon lähtiessämme piilottanut kaikki leikkikaluni. Ari-vävy poikiensa Ramin ja Rikun kanssa laskeutuivat kellariin ja tonkivat ja kaivoivat käsin, mutta kaikenlaista roskaa oli niin paljon kasvanut pohjalle, että mitään tärkeää ei löytynyt. Aikaisemmilla käynneillä olin itse yrittänyt samaa. Nautimme siinä kellarin reunalla samppanjat ja valmistauduimme ottamaan valokuvia muistoksi. Siinä poseeratessamme näin, kun lähes metrin mittainen kyy putosi seinän kivien välistä kellarin pohjalle. Siinä vaiheessa oli hyvä, että kaivajat eivät olleet enää siellä.

Kotimetsämme rajoittuvat Niiles-järveen ja niinpä ajoimme sen rantaan. Rannalle oli rakennettu talo, jonka ystävällinen isäntä kutsu meidät pihaan. Saimme uida, keittää kahvit ja hän esitteli meille kotinsa.

Paluumatkalla kävimme Jaakkiman kirkon raunioilla ja sankarivainajien muistomerkillä. Poikkesimme Lahdenpohjaan ja Sortavalaan. Siellä pysähdyimme vähäksi aikaa.  Meidän lukio-ja yliopisto-ikäiset nuoremme harmittelivat, että siellä oltiin liian pieni aika. He olisivat halunneet nähdä ja kuulla paikallista elämää enemmän.

 

Olin sanonut, että tämä seitsemäs kerta riittää, kun sain viedä kaikki läheiseni käymään Jaakkimassa. Kuitenkin paluumatkalla karttoja katsoessamme totesimme, että vain hyvin lyhyt matka kotipaikaltani olisi ollut Uukuniemen puolella olevaan äitini syntymäpaikkaan. Siinä vain syttyi ajatus; vieläkö sittenkin menen KOTIIN KARJALAAN. 

 

 

Raudun Paakkisten asuinpaikkoja etsimässä

kuva: Raudun kirkonkylässä ei suomalaisrakennuksia ole enää jäljellä, keskusaukion näkymiä hallitsee kulttuuritalo.

 

 

HEIMO PAAKKINEN

 

Karjalan Kannaksella sijaitsevassa Raudussa asui Paakkisia enemmän kuin missään muussa Suomen pitäjässä. Paakkiset tulivat Rautuun Savon puolelta Ruotsin ryhtyessä asuttamaan valloittamaansa Käkisalmen lääniä vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhan jälkeen. Viime sotien jälkeen rautulaisten sijoituspitäjät olivat Etelä-Savossa, joten Paakkisetkin tavallaan palasivat lähtöseuduilleen kolmen vuosisadan jälkeen. Käytännössä suurin osa rautulaisista kuitenkin päätyi muualle kuin virallisesti määrättyihin sijoituspitäjiin, joten suku on hajaantunut ympäri maata.

 

Sukuseura Paakkinen ry:n viime kokoontumisessa Parikkalassa oli puhetta Paakkisten asuinpaikkojen selvittämisestä luovutetulla alueella ja nimenomaan Raudussa. Niissä merkeissä teimme elokuussa tutkimusmatkan Kannakselle katsomaan miltä suvun asuinkylissä nyt näyttää. Entisten rautulaisten kotisivuilta (www.rautu.fi) selvisivät Paakkisten asuinpaikat ja talojen tarkat sijainnit. Vertaamalla näitä tietoja nykyisiin karttoihin ja satelliittikuviin oli helppo suunnistaa oikeisiin paikkoihin.

Suorin tie Rautuun näytti kartasta katsottuna kulkevan Imatran rajanylityspaikan kautta reittiä Jääski-Antrea-Räisälä-Kiviniemi-Rautu. Antreaan asti tie oli jotakuinkin kelvollista, mutta siitä eteenpäin oli tietöitä tai muuten kelvottomassa kunnossa olevaa tietä. Vasta Räisälän jälkeen tie parani ja paluumatka katsottiin viisaammaksi ajaa Viipurin kautta. Huonoa tietä kyllä mahtui sillekin välille, mutta vähemmän.

Raudussa eli nykyisessä Sosnovossa ei varsinaisia majoitusliikkeitä ole. Yöpaikka löytyi Kiviniemestä eli Losovosta ilman ennakkovarausta. Useita rakennuksia käsittävä neuvostoaikainen hotellikompleksi Vuoksen rannalla näytti karulta päällepäin, mutta huoneet oli remontoitu hyvin. Viipurin tien risteyksessä olisi ollut uudempi Motelli Sampo.

Raudun nykykeskustassa ei suomalaisajoista ole juuri mitään jäljellä. Suuntasimme sieltä etelään päin Suurporkkuun, jossa Paakkisen sukua on eniten ja pisimpään asunut. Suurporkun peltoaukealla on vuoden 1775 verokartan mukaan melkein kaikki talot olleet Paakkisia.

Porkulla on siihen aikaan ollut 15 taloutta ja lähes sata asukasta. Hevosia on ollut 20, nautoja yli 80 ja lampaita 60, joten varsin vauras kylä oli kyseessä. Luvuissa on myös Pienporkun puolen talot, mutta niiden paikat jäivät tarkastamatta, sillä tiet oli suljettu raskailla bentonipalkeilla. Karjala matkaopaskirjan mukaan Pienporkulla on valtava turkistarha-alue. Se on kuitenkin lopettanut jo kokonaan toimintansa. Tielle näkyi vain jokunen häkkikatoksen pääty pusikoiden takaa.

Suurporkun tienhaaraa ei oltu suljettu, mutta siinä oli epävirallisen näköineen jätemaan ym. rojun kaatopaikka. Tie oli siinä kunnossa, että olisi tarvittu oikeaa maastoautoa, mutta citymaasturillakin eteneminen jotenkuten onnistui. Pahimmat paikat piti kuitenkin ensin käydä saappaat jalassa ja keppi kädessä varmistamassa.

 

Suurporkku autiona

 

Paakkisten 1700-luvulla asuttama laaja mäki oli edelleen avointa peltoa, mutta talon paikkoja ei pystynyt tunnistamaan. Peltoaukeama oli jäänyt viljelemättä ja viljava maa työnsi villiä heinää, koiranputkea ym. Suvun asuinsijoista ei ollut enää mitään jäljellä tällä pusikoituvalla kyläaukealla, josta mm. yksi presidentti Ahtisaaren esiäideistä, v. 1776 syntynyt Maria Aatamintytär Paakkinen on lähtöisin.

Seuraavaksi suunnistimme edelleen etelään päin kohti Vitikaisenlammen maisemia. Lammen takaisilla peltoaukeilla asui ennen sotia ja evakkoon lähtöä ainakin neljä taloa Paakkisia. Lampea ei ollut pusikoiden takaa helppo huomata. Kun tienhaara Vitikaisenlammen taakse löytyi, oli näkymä perillä suunnilleen sama kuin entisellä Suurporkun mäellä. Peltoaukealla sijainneet talot olivat hävinneet kivijalkaa myöten, vain kasvillisuuden perusteella saattoi tunnistaa joidenkin metsän reunassa sijainneiden talojen paikan.

Korkeaa heinää kasvavalla peltoaukealla ei rakennusten paikoista ollut enää minkäänlaista jälkeä havaittavissa. Koordinaattien, karttojen ja satelliittikuvien avulla hävinneiden talojen paikoille pystyi kyllä tarkasti hakeutumaan. Näin paikallistimme Paakkisten asuinpaikoista mm. Järviranta ja Järvipalle talot, josta Eetu Paakkisen ja Juho Paakkisen perheet evakkomatkalle joutuivat lähtemään.

