Matkat » Kotiseutumatkat

Karjalan kunnailla ja Kannaksen teillä

Matkatunnelmia kirjasi

Irja Jefremoff

 

Ylä-Lapin Karjalaseura järjesti kesäkuun alussa retken Karjalan kannakselle ja Pietariin. Pienen osallistujamäärän vuoksi retki toteutettiin Ivalosta Helsinkiin julkisia kulkuneuvoja –bussi- ja junavuoroja-  hyväksi käyttäen.  Helsingistä matkaa jatkettiin Viipuriin nopealla Allegro-junalla. Viipurissa odotti venäläisen ohjelmapalveluyrityksen pienoisbussi,  jolla matka jatkui kohti Terijokea.  Retken erityiskohteena olikin terijokelaissyntyisen Pirkko Mattuksen, omaa sukuaan Luoma-ahon, kotipaikat Terijoella ja Kivennavan Jalkalan kylässä.


MENOMATKALLA Terijoelle pysähdyttiin ensimmäiseksi Raivolan kylässä. Kauniin puukirkon takaa löydettiin runoilija Edith Södergranin ja kissansa Totin muistokivet. Raivolasta matka jatkui Vammelsuuhun,  ja sen jälkeen saatiinkin nauttia rehevästä merenrantamaisemasta vanhoine ja uusine huvilamiljöineen. 

Terijoen keskustassa on säilynyt funkkis-tyylinen Terijoen Osuuskaupan rakennus, jossa Pirkon isä oli aikanaaan työskennellyt. Terijoki  oli Pirkolle lapsuudesta tuttua asuin- ja kotiseutua. Lähellä sijaitsevat kirkot – Terijoen luterilainen kirkko sekä Kazanin Jumalanäidille pyhitetty ortodoksikirkko ovat molemmat kunnostettuja ja nykyisin kirkollisessa käytössä. Luterilainen kirkko ei ikäväksemme ollut enää auki meidän Terijoelle  saapuessa.

Retken majapaikaksi oli valittu Cronwell Park-hotelli Kuokkalassa eli Repinossa. Paikan nimi jo kertoikin, että lähellä hotelliamme sijaitsi taiteilija Ilja Repinin ateljeetalo, johon meillä oli myös mahdollisuus  tutustua matkamme aikana. 

 

KOLMANNEN MATKAPÄIVÄN retki suunnattiin Kivennavan Jalkalan kylään, jossa Pirkon isovanhempien kotitalo aikanaan sijaitsi ja jonne myös hänen vanhempansa talvisodan evakosta palattuaan asettuivat ja rakensivat oman talon. Pirkon edellisestä vierailusta Jalkalaan oli ennättänyt kulua kymmenisen vuotta, joten jännitys oli suuri, mitä entisille kotipaikoille nyt mahtoi kuulua. 

Entinen kotikylä oli rakennettu täyteen näyttäviä pietarilaisten ”datsoja”,  joita ympäröivät vankat aidat ja lukitut rautaportit.  Mutta ihme kyllä Pirkon isän rakentama talo oli jäljellä, korjattuna ja osin laajennettuna, korkean aidan sisällä. Uutta päärakennusta oltiin rakentamassa tontille.  Monella tavalla koetettiin saada näkymää entisen kotitalon pihapiiriin: yhdistyksemme sihteeriä Eevaa tuettiin seisomaan sementtisen kaivonrenkaan päälle ottamaan kuvaa aidan sisäpuolella näkyvästä kotipihasta.

Pirkon tytär Maarit löysi kuvakulman pihalle portin alitse. Joka tapauksessa oli iloinen asia, että kotitalo oli säilynyt, sitä käytettiin ja oli kunnostettukin.

Jalkalan kylässä sijainnut Parviaisen talo liittyy Vladimir Iljits Leninin historiaan Venäjän vallankumouksen alla. Paikalle rakennetussa museossa esitellään vallankumousjohtaja Leninin vaiheiden ohella kylän karjalaisasutuksen historiaa.  Näyttelyssä oli kuvia niin Pirkon vanhempien kuin isovanhempienkin rakentamista taloista sekä perheenjäsenistä. 

Pirkko tyttärineen otettiin huomaavaisesti vastaan, ja kohta istuimme koko ryhmä ulkona teepöydässä odottelemassa, että museoväki oli ohjannut museossa ennen meitä vierailleet ryhmät luontopolulle. Pian sitten saimmekin perusteellisen esittelyn sekä Parviaisen talolla että museolla. Pirkon isovanhempien talo museota ympäröivän luonnonsuojelualueen sisällä on säilynyt ja odottaa kunnostus-määrärahoja. Mummolan pihalla saimme kokea koskettavan hetken Pirkon lausuessa meille Ilmari Pimiän runon Kivennavasta.  Paikalle kutsuttiin myös museon entinen johtaja, joka oli eläkkeelle jäätyään asettunut asumaan Jalkalan kylään.  Pirkko Mattus oli valmistuttanut  lahjaksi museolle ja sen entiselle johtajalle valokuvakirjan vaiheistaan Terijoelta ja Kivennavalta ensin Längelmäelle ja sitten ammattiin valmistuttuaan kätilöksi ja porotilan emännäksi Inarin Lappiin.