Enempää Raudun Paakkisten asuinsijoja ei parin päivän reissulla ehditty käydä ja joku sivutie jäi tutkimatta. Vaikka koukkasimme Palkealassa ja Riikolassa, jäi samalla suunnalla ollut Paakkilan paikka katsomatta. Satelliittikuvan perusteella Heikki Paakkisen talon kohdalla on peltoaukean keskellä jotain rakennuksia. Onko Paakkilaan rakennettu uutta vai ovatko sotaa edeltäneet rakennukset pystyssä? Se jäi vielä arvoitukseksi, joka toivottavasti ratkeaa seuraavalla reissulla.

 

Raudusta Metsäpirttiin

 

Toisena päivänä kävimme Metsäpirtissä, johon johti Raudusta hyväkuntoinen asvalttitie. Paakkisia on Metsäpirtissä asunut ainakin vuodesta 1835 lähtien, kun Suvannon ja Taipaleenjoen väliin jäävälle Koukunniemelle Myöhästen taloon tuli kotivävyksi Taavetti Matinpoika Paakkinen Raudun Porkusta. Siitä lähtien ovat taloa asuttaneet Paakkiset ja tyttäristä on miniöitä löytynyt useampaankin taloon.

Viimeinen Paakkisen sukuun kuulunut asukas Koukunniemellä oli Jooseppi Paakkinen, jonka 8-henkinen perhe lähti sieltä evakkomatkalle päätyen Varsinais-Suomeen Ruskon pitäjään. Muistona perheestä Ruskon kirkonkylässä on kaavatie nimeltään Paakkistentie, joka johtaa Paakkisten evakkotilalle, vaikka heitä ei siellä enää ketään asukaan.

Metsäpirtissä jouduimme jäämään Koukunniemen Paakkisten asuinsijoista parin kilometrin päähän, sillä välissä virtasi Taipaleenjoki. Jooseppi Paakkisen talon tienoilla näyttää satelliittikuvan perusteella olevan joku rakennus, vaikka lähistöllä ei muuta asutusta olekaan. Onko se entisten asukkaiden talo vai nykyisten datsha, sitä ei kuvan perusteella pysty arvioimaan.

Suomalaisajalta on Raudun tienoilla hyvin vähän enää rakennuksia jäljellä, mutta aina jotain löytyy. Porkun lisäksi suvun entisiä asuinpaikkoja on ollut ympäri pitäjää, mutta suurin osa niistä on tuhoutunut ellei sodassa niin sen jälkeen.

 

 

 

 

 

 

Kalevalan ja Kantelettaren syntysijoilla Vienan Karjalassa

 

Kuvassa Martti Hämäläinen yhdellä kolmesta Kemijärven Tsirkan Jyskyjärven riippusillallla.

 

Vuokkiniemi- Venehjärvi- Vuonninen-Kalevala (Uhtua)-Haikola- Jyskyjärvi ja Kostamus.

 

MARTTI HÄMÄLÄINEN

 

 

Matkaseuranani Kalevi Nekkonen Juuan Vuokosta, karjalan kielen -mielen ja -alueita kiertänyt mies oli hyvää matkaseuraa ja hyvä opas. Hänen tallenteisiin voi tutustua, esim. Suojärvi seuran sivuilla.

 

Nyt kun syyskuukin on ollut kuivaa, niin teiden pohjat kestivät ajamista, tosin syhyrää on jatkuvasti tai sitten on todella huonoa, kuten Vuokkiniemen ja Vuonnisen välinen tieosuus Venehjärven tiehaarasta lähtien. Maasturilla sielläkin pääsee jollain tapaa, mutta pikkuautolla on hidasta ja vaikeaa sekä auton kestokykyä koettelevaa.

Mikäli Kalevalaa tai Vuonnista haluaa nähdä, on ajo Jyskyjärven kautta parempi, vaikkakin pitempi. Sille välille jää viime sodista kuulujen kis-kis kukkuloiden ja Eldankajärven lisäksi muita taistelupaikkoja. Tarkempia esittelyjä voi lukea Markku Lehtipuun Karjala-kirjasta.

 

Talomajoitusta ja lämmintä ruokaa

 

Vuokkiniemessä on kahdeksan taloutta, jotka hyvin mielellään majoittavat kävijöitä. Palveluun kuuluu majoitus, lämminruoka, aamupala ja sauna. Hinta on kohtuullinen. Puhekieli on suomi ja karjala. Alueella vaikuttaa laulu- ja tanssiryhmä Kataja.

Kalevalassa (Uhtua) on myös hotellitason yöpyminen mahdollista, mutta karjalaiset pitävät mielellään vieraita. Alueella asuu yli 5000 henkeä. Eurot näyttävät kelpaavan ruplien ohella maksuvälineeksi. Asukkaista reilusti yli puolet on karjalaisia, joten kielellä pärjää.

Suosittelen käymään myös Haikolan pienessä, idyllisessä kylässä, joka on veden ympäröimä, mutta sinne pääsee piennartietä pitkin.

Talvella kylässä ei asu ketään, kesällä asuu Miihkali Stepanov sekä muutama muu. Paikalle on kunnostettu museo, kulttuuritalo. Kylällä asunut, suomeksi kirjoittanut kirjailija Ortjo Stepanov on haudattu sinne. Tämän kirjoja osti Kalevi ison kasan.

 

Opasteiden kanssa tarkkana

 

Jyskyjärvelle tulimme uuden, seitsemän kilometriä ennen olevan venäläisen Jyskyjärven kautta.

Venäjällä ei ole liikoja opasteita tai tienviittoja ja tästä syystä saattaa tulla eksymisiä.

Mielenkiintoinen kohde oli ikivanha karjalaiskylä Tsirkka-Kemijoen kahtapuolta, joita yhdistää kylän kohdalla kolme riippusiltaa. Ne kannattaa ehdottomasti kokea, kuten myös kylän ihmisten ihailtava ystävällisyys ja vieraanvaraisuus. Syödään, juodaan, saunotaan ja haastellaan Vienan karjalaksi, joka on lähellä suomen peruskieltä.

Asukkaita on n.700 ja majoittavia talouksia 15 eli kaksi linja-autolastia voidaan hyvin hoitaa.

Mikäli toisetkin majoittajat ovat yhtä ystävällisiä karjalaistaustaisia ja -mielisiä kohtaan,

on siellä käynti unohtumaton elämys. Palveluja on paljon enemmän kuin ehdimme nähdä tai kokea.

Huomionarvoinen on majatalon emännän Kaija Urbanovichin karjalainen suku v.1540.  Hän on omaa sukua Karelskaja eli Karjalainen. Erityisesti talon isännän tarinakerronnan taito yllätti.

Tapaamisen toi oman lisänsä Kostamuksesta käymään tullut perheen tytär Maria, joka on vapaa toimittaja ja työskentelee suomi-venäjän tulkkina, pitää karjankielen kursseja. Hän toimii myös oppaana erilaisilla matkoilla tai tilanteissa lähinnä Vienan Karjalassa.

 

 

 

 

JUURILLA SUISTAMOLLA 18.-21.7.2013

 

 

Kukat Kollaan kenttähautausmaalla sankareiden muistolle Katri, Juha ja Aija

 

 

Rauman Karjalaisten matkalle Suistamolle, Kollaalle ja Valamoon osallistui rau-

malaisia, panelialaisia, somerolaisia, helsinkiläisiä ja yksi porvoolainen. Matka suuntautui aluksi Niiralan kautta Sortavalaan, missä myös yövyimme. Aamulla lähdimme ajelemaan Suistamolle , missä kuvailtiin ja tutustuttiin kirkkoon ja las-

kettiin kukat sankarivainajien muistomerkille. Kirkonkylä näyttää menneen alas-

päin, edellisestä käynnistäni oli kulunut kahdeksantoista vuotta. Matka jatkui Piensarkaan, vanhempieni kotipaikoille. Homilan sillan pystyin paikallistamaan

ja siirryimme jalkaisin äitimme kotipaikalle, jäljellä oli vain muurinpohja kuten myös isäni kotipaikalla, kuvattiin ja kohotettiin malja menneiden sukupolvien muistolle, maljapuhe oli sattuneesta syystä lyhyt. Osa matkalaisista jatkoi matkaa isämme kotipaikalle Haukilammen rannalle. Ylitettiin aikamoinen oja, kahlattiin  läpi lähes  parimetrisen horsma- ja nokkospellon, ja vävyni Villen navigaattori ohjasi meidät perille. Sielläkin nostettiin kuohuva malja, laulettiin Jo Karjalan kunnailla ja  otettiin muistoksi kiviä. Paluumatkalla ohitettiin Valgievuara, joka oli parturoitu lähes paljaaksi. Loin vielä viimeiset silmäykset äitini kotipaikalle ja otin kuvia Homilan sillalla; katsoipa kumpaan suuntaan hyvänsä näkymät molempiin suuntiin olivat satumaisen kauniit ja vehreät. Antti ja Aleksi olivat grillanneet makkaraa, mikä mais- tui hyvältä oluen kanssa. Kuten vanhin tyttäremme Titta totesi: Kaikilla oli kiitollinen

ja iloinen mieli, sillä olimme löytäneet sen, mitä tulimme katsomaan.

Sää oli suotuisa meille kotiseuturetkeiljöille, seuramme puheenjohtaja Juhan sanoin: “Karjalassa paistaa aina aurinko”.

Matkaa jatkettiin kuuluisille Kollaan taistelupaikoille. Myös siellä laskettiin kukat  Kollaan kenttähautausmaalla sankarien muistolle. Muutamat keräsivät kanttarel-

leja kotiin tuliaisiksi. Sortavalaan palattiin Lemetin motissa olevan Surun Ristin

kautta.

 

Toisena päivänä lähdimme Valamon luostariin, missä vierähti koko päivä. Aluksi kuulimme kvartetin esittämänä lyhyen mutta kauniin kirkkokonsertin. Kirkkoja ja

muita rakennuksia oli kunnostettu ja kunnostetaan edelleen. Nähdyksi tuli mm. yksinäisen munkin jalokuusikuja kuten myöhemmin Getsemanin skiitta ja Öljymä-

ki mahtavan kauniine maisemineen, valitettavasti paikalla oleva kappeli oli kiinni. Kaupunkiin palattuamme oli aikaa ostoksille, lauantaista johtuen useimmat liikkeet olivat  tosin kiinni. Sateisen illan jälkeen kokoonnuttiin neljännen kerroksen aulaan puhelemaan matkasta ja tuntemuksista. Oli myös syytä juhlaan, Salme-siskoni tytär Jenni oli saanut toisen tyttären.

Sunnuntaina lähdimme kotimatkalle, vaikka matka oli pitkä, se oli myös antoisa, jälkipolvetkin näkivät juurensa. Matkalaisten keskuudessa vallitsi iloinen mieliala. Juurilla olivat sisareni Salme, Aija ja puoliso Raimo, allekirjoittanut Ulla-vaimon ja tyttärien Titan ja Katrin ja hänen miehensä Villen kanssa.

Kuten eräs matkalainen kirjoitti myöhemmin: Minulle tämä oli laatuaan ensim-mäinen ja ainutlaatuinen kokemus! Herkkiä hetkiä oli monta! Hienoa, että sain olla mukana! Hänen ajatuksiinsa on helppo yhtyä.

 

 

Titov-Titoff ry:n sukuseuramatka Sortavalaan

 

ANNUKKA MONONEN

 

 

Titov-Titoff ry järjestää vuosittain sukuseuramatkan entisille kotijuurille Sortavalaan ja sen maalaiskyliin. Tänä vuonna matka järjestettiin 2.-4.7.2013. Matkalle osallistui yhteensä 16 henkilöä, joista osa oli myös ensikertalaisia sukuseuramatkaajia. Matka alkoi aikaisin tiistaiaamuna bussikuljetuksella Keski-Suomesta jatkaen Itä-Suomen kautta Suomen ja Venäjän rajalle. 

 

Ensimmäisen päivän ohjelmaan kuului lähinnä majoitus, sekä majoituskohteemme ympäristöön tutustuminen, jossa olikin paljon mielenkiintoista nähtävää vanhoine museoineen ja muine rakennelmineen. Myöhemmin oli vielä mahdollista lähteä illalliselle Sortavalan keskustaan, ravintola Piipunpihaan. Majoittuminen tapahtui Winterin huvilalla, 8km päässä Sortavalasta. Laatokan rannalla sijaitseva huvila on perustettu vuonna 1909 ja päärakennuksen on suunnitellut Eliel Saarinen. Aikanaan huvilan omisti tohtori G.J. Winter, joka toimi ylilääkärinä Sortavalan sairaalassa. Nykyään 24h vartioitu huvila-alue on suosittu majoituskohde niin suomalaisten, kuin venäläistenkin keskuudessa. 

 

Seuraava päivä alkoi huvilalla tarjoillun eurooppalais-venäläisen aamupalan jälkeen kohti Läskelä-Joensuun kylää. Kylässä meitä odotti iloinen ja ystävällinen pariskunta, joiden opastuksella matkustimme vesiteitse Pellotsaareen, missä myös suurin osa sukutaloistamme aikanaan sijaitsi. Matkaoppaanamme toiminut Lena kertoi saaren historiasta, sekä sen muuttumisesta viimeisten vuosien aikana. Kauniin luonnon ja hulppeiden maisemien lisäksi näimme saarella muutamien asuintalojen raunioita, joista vanhempi väkemme osasi kertoa enemmän. Lopuksi nautimme auringosta, piknikistä ja uimisesta mahtavalla Laatokan hiekkarannalla. Illalla Winterin huvilalla järjestettiin vielä illallinen, sekä pienimuotoista illanviettoa.

 

Viimeisen retkipäivän ohjelmaan kuuluivat matka Valamon luostariin, tai vaihtoehtoisesti kaupunkikävelyä Sortavalassa. Sortavalaan jääneet saivat viettää aikaa tutustuen paremmin keskustaan ja mm. paikalliseen toriin ja kahvilakulttuuriin. Valamon luostarimatkan jälkeen kokoonnuimme alkavaa kotimatkaa varten, kohti Suomea. Koko matka oli kaikkien osallistujien mielestä erittäin antoisa. Seuraavan kerran Titov-Titoff:n sukuseura kokoontuu syyskuun alussa Heinävedellä, Valamon luostarissa.