 

KOSKETTAVAN kotipaikkakäynnin jälkeen suuntasimme entisen Lintulan luostarin paikalle, jonne on kohonnut uusi kaunis kirkko. Kirkkoa esitteli meille paikalla rakennustöidenkin aikaan mukana ollut sisar Maria. Paikalla viimeisteltiin ympäröivää piha-aluetta, ja saimme kuulla Kivennavan Lintulan olevan jo nyt merkittävä pyhiinvaelluskohde alueella.

Kolmas matkapäivä vei ryhmämme aurinkoiseen Pietariin, jonka kohteita meille esitteli paikallisen oppaan ohella erinomainen Pietarin ja Venäjän historian tuntija Mirja Luomakoski, joka toimi myös tarvittaessa tulkkinamme. Viimeisenä matkapäivänä palattiin Viipuriin. Pyöreässä tornissa nautitun hyvän lounaan jälkeen oli aikaa tuliaisostoksiin. Oli aika kiittää meitä neljä päivää hyvin palvellutta viipurilaista autonkuljettajaa ja siirtyä raja- ja tullimuodollisuuksien jälkeen asemalaiturille, josta nousimme jälleen Allegro-junaan.  Kannaksen vehreydessä ja lauhkeassa meri-ilmassa vietettyjen päivien jälkeen kotona pohjoisessa odotti kolea alkukesä räntä- ja lumisateineen.

 

 

 

 

Lumivaaran asioidenhoitomatka

KUVA

Lumivaaran kirkon kello Huuhanmäellä Jaakkiman Paikjärven rantamilla.

 

Kari ja Raija Rapo,  Vaasa

Juuret syvästi Lumivaaran mullassa

 

 

Kesäkuun alkupäivinä suuntasimme automme nokan kohti Karjalaa. Tiesin jo ennakkosuunnitelmia tehdessä, että aikamme vierähtää Lumivaaran asioiden hoidossa.

Sortavalassa oli hoidettavana Lumivaaran sankarihautausmaan ristien teettäminen paikallisella puusepällä. Olin jo keväällä pyytänyt tarjouksen ja antanut työohjeistuksen ristien tekemisestä. Nyt jäivät hoidettavaksi vain käytännön asiat. Myös risteihin tulevien nimilaattojen hinta ja tekijä saatiin selville. Enää puuttui vain lupa Lahdenpohjasta ristien laiton osalta. Torstaina iltapäivästä saavuimme Sortavalaan ja lähes vuorokauden päästä pääsimme jatkamaan matkaa kohti Lahdenpohjaa. Lahdenpohjassa oli tarkoitus neuvotella ristien laittoluvasta, mutta siellä ei meitä voitukaan ottaa vastaa perjantaina.

Kävimme  samalla Jaakkiman sankarihautausmaan muistomerkillä laskemassa Lumi –Säätiön kynttilän.

 

Olimme tällä kertaan majoittautuneet Huuhanmäkeen erääseen mökkiin, josta oli näkymä Paikjärveen. Illan suussa lähdimme käymään Lumivaarassa, missä mitoitimme sankarihautausmaan alueen. Muistomerkille laitoimme Sortavalasta tuodut kukat ja laskimme kynttilän.

Kävimme myös entisen Leinosen myllyn alueella asuvan Albertin luona, mutta siellä olivat portit lukossa. Myllykylästä lähdimme Räimäkeen. Mennessä korjasimme kalmiston tienviitan näyttämään oikeaan suuntaan. Piipahdimme Musan ja Viktorin luona. Veimme myös kynttilän Räimäkeen. Kalmiston opaskyltti oli puusta pois, olikohan kaivinkoneen kauha ”vahingossa” osunut, koska siinä paikassa oli kaivettu ja laitettu mökkikylien opasteita.

”Harviin” suuntaan on perustettu tiettävästi kaksi uutta mökkikylää. Oli perjantai- ilta ja Harviin tiellä oli liikettä.  Huomio kiinnittyi siihen, että oli paljon sellaisia autoja liikkeellä, joissa oli polkupyöriä katolla. Pietarin asukkaat olivat tulossa viettämään viikonloppua Lumivaaraan.

 

Lauantaiaamuna suuntasimme Leinosen myllylle. Albertiin olimme perjantaina illalla olleet puhelinyhteydessä. Alberti lupasi tulla meille tulkiksi ja autonkuljettajaksi. Tutustuimme ensin Leinosen myllyn tienoisiin. Meille kerrottiin suomalaisten rakentamasta sillasta, joka oli mennyt rikki vasta vuonna1949, kun panssarivaunu oli siltaa ylittänyt. Meille kerrottiin tulvasta, joka oli täyttänyt Iijoen muutama vuosi sitten.

Lähdimme liikkeelle Albertin autolla kohti Lumivaaran luterilaista hautausmaata. Sielläkin laskimme kynttilän muistomerkille ja istutimme kukkia. Yhdessä suunnittelimme Albertin kanssa syyskuun hautausmaatalkoita, mitä silloin voisimme tehdä luterilaisella kalmistolla.

 

Matka jatkui kohti kirkon ”suntion” Andrein työpaikkaa Hangasjärven mökkikylää. ”Suntiolle” oli täysi yllätys, kun saavuimme vieraaksi. Hän oli lastannut peräkärryyn välineet valmiiksi, sillä hän oli lähdössä kirkonmäelle leikkaamaan ruohoa. Albertin avustuksella keskustelimme nykyisistä ja tulevista. Yllätys oli, kun ”suntiomme” sanoi lopettavansa työn tämän vuoden jälkeen eli sanoi itsensä irti.  Tarjolla oli uusi ”suntio”, mutta se asia siirrettiin syksyyn.

Katselimme vielä yhdessä valokuvia, jotka olin saanut Pietarista. Niiden arveltiin olevan mahdollisesti ”Juhon” sormuksen löytöpaikalta jostain päin Lumivaaraa tai sitten jostain Karjalasta. Albert ja Andrei ei kuvien paikkoja tunnistaneet.

 

Poikkesimme omilla juurillani Ukko Roopen pihapiirissä. Otin muovikassin pohjalle maksaruohoa, jota sitten istutan kotipihaamme.

Poistuimme Leinosen myllyn alueelta omalla autolla kohti vaimoni Raijan isän kotipaikkaa Tervajärvellä. Riihikalliolla keitimme ruokaa ja kohvit. Jatkoimme Ihalaan, sillan ja myllyn maisemiin. Poikkesimme myös Ihalan asemalla.

 

Ehdimme käydä ennen sulkemista Huuhanmäellä avatussa uudessa matkakohteessa. Suomalaisten louhimaan kallioluolastoon oli tullut museo, joka kertoi sodan ajan historiasta sekä erilaisista kivilajeista. Paikan nimi oli nyt Huuhkanmäki.

Tiesimme myös, että Huuhanmäessä erään hotellin pihassa on pienempi Lumivaaran kirkon kelloista. Löysimme hotellin ja kellon. Hotellin terassilla tapasimme hotellin johtajan. Kerroimme, keitä olemme ja miksi olemme täällä. Hän tiedusteli mielipidettämme kellon nykyisestä sijainnista. Vastasimme, että kellon paikka olisi kirkon tornissa, mutta parempi paikka on nyt se, missä on kuin jossain muualla.

Ajoimme mökille järven toisella puolen. Istuimme mökin terassilla ja vaimoni sanoi kuuletko, kun kello lyö. Hotellin johtaja oli päättänyt soittaa meille Lumivaaran kirkonkelloa, olihan lauantai - ilta ja ehtookellojen aika.

Tämä Lumivaaran kirkon pienen kellon soitto, meille lumivaaralaisjuurisille, oli hieno kokemus meidän matkallamme.

 

”Sie kuulet sen,

tuon äänen niin tutunoloisen.

Kesäillan rauhassa,

sen ääni kantautuu

veden pintaa pitkin.

Se helähtää, se helkähtää –

tuo kello oman kirkon.

 

Ei ole se kellotapulissa – omassa,

 vaan Luojan taivaan alla

soimassa kiitosta, kertomassa mennyttä tarinaa,

tuomassa muistoja meille”.

 

 

 

Jantuset juurillaan

Kuva:

Karjalan Liiton myöntämät hopeiset ansiomerkit jaettiin Pyhäjärven kirkolla. Merkkien saajat vasemmalta Markku Talja, Paula Pöysti ja Seija Halme. Merkit jakoi seuran varapuheenjohtaja Martti Talja.

 

 

ESKO KIURU

 

Kesän ollessa heleimmillään Vuoksenrannan Kaskiselän Jantusen sukuseura juhlisti 25-vuotista olemassaoloaan järjestämällä juhlamatkan juurilleen Kannakselle 17-19.6.. Täysi bussillinen eli 47 henkeä ylitti rajan aamuvarhaisella.

Kaukaisimmat sukuseuralaiset olivat Victoriasta, Kanadaan länsirannikolta ja Ruotsista. Erittäin ilahduttavaa oli nuoremman sukupolven mukanaolo. Vanhan perinnetiedon jatkuvuuden takasi myös muutaman Vuoksenrannassa syntyneen ”Jantusen” läsnäolo.