 

 

 

 

Linnalampi – Heinjoen helmi


MARJA PAAKKI, Helsinki

 

Toukokuu tuo tullessaan kevään kotiseuturetket Karjalan kannakselle. Bussillinen juuriltaan heinjokelaisia suuntaa matkansa retken ensimmäisen päivän kohteeseen Koivistolle, joka oli ennen II maailmansotaa yksi Suomen kauppaloista. Moni ei ole tutustunut Suomenlahden koillisrannikkoon aikaisemmin. Tie Viipurista kiemurtelee nousten ja laskien korkeita mäkiä vehmaassa luonnossa Johanneksen kautta kohti Koiviston kirkon seutua. Meren läheisyys on aistittavissa, sillä välillä puiden lomasta tien oikealla puolella pilkahtelevat veden kimmellys ja sineys. Minulle Koiviston kirkon näkeminen on elämys. Olen aikaisemmin nähnyt vain kuvia siitä.

KOIVISTON KIRKON on suunnitellut arkkitehti Josef Stenbäck (1854-1929), jonka töihin kuuluvat myös kannakselaiset Terijoen, Kuolemajärven ja Räisälän kirkot. Nyky-Suomen puolella olevat kirkot: Mikkelin tuomiokirkko, Muuruveden, Joensuun, Kotkan, Raahen, Karunan ja Luvian kirkot ovat hänen suunnittelemiaan. Koiviston kirkko rakennettiin vuosina 1902-1904 Virolahden punaisesta graniitista ja se edustaa tyyliltään myöhäisempää uusgotiikkaa ja kansallisromantiikkaa. Se on ristin muotoinen, pituus on 37 ja leveys 28 metriä. Istumapaikkoja kirkossa oli 1800. Kirkon torni kohoaa 62 metrin korkeuteen. Tornin huipussa emme näe valitettavasti enää ristiä. Kirkon myöhemmät vaiheet ovat tehneet tehtävänsä. Talvisodan aikana venäläiset käyttivät kirkkoa sidontapaikkana, hevostallina ja elokuvateatterina. He purkivat arvokkaat keisariurut ja tekivät niiden paikalle elokuvateatterin konehuoneen. Sotien jälkeen kirkkorakennuksesta tuli kulttuuritalo. Kirkkorakennuksessa on nykyisin museo, jonne me pääsimme tutustumaan. Itse kirkkosaliin emme saaneet mennä. Avonaisesta ovesta kuului rock-musiikki. Harjoitukset olivat meneillään.
Suomen Koivisto-Seura ry sai luvan pystyttää kirkon viereen entiselle sankarihauta-alueelle koivistolaisen taiteilijan Aila Salon suunnitteleman muistopatsaan ”Risti ja purje”. Veistos paljastettiin 4.7.1992.
Yllättäen tämän kesän Karjalaisilla kesäjuhlilla Porissa minulla oli mahdollisuus tutustua Koiviston kirkon arkkitehdin suunnittelemaan Sigrid Juseliuksen mausoleumiin, joka on Porin yksi merkittävimpiä nähtävyyksiä. Rakennusten yhdennäköisyys oli silmiinpistävä. Suosittelen lämpimästi vierailemaan F.A. Juseliuksen 11-vuotiaana kuolleelle tyttärelleen rakennuttamassa mausoleumissa.
Suuri Primorskin (Koiviston) öljysatama jäi etelämmäksi, mutta kirkon läheisyydessä näytti olevan jonkinlaista pienimuotoista satamatoimintaa, johon liittyi myös ihmiskäden rakentama aallonmurtaja.
Paluumatkalla Viipuriin poikkesimme Porlammin taistelualueella, jonne on suomalaisten (Yläsommeen ja Porlammin Nuorisoseura ry, JR 3, JR 4, JR 5, JR 24, JR 25, JR 26 ja JR 45) toimesta kiinnitetty muistolaatta isoon luonnonkiveen.

HEINJOKI-PÄIVÄÄN liittyi kaksi etukäteen suunniteltua tehtävää, tuliaisten vieminen pietarilaisille ”kesäasukkaillemme” ja samettiruusujen istutus Heinjoen kirkon muistomerkille. Bussimme jäätyä Aholan risteykseen piipahdimme ”meillä”. Ivan-isäntä näytti ylpeänä, kuinka hän oli rakentanut uuden takan olohuoneeseen ja paneloinut seiniä Adel-koiran seuratessa tilannetta. Muu perhe ei ollut paikalla paitsi tyttären 5-vuotias Vanja heräili juuri. Perhe oli viettänyt lähes koko talven maaseudulla. Lunta oli ollut vain puolisen metriä. Kylmyyskään ei haitannut.
Ennen Heinjoen kirkkoalueelle menoa kävimme katsomassa Mikonmäen hautausmaan tilanteen. Rautatieasemalle menevä tie oli huonossa kunnossa syvine, liejuisine monttuineen. Edellisen vuoden raivaaminen hautausmaa-alueella näkyi vielä. Tosin heiveröistä paju-, pihlaja- yms. kasvustoa oli havaittavissa.
Kävellessämme Aholan risteyksestä kirkon suuntaan aurinko paistoi täydeltä terältä, ja kova tuuli piti siitä huolen, etteivät hyttyset päässeet kimppuumme. Oikaisimme hautausmaan kautta kirkon paikalle ihaillen samalla lemmikkien runsasta kukintaa. Työkalut esille ja toimeksi! Niin saivat samettiruusut uudet kasvupaikkansa. Miten ratkaisisimme istutettujen samettiruusujen kastelemisen? Onneksi juomapullot tyhjenisivät eväitten syönnin yhteydessä. Pullot täyteen Vuoksen lahden vettä kirkkosillan kupeesta oli hyvä ratkaisu. Kun kirkkosillan kauniissa maisemissa oli syöty eväät, täytettiin vesipullot ja piilotettiin ne vähäksi ajaksi sillan yhden kivipylvään taakse. Tarkoitus oli tehdä vielä pieni kävelylenkki ensin Tuokkolan suuntaan ja sitten oikealle niin pitkälle, että tulisi rakennuksia. Entisen Joelinmäen paikalla oli venäläisen rakentama punatiilihuvila, jota vastapäätä tien toisella puolella oli paljon vaatimattomampi kesäasunto. Tie näytti haarautuvan hieman kauempana. Oikea haara vei remontissa olevan kesäasunnon pihaan. Siellä näytti olevan auto paikalla. Tien vasen haara jäi tutkimatta. Kun saavuimme takaisin kirkkosillalle, otimme vesipullot mukaan. Kasteltuamme samettiruusut pestiin mäntysuopaliuoksella kirkon muistokivi sekä sankarivainajien muistokivet. Kuinka ollakaan yksi vesipullo jäi jäljelle. Piilotimme sen kirkon muistokiven takana olleen mättään alle. Palattuamme takaisin Suomeen ilmoittaisin piilotetusta vesipullosta seuraaville Heinjoki-retkeläisille. Voisivat sitten kastella samettiruusut.

KIRKKOSAAREEN on ollut vaikea mennä sijaintinsa vuoksi. Tällä matkalla Pentti Riikonen veljensä tyttären Terhi Koiviston ja muiden matkalaisten kanssa pääsivät kuin pääsivätkin Kirkkosaareen. He menivät Parikan ja Leinomäen ohi, ylittivät Salmenojan sillan ja nousivat loivahkolle mäelle, kääntyivät pian oikealle ja märän notkelman jälkeen nousivat Kirkkosaareen. Oli ympäriinsä märkää. Saareen päästyään he löysivät keskeltä saarta aarin tai parin kokoisen neliön muotoisen, tasaisen, hiekkaperäisen maa-alueen, jolla ei kasvanut ruohoakaan. Saaren ympäriltä löytyi vanhoja kaivantoja. Lieneekö jotain etsitty? Pentti kertoi käyneensä vuonna 1943 Kirkkosaaressa, jonne mentiin silloin Naukuvan kujalta (Kunnalliskoti-Leino) peltoa pitkin. Nyt retkeläiset poistuivat Kirkkosaaresta päinvastaiseen suuntaan tätä samaa reittiä käyttäen ja nousivat Naukuvan kujalle lähempänä Salmenojan siltaa kuin Leinoa. Syvä, vettä täynnä oleva pelto-oja aiheutti pieniä jännityksen hetkiä. Kastumiset eivät retkimieltä haitanneet. Leinon suunnalta Kirkkosaareen katsottuna vanhojen mäntyjen latvat nousevat ympäristöään korkeammalle. Onhan niiden kasvualustakin paljon korkeammalla.
Kirkkosaaresta on jäänyt hyvin vähän tietoa jälkipolville. Tarkkaa kirkon ja hautausmaan perustamisajankohtaa ei tiedetä. Kun Vuoksen veden pinta laski, saari jäi vetiselle rantaniitylle. Kirkkosaareen on yritetty mennä, mutta ns. saaren ympäristö on ollut varsinkin sateisina kesinä hyvin vetinen. Kirkkosaari sijaitsee Rouhijärven Vuoksen lahteen yhdistävän Salmenojan pohjoispuolella n. 300 metrin etäisyydellä Salo-Vamppalan tiestä. Kirkon paikka oli aikoinaan hyvin valittu, sillä sinne pääsi vesitse pitäjän joka kolkalta. Kirkkosaaren hautausmaa oli saaren etelään päin viettävällä rinteellä ja se ulottui seurakunnan alkuaikoina Vuoksen lahden rantaan saakka. 1800-luvun loppuvaiheilla löydettiin saaresta ristien ja vainajien jäännöksiä ja saaren luoteiskulmasta puolittain luhistunut vanha kellari. Kalmiston ikää ei ole voitu tarkoin määritellä, koska saarta ei ole lähemmin tutkittu. Todennäköistä on, että sitä on käytetty kyläkalmistona jo keskiajalla.

LINNALAMPI on ehdottomasti yksi Heinjoki-päivän kohokohdista. Ennen matkaamme olin kuullut, että nyt pääsee ajamaan bussilla Valklammen mäeltä Heinjoen rautatieasemalle johtavaa tietä ”Selkätietä”, jonka läheisyyteen Linnalampi sijoittuu. Olen itse käynyt useita kertoja Linnalammella käyttäen aina Aholan risteyksestä lähtevää Kämärälle ja Heinjoen rautatieasemalle johtavaa tietä, jolta on melko hankala kävelymatka suuren soranottoalueen vieritse Linnalammen kukkuloille. Ajoimme Valklammen mäeltä noin kolme kilometriä. Vasemmalle kääntyy jyrkästi tie, jota käveltiin noin 300 metriä. Asiantuntijoiden mukaan bussilla olisi päässyt ajamaan Linnalammelle saakka ja siellä kääntymäänkin. Linnalammen eteläkärjessä on erinomainen, hiekkapohjainen uimaranta. Eväsretkeilijälle löytyy jopa pöytä penkkeineen.
Linnalampi on 47 metriä merenpinnan yläpuolella. Siihen ei ole laskujokea eikä siitä vesi virtaa minnekään. Veden laatu on erinomainen. Sen ovat venäläisetkin huomanneet, sillä heillä oli siellä jonkun aikaa vedenottamo, jonka rakennus on nyt tyhjillään. Yksi selitys lammen veden hyvään laatuun lienevät sen pohjassa olevat lähteet. Lammen itäpuolella on kaksi uhkeaa kukkulaa, joilta löytyy jääkauden aikaisia suuria kivivalleja. Pohjoisempana olevalla kukkulalla on saattanut olla puinen linnarakennelma, sillä sieltä löytyy itä-länsisuunnassa olevia kivijonoja, jotka ovat ihmiskäden asettamia poiketen muitten kivivallien suunnasta. Näin kaavaili FT Pirjo Uino, kun hän oli tutustumassa syksyllä 1996 Heinjoen arkeologisiin kohteisiin. Kerrotaan, että aikoinaan paimenpojat heittelivät veden kuluttamia, pyöreitä kivenmurikoita kukkulalta lampeen. Kuului klonk, klonk, klonk ja sitten molskis. Hauskaa ajanvietettä! Linnalampi on ollut aikoinaan myös viehättävä luokkaretkikohde.
Yksi surullinen seikka liittyy Linnalampeen ja sen kukkuloihin, sillä niiden kaakkoispuolella on valtavan suuri soranottoalue, josta viedään soraa todennäköisesti maakaasulinjausten työmaille. Luultavasti ”Selkätie” on kunnostettu sora-autoja varten. Toivottavasti venäläiset ymmärtävät Linnalammen ainutlaatuisuuden kukkuloineen ja säilyttävät luonnonkauniin alueen. Heinjoelta palattiin Viipuriin Linnalammen, Heinjoen rautatieaseman ja tyhjillään olevan lentokentän kautta. Retkikahvit päätettiin juoda ensi keväänä Linnalammen maisemissa Maija Seppälän järjestämällä Viipuri-Heinjoki-kotiseutumatkalla.

 

 

 

SÄINIÖN TARINAT MUUTTUIVAT ELÄVIKSI

KUVA

Ritva Nurmisen isän rakentaman talon portilla, vas. Brita Koskelin, babuska, Ritva Nurminen ja Jyrki Kotonen

 

 

 

 

Oili Kokkonen

Anja Agander

 


Kesäkuun alkupuolella lähti Jyväskylästä matkaan lähes kolmenkymmenen henkilön iloinen joukko kohti Viipuria. Matkan varsinainen kohde oli Viipurin pitäjän suurin kylä Säiniö (nykyinen Tserkasovo), 10 km kaupungista itään. Lähes kaikkien matkalaisten juuret ovat siellä. Suuri osa oli vuonna 2011 melkein satavuotiaana poisnukkuneen Hilja Näpin (o.s. Skyttä) lapsia ja lastenlapsia perheineen. Mukana oli myös Lyydia Skytän ja Viljo ja Väinö Kotosen lapsia sekä Viipurin maalaiskunnan kouluterveydenhoitajan, ”täitäti” Olga Kokkosen tytär Oili Kokkonen. Lappeenrannasta mukaan liittyivät Hiljan Tyyne-sisaren tytär Brita Koskelin ja Oilin veljenpoika Ossi Kokkonen. Sukulaisuus yhdisti useimmat matkalaiset Hiljaan, monet myös toisiinsa. Ellei sukulaisia oltu, oltiin Hiljan nuoruudenystävien jälkeläisiä tai tultiin sukulaisiksi, oltiinhan kaikki karjalaisia.. Osa matkalaisista tunsi Säiniön aikaisempien matkojensa, osa vanhempiensa tai isovanhempiensa tarinoiden perusteella. Onneksi joukossa oli pari varhaislapsuutensa Säiniöllä viettänyttä, joiden muistikuvien ja eri aikojen karttojen opastuksella moni asia loksahti kohdilleen.