 

Vuosikokous bussissa

 

Matkan aikana hieman yli 200-jäseninen seura piti myös vuosikokouksensa bussissa. Seuran sukuneuvosto valittiin ja sen esimiehenä jatkaa Seija Halme. Seuran tulevan toiminnan painopisteistä voisi mainita haasteellisen suvun vanhojen asuinsijojen ja muun kyläyhteisön gps-paikannuksen uusille kartoille nykytekniikkaa käyttäen; siis eräänlaista ”geo-kätköilyä”. Se varmistaa myös nuoremman sukupolven tiedonsaannin. Toinen projekti on suvun oma valokuva-albumi digitaalisesti ja valokuvakirjatekniikalla toteutettava ”uusi sukukirja”, joka täydentää aikaisemmin julkaistuja kahta erittäin laajaa sukukirjaa.  Työtä ja haastetta siis riittää!

 

Sukuhistoriaa

 

Kaskiselän Jantusten kantaisänä on sinne v. 1698 asettunut Elias Jantunen. Jantusten kantatalo Jantulan kylässä Helisevän järven rannalla läänitettiin v. 1632 Erik Tranalle. Hänen läänityksensä käsittivät osan Pyhäjärveä. Jantuset kokivat vääryyttä joutuessaan alitettuun asemaan eivätkä oikeustoimetkaan tuoneet maita heitä tyydyttävällä tavalla takaisin. Jantuset muuttivat Suurten nälkävuosien jälkeen Jääsken Kaskiselkään 1600-luvun lopulla Peltomiehen autiotilalle. Ja sieltä alkoi sitten suku lisääntyä ja laajentua Vuoksenrannan Kaskiselän kylässä silloisesta kantatalosta. Uusimman, v. 2012 julkaistun 800-sivuisen sukuhistorian henkilöhakemiston mukaan Elias Jantusen jälkeläisiä on nykyisin reilut 12000 henkilöä.

 

25-vuotisjuhla

 

”Normaalien” rajamuodollisuuksien jälkeen ohitimme Viipurin ja pääsimme iltapäiväksi Kivennavalle Lintulan sivuluostariin lähelle Terijokea. Luostari on aivan uuden Viipuri-Pietari -tien varressa. Vanhat rakennukset ovat tuhoutuneet, mutta isolla Moskovan rahalla rakennettu, nykyisin sivuluostarina toimiva Lintula on saanut uuden upean kirkon. Luostarin puutarhasta saimme nunnan avaamaan kirkon ovet. Ja sisällä odotti viimeisen päälle rakennettu kirkko lukuisine ikoneineen ja muine koristeineen. Kirkko oli osittain rakennettu vanhojen perustusten päälle ja uudet kivet arvelimme tuoduiksi Antrean kiviveistämöiltä, muitahan ei Venäjän tässä osassa ole. Vanhat kuuset ympäröivät luostaria.

 

Kivennavan kirkolle

 

Meillä oli onni, että opas oli omasta takaa eli matkaseurueessamme oli yksi toisen polven kivennapalainen, Marja Halme, joka toimi oppaanamme. Kivennavan kirkonmäellä yritimme paikantaa viimeisimmän kirkon merkkikiviä ja sankarihaudan reunakiviä. Vaikeata se on, koska rakennukset tulevat lähemmäksi ja lähemmäksi. Ja ovat jo osittain jyränneet vanhat kulttuurimuistomerkit. Katri Paavolaisen hautamuistomerkki kuitenkin on niin mahtava, että se näyttää vastustavan paikallisia oloja.

 

Kiviniemi

 

Kohti Vuoksen Kiviniemeä ajaessamme ohitimme myös Olavi Paavolaisen Vienolan, jota ei tietenkään enää ole olemassa. Pietarin läheisyys väestöpaineineen ja hyvät yhteydet sinne ovat vaikuttaneet siihen, että ”entinen maailma” Kivennavalla esittäytyy paljolti vain hienoissa maastonäkymissä. Sotahistoria Kivennavan läheisine Siiranmäkineen ja Kuuterselkineen sekä rajantakaisine Mainiloineen luonnollisesti puhuttelee matkalaisia.

Yöpyminen Sakkolan Kiviemessä Vuoksen Suvannon suulla havisi myös lähihistoriaa. Itse asiassa Taipaleen joen avaaminen Vuoksen pinnan laskemisineen ja sen juoksusuunnan muuttaminen 1800-luvulla Kiviniemen kohdalta vaikutti aivan oleellisesti myös yläjuoksun Vuoksenrannan oloihin. Uutta viljelysmaata tuli kilometrikaupalla ja isännät olivat tyytyväisiä. Nyt pitkä koski mahtavine kuohuineen näyttää houkuttelevan draftailijoita ei vain Pietarista vaan myös Suomesta. Ties monesko on myös kosken ylitse nykyisin rakenteilla oleva silta, jota tarvitaan Pietari-Käkisalmi -liikennettä varten. Sotien aikana puolin ja toisin tuhottiin ja rakennettiin useampia siltoja tähän strategisesti tärkeään paikkaan. Taisi olla myös niin, että hotellimme oli juuri niillä paikkeilla, joilla Talvisodan aikana puna-armeija yritti Vuoksen ylitystä mm. lähettämällä panssarivaunuja toiselle puolelle, mutta jää ei näitä kestänyt. Koskeenhan vaunut päätyivät eivätkä hiihtojoukot saaneet vahvistusta.

 

Seuraavana päivänä eli lauantaina 18.6 ei kesän heleydestä enää ollut paljoakaan jäljellä. Myrsky ja sade pyyhki Kannasta ja Laatokkaa niin, että tutustumismatkasta Konevitsan saarella ei tullut mitään. Laivamatkat olivat liian vaarallisia ja ne oli peruutettu. Matkajohtomme kehitteli suunnitelma B:n lauantaiksi. Matkallamme oli mukana ”sukuun naitu” Pirjo Jantunen, joka kertoi elävästi äitinsä lotta-muistoja Konevitsan saarelta ja elämästä siellä. Pirjon äiti oli kotoisin Mennonmäestä, Laatokan rannalta vain parin kilometrin päästä Sortanlahdesta. Selvisi myös, että saaren ja luostarin nimi tulee ”hevoskivestä” saarella (koni). Ja että tyynellä säällä kesällä tosiaan inversio-ilmiön johdosta Konevitsan luostarin kellot todella kuuluivat veden yli mantereelle usean kilometrin matkan. Laatokan äärettömyys ja Sortanlahden satama jäivät siis nyt näkemättä, mutta jäihän jotakin ensi kertaankin.

 

Pyhäjärvi

 

Pyhäjärvelle oli sovittu tapaaminen Pyhäjärvisäätiön edustajien kanssa. Mahtava 1936 paljastettu lahjoitusmaamuistomerkki on tapaamispaikkana. Talkooporukka oli myös edellisenä päivänä saanut loppuun sankarihautausmaata ympäröivän aidan uudelleenmaalauksen ja kirkon muistomerkin aitauksen uudistamisen.

Vuoksen- ja Pyhäjärvisäätöiden nokkamiehet, meidän Martti Talja ja Pyhäjärven Pertti Hakanen – virkaveljet myös Eduskunnasta – totesivat, että molemmissa säätöissä ja pitäjäseuroissa on yhtenevät tavoitteet: pyrkimys olemassa olevien kulttuurimuistomerkkien (kirkot/niiden rauniot, hautausmaat, sankarihautausmaat) suojelun varmistamiseen yhteistyössä paikallisten viranomaisten kanssa.

Seuraavaksi käynti Pyhärven Taubilan (Touvilan) mahtikartanon maille. Mahtavat tammi- ja lehmuskujat olivat jäljellä. Samoin osa hedelmätarhasta. Karl Fazer oli aikanaan omistanut kartanon. Ei ihme, sillä yleensä Kannaksen nykyoloihin verrattuna ei voinut olla huomaamatta, että Pyhäjärven seutu on nytkin hyvin hoidettua.

 

Käkisalmi

 

Sateinen ja myrskyävä Kannas näytti voimansa matkan suuntautuessa kohti Käkisalmea. Onneksi pääteille ei kaatunut puita, hoitamattomissa tienvierimetsiköissä kyllä sitäkin enemmän. Käkisalmen linnassa meille sattui hyvä opas – sen jälkeen kun olimme löytäneet hänet. Linnan ja Käkisalmen historia oli mielenkiintoinen varsinkin niiltä ajoilta, jolloin se oli Novgorodin/Moskovan/Pietarin alainen. Suomen itsenäisyysaika oli myös dokumentoitu hyvin valokuvin. Talvi- ja jatkosodan historia karttoineen sen sijaan kuvastaa neuvostoajan historian tulkintoja. Käkisalmen ”vapautushistoria” ei myös ole yhteneväinen suomalaistulkintojen kanssa. Museotekstit olisi kyllä syytä saada myös muulla kielellä kuin vain venäjäksi.

 

Vuoksenranta

 

Sunnuntaiaamuna oli sitten kotikylävierailun aika. Matka Räisälän, Sairalan ja Antrean kautta Vuoksenrannan kirkolle sujui nopeasti isoja sepelirekkoja ja tien kuoppia väistellen. ”Sotahistorioitsijamme” Martti selosti linja-autossa talvi- ja jatkosodan taisteluja Antreassa ja Vuoksenrannassa. Hyvin valmisteltuun matkaan kuului myös SA-kuvien perusteella näistä samoista tapahtumista valmisteltu valokuvadokumentaatiokansiosto. Kiitos Mikko Halmeelle. Varsinkin Äyräpää-Vuosalmi -taistelut olivat niitä, jotka aivan uudella tavalla avautuivat matkan nuoremmille osallistujille. Aivan ratkaisevaa oli suomalaisen, Kaskiselän kyliin sijoitetun tykistön ja sen Sintolan harjulle, Onni-tukikohtaan sijoitetun tykistön tulenjohdon merkitys.