Viipuri kylpi auringossa. Vaikka ympärillä oli rapistuneita ja tuhottuja kortteleita ja rakennuksia saatoimme silti kuvitella, kuinka ihanan kaupungin läheisyydessä Iita-mummo, Miina-mummo, Taavetti-vaija ja muut esivanhempamme ovatkaan saaneet nuoruutensa ja osan aikuisuuttaan elää! Kiertelimme Viipuria ristiin rastiin - ja löytyihän se Hiljan leninkiliikkeen paikkakin Torkkelinkadulta. Myöhemmin Hilja jatkoi liiketoimintaa Jyväskylässä useita vuosikymmeniä. Opastettu kiertoajelu Viipurissa ennen Säiniölle lähtöä antoi jo tarinoille siiventyngät.


Säiniön kylä muodosti viiden kilometrin pituisen helminauhan Säiniönjoen rinteillä. Joki saa alkunsa Näykkijärvestä ja virtaa Viipurinlahteen. Tutustumisen aloitimme Honkaniemestä, mistä pienen harhailun jälkeen löysimme Näykkijärvelle. Hilja oli kertonut miten hän järven hiekkarannasta ui Kielosaareen ja takaisin. Nyt järven ympärille oli kasvanut viipurilaisten ja pietarilaisten kesänviettäjien mökkikylä. Säiniönjoen voi ylittää enää vain yhdeltä sillalta, niinpä jouduimme ajamaan joen molemmat rinteet edes takaisin. Matkalla näimme nuorisoseuran talon paikan, jonne Lyydia Skyttä talvisin hiihti Honkaniemestä Maija-tytär (nyk. Tuominen) repussaan Marttaseuran kokoontumisiin. Tuolla vähän matkan päässä on Rauhalan pysäkki. Sieltä Kotosen Miina nousi Viipuriin menevään junaan mukanaan korikaupalla tuoreita mansikoita, joita hän myi Viipurin torilla kauppahallin edessä. Oli lähdettävä aikaisin, jotta ehti ennen muita. 

 

 

 

 

 

Lähestyessämme Honkasenmäeltä asemakylää oikealle jäi ruutukaava-alue, jossa asui ensisijassa kaupungissa työssä käyviä. Siellä Toivo Kuulakin oli asunut ollessaan Viipurin Musiikin Ystävien orkesterin kapellimestari. Alueen kaventuneille kaduille ei bussilla ollut menemistä. Asemaseudulla ohitimme Torkkelin Osuuskaupan, Viipurin Osuusliikkeen, apteekin ja Hintzen kaupan paikat, toiminnassa olevan sahan ja tiilitehtaan rauniot. Kylän kiertämisen aloitimme Luurinmäen puolelta. Löysimme Skytän Oton veljelleen rakentaman kotitalon. Talo oli vielä olemassa, navetan rauniot kylätien toisella puolella. Talosta meitä tuli kotiportille tervehtimään 89-vuotias ihastuttava babuska tyttärensä ja lapsenlapsensa kera. Oton ja Lyytin tytär Ritva Nurminen oli varannut babuskalle pienen tuliaisen, josta hän oli hyvin iloinen. Vaikka yhteistä kieltä ei ollut, tapaamisessa välittynyt lämmin tunnelma korvasi sanomatta jääneet sanat. 

 

 

Hyttysiä ja paarmoja uhmaten osa meistä lähti etsimään nokkospeltoa tarpoen Britan äidin Koskelinin Tyynen kotitalon raunioita. Ne löytyivät. Päädyimme Vongalle, joen mutkaan, joka tarinoiden mukaan oli kylän lasten mieluinen uimapaikka. Silta joen yli ei kantanut bussia. Palasimme asemakylään ja lähdimme joen toiselle rannalle. Ohitimme Katariinan huvilan paikan, jossa keisarinnalla oli tapana pysähtyä matkalla Viipuriin ja jossa hänet matkan rasituksista hoidettiin kuntoon Viipurissa odottavia nuoria miehiä varten. Kylätien varrelle jäivät Viipurin maalaiskunnan lastenkodin ja vanhainkodin paikat ja kunnan maatilan ison navetan rauniot. Yrjölänmäellä, komean kuusen takana oli pystyssä Oilin kotitalo, sen takana ollutta Akkasen taloa ei enää näkynyt, mutta selvä oli, ettei Oilin veljellä pitkää matkaa ollut löytää morsian, Ossin äiti Emilia Akkanen, ihan naapurista. Matkalla näimme myös entisen maalaiskylän ensimmäisen ja viimeisen lehmän, vai liekö ollut härkämullikka. Kapea, mutkainen tie vei Luurinmäen tienhaaraan, Toikan talon kulmalle. Siinä oli ollut Hiljan syntymäkoti. Talon ostivat Toikat, ja 30-luvulla siinä syntyi Oiva Toikka. Risteyksessä oli kääntynyt tunnin välein Viipurin linja-auto, siinä meidänkin bussimme kääntyi takaisin aseman suuntaan.

 


Näkymät joen molemmilta rannoilta olivat muuttuneet. Aikanaan avarat pellot talojen ympärillä avautuivat kimmeltelevälle joelle ja vastapäisille rinteille, välissä mutkitteli kirkasvetinen joki. Nyt kasvanut pusikko peitti liejuisen ja rämettyneen joen ja vastarannan kylän.


Säiniöllä kiertelyn vaikuttava päätös oli Viipurin maalaiskunnan entisen hautausmaan, Leporinteen, löytyminen. Sinne on vuosina 1926-1944 haudattu 621 Viipurin maalaiskunnan vainajaa. Ritva Nurminen oli vieraillut siellä aikaisemmin, koska hänen 2-vuotiaana hukkunut vanhin sisarensa Kaija on haudattu sinne. Hautausmaa on kuin mikä tahansa hoitoa vaille jäänyt metsikkö, josta kuitenkin löytyi muutama hautakummuksi tunnistettava kohta, mm. Kaijan hauta, jolla oli Ritvan aiemmin pystyttämä pieni puuristi. Metsikkö on täynnä kuoppia, koska hautoja on kaivettu auki, kun niistä on etsitty mahdollisia kultakoruja ja muuta arvokasta. Näkymä on melko hämmentävä. Hautausmaan entisen portin kohdalla on suomalaisten pystyttämä muistomerkki, jykevä graniittinen paasi, johon vaeltaja voi törmätä tajutakseen, että metsä kätkee uumeniinsa satoja ihmiskohtaloita ja tarinoita. Muistomerkin edessä oli surullinen, loppuun palanut ja mustunut muistokynttilä. 

 

 

Monrepos´in puisto ja Pyöreä Torni lienevät jokaisen Viipurissa vierailevan matkaohjelmassa. Esivanhempiemme tarinat romanttisesta ja ihastuttavasta Monrepos’sta saivat odottamaan jotakin muuta mitä näimme: hoitamatonta, surullista ja rapistunutta. Kun Taidemuseo on nyt entisöity ja kun Aallon kirjasto avataan korjattuna syyskuun 15. päivä, Monrepos’n rakennusten aitaaminen ja päärakennuksen pylväiden entisöinti jättivät meille toivon, että Monrepos’kin kukoistaa jonakin päivänä, onhan ympäristö mitä kaunein. Pyöreä torni on nähtävyytenä historiallinen kokemus, mutta gastronomista elämystä ei kannata odottaa.

 

 

Tulomatkalla Suomen tullissa jouduimme odottelemaan bussissa puolitoista tuntia ja sinä aikana oli hyvä kerrata kokemuksia. Saimme tervehdyksen menneisyydestä. Brita luki äitinsä Tyyne Koskelinin kannaksenmurteella kirjoittaman muistelman elämänmenosta Säiniöllä kauan sitten. Siihen tarinaan oli helppo eläytyä kaiken kokemamme jälkeen.