 

Vuoksenrannan kirkolla pidettiin pieni muistohetki ennen matkan jatkamista n. 10 km:n päässä olevaan Kaskiselän kylään, Jantusten ”kotikylään”. Sukuneuvoston esimies Seija Halme luki tätinsä muistelman Vuoksenrannan kirkon viimeisestä kirkollisesta toimituksesta: suurhyökkäyksen vuoksi Vuoksenrannan väestö evakuoitiin 18.6.1944 ja kylän tuli olla tyhjä illalla klo 18. Jumalanpalveluksessa tuona päivänä kirkko oli täynnä sotilaita. Sen jälkeen tuli vihkitoimitus, jossa Seijan kummitäti vihittiin. Ja välittömästi nuorikko lähti evakkoon ja tuore aviomies takaisin rintamalle. Myöhemmin 90-luvulla veteraanitilaisuudessa, joku muisteli olleensa jumalanpalveluksessa Vuoksenrannassa 18.6. ja sen jälkeen muistavansa jonkun vihkiäiset. Seijan täti oli noussut ylös ja sanonut ”Se morsian olin minä”.

 

Matka Vuoksenrannan kirkolta Kaskiselkään ei suju muuten kuin venäläisillä maastobusseilla, joiden maavaran on oltava ainakin 40 cm. Kahdella bussilla siis eteenpäin. Jakauduttiin taloittain. Erinomainen apu oli kylän kartta, johon talojen paikat oli merkitty. Kukin nautti perinteiseen karjalaiseen tapaan ”omassa” talossaan (lue: sen kivijaloilla) sunnuntaibrunssin – nykyolot huomioiden tietenkin. Joku vielä kaivoi ruusunjuuren tai teki omista koivuistaan vihdan.

Iltapäivän lopussa kokoonnuttiin takaisin Vuoksenrannan kirkolle. Kukkivat jasmiinikimput laskettiin Leiposten hautausmaalle, Noimäen kirkon raunioille sekä Vuoksenrannan kirkon sankarimuistomerkille. Vielä yhteiskuva ja sen jälkeen matka kohti koti-Suomea.

 

 

 

 

 

 

 

Matkalla sukujuurilla Heinjoella

OSMO KAHILA

 

Viime kesänä me Kahilan sisarukset teimme päätöksen, että teemme ainakin vielä yhden kotiseutumatkan isovanhempien ja vanhempien entiselle kotiseudulle Heinjoelle ja tarkemmin siellä Kämärän kylään.

 

Valmistelu alkoi elokuussa viime vuonna ja tietoa löytyi facebookista ja Terhi Koivistolta. Lisäksi olimme mukana Heinjoki -tilaisuudessa lokakuussa Karkkilassa, jossa saimme lisävinkkejä matkaan.  Talven aikana kerättiin porukkaa kotiseutumatkalle.  Saatiin  yli kymmenen henkeä ensivaiheessa, mutta muutama valitettava peruutus tuli. Matkan järjestäjänä toimi Heinjokisäätiö, joka hoiti järjestelyt erinomaisesti.

 

Toukokuun lopulla hyppäsimme Vainion liikenteen tilausajobussiin pitkin Uuttamaata ja Helsinkiä jo aamuvarhaisella ja sieltä kohti Pyhtäätä, josta kyytiimme nousi matkanjohtaja Terhi Koivisto.

Rajamuodollisuudet sujuivat nopeasti. Matkamme jatkui kohti Viipuria ja poikkesimme mm. Tali-Ihantala alueella olevalla neuvostosotilaiden hautamuistomerkillä, jonka kunniatauluissa oli n. neljätuhatta nimeä. Kävimme myöskin uusitulla Karisalmen rautatieasemalla.

Majoitus hotelli Druzhbassa. Illallisen jälkeen kukin lähti tutustumaan Viipuriin.

 

Kävellessämme Viipurin kaduilla totesin, että ei ole paljon rakennusten korjaus edistynyt edellisen kerran jälkeen, josta on yli kymmenen vuotta. Salakkalahden ympäristön kävelytien kunto on todella heikko ja sille tulisi pikaisesti tehdä jotakin.

Lauantain aamiaisen jälkeen lähdimme kohti Heinjokea. Ensimmäinen pysähdys oli Kämärän-kylässä, jossa oli asuneet mm. isovanhempani ja vanhempani ennen sotia. Löysimme pienen etsiskelyn jälkeen isovanhempiemme asuintalon kivijalan pusikoiden keskeltä ja lisäksi sodan aikaista romua.

Sateessa suuntasimme kohti Kämäräjärveä. Veljeni oli päättänyt, että hän ui Kämäräjärvessä ja hän myöskin toteutti sen.

Meidän seurassa oli miellyttävä äiti ja tytär Salosta, jotka iloisuudellaan vesisateessakin sai meidät muutkin hyvälle mielelle. Kiitos heille siitä.

 

Kävimme myöskin Heinjoen kirkon ja hautausmaan raunioilla, jonne Heinjokisäätiö oli aiemmin laittanut opastetaulun niin kotiseutumatkalaisille ja paikallisille tiedoksi mitä ko. paikalla oli aiemmin ollut. Marja Paakki piti valaisevan esitelmän Heinjoen kirkon vaiheista. Kiertelimme tosi huonoilla teillä ammattitaitoisen  linja-auton kuljettajan kyydissä Terhi Koiviston kertoessa meille Heinjoen paikoista ja missä oli asunut ennen suomalaisia. Monta tuttua nimeä kuulin.

 

Sunnuntaina kiertelimme Viipurissa ja ostoksilla kauppahallissa. Paluumatka sujui rajamuodollisuuksineen kiitettävän nopeasti. Meitä oli matkalla lähes neljäkymmentä osallistujaa ja niin heille kuin matkan järjestäjille kiitos mukavasta matkasta.

 

 

 

 

Haminan seudun Karjala-seura kulttuuri- ja sotahistoriallisella matkalla

RITVA RIKKA

Kuva Raija Herrala

 

Haminan seudun Karjala-seuran alkukesän ohjelmassa oli matka sotahistoriallisille seuduille Laatokan ja Äänisen seuduille.

 

Maanantaiaamuna 30.5. kymenlaaksolaisten lisäksi oli matkalaisia myös Helsingistä, Joutsasta,ja Lappeenrannasta. JaPi-Matkojen tilausliikenteen bussi lähti jo varhain Haminasta halki Etelä-Karjalan kohti Niiralan rajanylityspaikkaa. Ritva oli jo kokeneena matkanjohtajana lounaspaikalle Pajarinhoviin päästyä ohjeistanut kaikki papereiden täyttämiset ja niinpä rajalla ei tarvinnutkaan kovin kauaa ylitystä odotella.

Matkalaisten ryhmän koko oli 24 plus vakituinen kokenut kuljettajamme Ahosen Jarmo. Pakollisten Venäjän tullin jälkeisten ”laskenta- ja leimatarkastusten” jälkeen matka eteni ripeästi kohti Laatokan rantoja myötäilevää tietä Koirinojalle ja Surunristin muistomerkille laskimme kukat sen juurelle. Muutaman kymmenen metrin päässä olevan muistokiven juureen laskimme sytytetyn muistokynttilän kaikkien alueella käydyissä taisteluissa menehtyneiden sankarivainajien kunniaksi.

 

Sotahistorian asiantuntijamme Taisto selvitti kuulijoille sekä talvi- että jatkosodan vaiheita ja alueella olleiden mottien kohtaloita. Ritvan selostus kuultiin Surunristin muistomerkin tekopäätöksistä ja sen tekijöistä. Matka jatkui Loimolan ja Uuksujoen kauniita maisemia ihaillen. Kollaalle pysähdyimme, poimimme orvokkeja ja kieloja, jotka veimme maljakossa siellä olevalle muistomerkille ja myös sinne laskimme muistokynttilän.

Iltaan mennessä saavuimme ensimmäisen yön majapaikkaamme, Suojärven hotelli Kareliaan. Illalla jäi muutama tunti aikaa tutustua paikkakuntaan.

 

Seuraavana matkapäivänä aamiaisen jälkeen paikkakunnalla asuva ja suomea puhuva paikallisopas Galina kertoi Suojärven keskustan merkittävimmistä taloista ja muista rakennuksista kiertoajelumme aikana. Ritva luennoi Suojärvestä ennen talvisotaa.

Bussimatkamme heikoin tieosuus Suojärveltä kohti Karhumäkeä vei koko päivän. Valtavia suoalueita, isoja ja pienempiä järviä ja lampia sekä useita jokia näimme matkamme aikana. Siellä täällä putkahti mutkan takaa myöskin muutamien talojen kyläseutuja. Kieloja ja kulleroita oli suurina esiintyminä tien varsilla. Porajärvellä kuljettajamme Jarmo keitti retkikahvit. Ehtipä kaima-Ritva Tavastilasta myös uimaan Porajärvessä.

Illan suussa ehdimme Karhumäen ohitse Poventsaan katsomaan Stalinin kanavaa. Taiston sotakertomus traagisista tapahtumista siellä oli vaikuttava. Poikkesimme Sandarmohiin, Stalinin vainojen uhrien teloituspaikalle ja hautausmaalle. Siellä tapahtuneista teloituksista kuullut kertomukset saivat ihon kananlihalle. Karhumäessä majoituimme hotelli Onezhkayaan. Illallisen jälkeen monet lähtivät tutustumaan kaupunkiin ja sen läheisiin seutuihin. Siellähän on vieläkin nähtävissä bunkkereita ja taisteluhautojen jäännöksiä runsaasti. Suomen ajalta oleva rautatieasema kiinnosti suurta joukkoa matkalaisista. Seuraavana aamuna kurvasi Jarmo vielä rautatieaseman kautta. Monet halukkaat kävivät sitä rakennusta kuvaamassa.