A vot, lysti ol teil reissu, olisi miekii halunt olla matkass, sanoisi Miina-mummokin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

LAATOKAN VALAMO LUMOAA YHÄ UUDELLEEN

 MARJUKKA PATRAKKA

 

Olen käynyt monta kertaa Laatokan Valamossa.  Ensi käynti oli kuin siniunena uneksitun unelman täyttymys, ihmeellinen, ihana, ikimuistoinen. Eräällä syksyisellä matkalla taskulamppujen valossa vaelsimme pakanallisia paikkoja etsien. Ja jälleen kesäkuun toisena viikonvaihteena lumouduin Valamon jylhästä kauneudesta, syreenien pursuavasta kukinnasta, luonnon vehreydestä, kellojen kuminasta ja kilkatuksesta, vanhoista ja upouusista pyhäköistä.

 Norpparetki

Tätä kirjoittaessani on matkasta kulunut pari viikkoa. Mitä on ensimmäisenä mielessä? Norpparetki! Kaksi kumista moottorivenettä kiidätti meitä pitkin Laatokkaa kohti itää. Saarten korkeus oli veneestä katsoen

helpompi havaita kuin itse saarilla liikkuen. Pääsaarta lähellä oleva korkean saaren keskustassa kohoava kirkko, Nikolski yhdellä kultakupolilla kohti taivasta kohottautuvana on todella luostarin tunnus. Nyt väylän toiselle puolen oli tehty pieni pylväikkötsasouna, kuin koru. Se on nimetty valamolaiselle Jumalanäidille, siis luostarin nimikkoikonille, joka näkyi kauas.  Kauemmas merelle ehdittyämme tunnistin Lempi-saaren, jossa on yksi sivuluostari eli skiitta, pohjoiseen hirsirakennustyyliin tehty. Ohitimme suomalaisaluksen, siitä laskettiin kaapelia veden syvyyksiin. Sähköä tarvitaan, kun sähköyhtiön johtajalle on juuri valmistunut Nikolskin tien varteen varsin näyttävä huvila ja satamakin siihen lähelle on rakenteilla. Kovassa vauhdissa oli kylmä, onneksi olin saanut ostaa ruokakaupasta paksut puuvillaiset puutarhakäsineet – ja kotoa lähtiessä viimeksi nappasin mukaan villapuseron.

Oppaat odottivat Länsisaareksi (nimi ei ole meille tuttu) nimeämänsä saaren rantakivikossa. Äänettöminä kävelimme männikön polkua kauemmaksi. Laskin näkeväni ainakin kuusi värimuunnelmaa kissankäpäliä, kielo kukki keskellä jäkälikköä, siinä oli jo metsätähtiä. Ja sitten kameran suuntaus ja räps! Ehdin saada kuvan luodon reunalla olleista kahdesta norpasta, seuraavassa kuvassa enää toinen näkyy juuri veteen sukeltamassa. Hiljaa odotimme. Norpat kurkkivat sieltä ja täältä pintaan, niitä oli ehkä kolme. Mutta eivät nousseet enää luodolle loikoilemaan. Ihailimme rannan kivikkoa: on luonto ollut myllerryksessä näiden saarten syntyessä ja on jääkausi lohkonut ja asetellut kiviä uuteen järjestykseen.

Olimme toisellakin veneretkellä, pääsaarta oli mukava katsella sisäjärviltä. Näimme kivisen kaarisillan, menimme munkkien kaivamaa kapeaa kanavaa pitkin, rannalla oli luostarin maatalousyksikkö rakennuksineen. Lehmiä on 35, on oma meijeri – ja tietysti omat pellot. Kaukana oli rannassa valkoinen kultakupolinen vielä vihkimätön Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkko, joka kuuluu Vladimirin skiittaan.

Koko ajan rakennetaan

Pääkirkko, Kristuksen kirkastumisen kirkko oli rakennustelineiden peitossa, pintaa ehostetaan. Torni oli jo maalattu ja sinivalkoisena näkyi kauas. Yläkirkko on valtava, sinisävyinen. Kaikki seinämaalaukset on tehty uudelleen, vain kupolin maalaukset olivat säilyneet rappion vuosina. Alakirkossa olin puolilta öin lauantai-iltana palveluksessa. Kirkko on pyhitetty luostarin perustajille Pyhille Sergeille ja Hermannille ja heidän hautansa on siellä syvyyksissä. Muistoarkun ylle oli valmistunut juuri mahtava kullattu katos. Tässä kirkossa

on valamolaisen Jumalanäidin ikoni, jonka alkuperäiskappale on meillä Heinäveden luostarin kirkossa.

Retkeilimme Getsemanen kirkon luona, sitä myös kunnostetaan. Jerusalemin kirkon ruokalassa kerran söimme. Asuimme Talvihotellissa, josta osaa on juuri kunnostettu, mutta paljon on vielä kunnostamatta. Kesähotelli on entisöity. Puutarhojen aidat uusittu ja puutarhat ovat taas kunnossa. Valamossahan kasvaa monen monia eri omenalajikkeita.

Lähtöaamuna pääsimme käymään Vladimirin skiitan uudessa kirkossa, Putinin rakennuttamassa. Kirkko on valkea mustakattoinen vanhaan venäläiseen tyyliin tehty. Rakennuksessa on museo, ikonimaalarit työskentelevät siellä ja kolme kirkkosalia: Pyhälle Vladimirille, Pyhälle Ljudmilalle ja Kaikille Pyhille Isille omistetut kirkot.  Oli upouutta ja uhkeaa. Pääkirkko on käytössä vain kirkon nimikkopyhänä sekä Venäjän patriarkan vieraillessa. Kirkossa muistetaan edesmennyttä kirkon johtajaa Aleksei II:sta.

Paljon näimme Valamoa, paljon kävelin katselemassa tuttavani kanssa, paljon jäi näkemättä. Mutta toisella kertaa lisää!

 

 

Kuvassa  pari hyljettä on vielä luodolla.

 

Ruskamatkalla Lumivaaraan

Pitkäaikainen haave nähdä Karjala syksyllä toteutui, kun lähdimme matkaan syksyn loppupuolella palattuamme Lapin ruskamatkalta.  Olemme käyneet Karjalassa useimmin keväällä tai kesän aikana, mutta syksy kiinnosti siksikin, että silloin jättivät karjalaiset viimeisen kerran kotinsa.

 

Yhtäkään matkanjärjestäjää ei järjestänyt matkoja tuona aikana, joten oli tyydyttävä omalla autolla menemiseen, sekin ensimmäistä kertaa. Rajamuodollisuudet sujuivat aika hyvin, joskin yhtä paperia jouduttiin muutamaan kertaan täyttämään, kun paperi oli yksipuolisena eikä kaksipuolisena.

 

Puolukan ja karpalonmyyjät olivat jo heti rajan jälkeen asemissaan eli syksyä siis täälläkin. Ruskainen Karjala avautui edessämme. Keltaiset koivikot ja haavikot loistivat syksyn auringossa tummien havupuiden keskellä vaaroilla. Ruohikot olivat ruskean keltaisina ja laajat horsmavainiot monenkirjavaisina. Surullisin näky oli isojen ukonputkin tummanruskeat viidakot pelloilla.

 

Kortteelan koululla teimme pysähdyksen. Puun tarvitsijat ja luonto ovat saattaneet koulun arvottomaan kuntoon, mutta edelleen kasvoi koulun pihalla niin omenapuut kuin marjapensaat, joiden satoa nautiskelimme.

 

Lahdenpohjassa kävimme hakemassa mökin avaimet, sillä majoittumispaikkamme oli Timosenrannassa, Kumolassa, oleva lankomiehen mökki. Ohjeet saimme myös, mistä löytyvät veneeseen tarvittavat airot ja mihin automme voimme jättää parkkiin. ”Pommi” vain oli ensin purettava ennen sinne pääsyä. Selvisi, että siis puomi oli avattava ja jälleen suljettava ennen kuin kyseiseen paikkaan pääsisimme.

 

Ilta jo pimeni, kunnes olimme kaikkine tavaroinemme kyseisellä mökillä. Kaminaan tulet ja iltapalaa väelle niin kävimme nukkumaan.

Aamu valkeni aurinkoisena ja aamusauna (naapuri datsalla oleva ja meidän käyttöömme luvattu) lämpeni. Ihastelimme luonnon kauneutta sekä hiljaisuutta. Saunomisen ja muiden toimien jälkeen pistimme reput selkäämme ja päätimme lähteä kirkolle kävellen. Välillä oikaisimme uusille poluille naisenpituisen heinän seassa. Kävimme vieraanvaraisissa pihoissa, missä edelleen kasvoivat luumu – ja omenapuut ja erilaiset marjapensaat ja nautimme syksyn kuulakkaassa auringossa niiden antimista. Vaikka kasvattajat ovat poissa, niin kuitenkin puut ja pensaat siellä kasvavat ja tuottavat hedelmää. Ihmettelimme mikseivät nykyiset asukkaat hyödynnä kyseisiä antimia, sillä niin runsaita, hyviä ja isoja olivat.

 

Lumivaaran kirkko oli saanut lisää kosteutta, mutta huikeat olivat syksyn näkymät kellotornista.

Sankarihauta-alue oli hyvin hoidettu ja muistokivelle laskimme syksyn valkeat kukkaset.

 

Mökille palasimme Linnavuoren kautta. Vuoren laelta näkymä edelleen huikaisi. Ja mielessä soivat sanat” minä seisoin vaaroilla paljain päin, missä Karjalan kauniin eessäin näin”. Puolukoita oli vuorella paljon ja ne olivat todella isoja. Keräsimme puolukoita sekä sieniä kuka mihinkin, sillä reput olimme jättäneet linnavuoren juurelle. Päästyämme takaisin alas päätimme vielä etsiä lähdettä, jonka tiesimme siellä olevan ja oikaista sitten ”pellon” yli tielle, joka vei veneen luo. Vaan tuli tehtyä pieni virhearvio, sillä pelto oli jonkin verran märkä ja ojiakin löytyi ihan omaksi tarpeeksi. Naurun ja kaatumisien siivittäminä pääsimme kuitenkin perille ja mökillä alkoivat iltatoimet ja saunanlämmitys.

 

Kallioilla liikuttaessa täytyi olla kovin varovainen, sillä sammaleiden alla saattoi olla kosteutta, joka aiheutti liukkautta. Hyvän päivän ja rentouttavan saunan jälkeen oli mukava palata mökille kalliota pitkin ja ihastella pimeydessä taivaan tähtitaivasta ja linnunrataa.

 

Kulinarisia nautintoja saimme lisätessämme tai tehdessämme kerätyistä ruokatarvikkeista ruokamme. Ruokalistalta löytyi niin kantarellikastiketta kuin sienisalaattiakin. Puolukkasurvosta sekä puolukkahyvettä. Aamupuuron päälle sai niin luumuhilloa kuin omenaakin, mustikoita tai viinimarjoja. Laatokka antoi meille myös antejaan, joten nautimme niin ahvenfileistä kuin hauesta sekä ”rantakalasta”.

 

Eräänä päivänä päätimme kiertää soutaen Kilpiön saaren. Matkalla näimme venäläisiä kalastajia kaikenlaisissa asumuksissaan, oli kelmusaunaa, laavua ja telttaa pitkin rantoja. Lähellä mökkiä on nykyisin monta lohenkasvatusallasta, joten kalastajat toivovat saavansa osan karanneista lohista.

Matka taittui auringosta ja luonnosta nauttiessa. Kilpiön saaressa kävimme katsomassa Pääkkösen Toivon entistä ja nykyisin Harviolaisten yhteistä mökkiä ja kotaa.

Kun tulimme takaisinpäin, niin huomasimme, että jossain kaukana oli tumma alue taivaanrannassa ja muutaman kerran kumahtikin tosi voimakkaasti. Hitaasti soutaessamme ihailimme kuitenkin vain taivaanrantaa, joka kimmelsi kultaisena, kun aurinko alkoi laskemaan. Milloinkaan kukaan meistä ei ollut nähnyt semmoista kultaisuutta taivaanrannalla.

Jonkin ajan kuluttua panimme merkille myös pilvet, jotka tulivat kuin paremmissakin kauhuelokuvissa vyöryen eri suunnista taivasta. Voi sitä pilvien monimuotoisuutta, muotojen muuttumista ja värien sinfoniaa auringon laskiessa. Samalla totesimme myös kuinka monessa kerroksissa pilvet ovatkaan ja kuinka ollakaan olimme yllättäen myrskyn silmässä. Laineet alkoivat suurentua ja sadekin jo painoi päälle, soutaminen yksin ei enää ollutkaan helppoa. Rannat olivat ”kaukana” ja pelastusliivitkin nököttivät siellä mökin verannalla.

Olimme kasvatusaltaiden kohdalla, jossa tietysti oli myös kieltoja, ettei tietylle etäisyydelle saanut mennä. Päätimme kuitenkin, että tässä tilanteessa on pakko lähteä kohti lähintä rantaa ja niin veneen kokka siihen suuntaan. Olimme liian lähellä altaita, joten ei aikaakaan kun vartija tuli moottoriveneellä luoksemme. Selvitimme tilanteen ja hän ystävällisesti heitti meille köyden, jonka avulla hinasi meidät mökkinaapurimme rantaan. Kiitimme kovasti häntä ja niin hän poistui vartiopaikalleen.

Yhtä nopeasti kuin myrsky oli noussutkin niin yhtä nopeasti se lakkasi. Rannasta noustessamme aurinko jo paistoi ja myrskyrintama oli siirtynyt Laatokalle päin. Kokemusta rikkaampana lähdimme kuivittelemaan vaatteitamme ja lämmittelemään mökille.

 

Aika kului kuin siivillä, mutta kävimme myös Tervajärvellä ja siellä pääsimme mm. tutustumaan Tervajärven kouluun sisältäpäin. Koululla asuva vanharouva kutsui meidät tutustumaan kouluun. Kolme vanhusta asustaa koululla nykyisin.

 

Ruskamatka Lumivaaraan oli matkan arvoinen. Kotitanhuat olivat samanlaiset ja kuitenkin niin erilaiset. Sieluni silmin pystyin näkemään syksyisen evakkoon lähdön Karjalasta. Keväällä olimme saaneet nähdä lintujen muuton Karjalaan ja nyt näimme niidenkin poismuuton suurina parvina. Haikein mielin jätimme tanhuat, Laatokan sumut ja myrskyt, Valamon kellojen kumun, ruskan ja luonnonantimet. Samalla jo kangastivat uudet retket mielessämme – millaista olisi viettää pääsiäinen tahi joulu Karjalassa?

 

 

Ruskamatkaterveisin ”Kumolan miniä”

Raija Rapo o.s. Flinkman