 

Aamuaikaan poikkesimme suurelta Muurmanskin valtatieltä sivutielle, joka johti Kivatsun luonnonsuojelualueelle. Sääsket olivat vähän kiusana, kun menimme Kivatsun vesiputousten äärelle ihailemaan valtavia vesimassoja vyöryviä koskia. Patikoimme myös puistoalueella.

Prääsään teimme kiertoajelun kaunista rantatietä myöten. Edelleen matkamme jatkui kohti Sortavalaa. Nuosjärvellä oli pieni pysähdys kaupassa käyntiä varten ka Kolatselän kylässä löytyi kahvibaari. Itä-Lemetin motin muistomerkillä kävimme ennen Sortavalan kaupunkiin tuloa. Siellä yövyimme hotelli Kauniissa.

 

Neljännen matkapäivän aamuna jäi aikaa seikkailuun kaupungissa. Bussimatkalla Ritva luennoi Sortavalan kaupungin ja maalaiskunnan historiasta, asukkaiden vaiheista ja tunnetuista henkilöistä. Kirjailija Maiju Lassilan elosta ja tuotannosta kerrottiin. Samoin Haminassa nykyisin toimivan Jamilahden kansanopiston perustamisesta ja ensimmäisestä rehtorista Mikael Nybergistä sekä hänen musiikillisesta tuotannostaan selvitti asioita Ritva. Jänismäen myymälä- ja kahvilarakennuksessa poikkesimme tauolla ja sitten ajettiinkin jo rajamuodollisuuksiin.

Kotimatkalla kuulimme Raja-Karjalaisista perinteistä ruokien ja käsitöiden osalta.

Yhdessä totesimme matkamme olleen antoisan ja mielenkiintoisen sekä kaikin puolin onnistuneen. 

 

 

 

Isovanhempien kotipaikalla Koivistolla

KUVA:  Hotelli Sammon edustalla Viipurissa. Matkalaiset vasemmalta Antti Toiviainen, Eino Piela, Pirkko Metso-Vainio, Markku Vainio, Eija Vainio, Juha Loikkanen, Inger Falkenheim, Risto Piela ja Anton Piela. Kuva Pirkko Metso-Vainio.

 

MARKKU VAINIO

 

Olimme sisareni Eija Vainion, sukulaisten ja Juha Loikkasen kanssa monesti keskustelleet matkasta isovanhempiemme, August ja Gunilla Pielan ja Reinhold Soinin kotikonnuille Koiviston saareen. Koiviston saari on luonnonsuojelualuetta ja kuuluu rajavyöhykkeeseen, joten erikoislupia piti olla.

Matkamme alkoi 4.6. Porvoosta. Mukana oli yhdeksän henkilöä, joista August Pielan lapsenlapsia ovat: Markku Vainio (äiti Elsa Vainio s. Piela), Eija Vainio (äiti Elsa Vainio, s. Piela), Risto Piela (isä Toivo Piela) sekä Antti Toiviainen (äiti Leena Toiviainen s. Piela).

Lisäksi matkassa olivat Juha Loikkanen (äiti Anja Loikkanen s. Soini, isoisä Reinhold Soini), Eino Piela (isä Anton Piela, August Pielan veli), Pirkko Metso-Vainio (sukujuuret Sortavalassa), Inger Falkenheim ja Riston poika Anton Piela.

Viipurissa Torkkeli Knuutinpojan patsaan luona tapasimme matkanjärjestäjä Svetlana Gråhnin. Hän lähti Koivistolle omalla autollaan. Kauppalan rannassa meitä odotti kaksi pelastusvenettä, jotka veivät meidät salmen yli Koiviston saareen.

 

Tietön ryteikkö

hidasti kulkua

 

Rantauduimme Kuninkaanniemen hienolle hiekkarannalle.  Eväiden jälkeen lähdimme patikoimaan kohti Patalan kylää.

Vaikka matka oli vain 2-3 km, oli kulku aluskasvillisuuden sekä ryteikköjen takia hidasta ja vaivalloista. Maasto oli epätasainen ja teitä tai polkuja ei ollut. Saavuimme Kapakkamäelle ja jatkoimme Osuuskaupan raunioille. Sen läheltä löysimme kivijalkaa ja talon pihapaikkaa – siinä oli ollut Reihold Soinin kotitalo.

Matka jatkui yli peltojen, jotka olivat villiintyneet ja heinä oli kasvanut metrin korkuiseksi, kohti August Pielan kotipaikan raunioita. Pidimme pidemmän tauon navetan betoniseinän luona. Poksautimme kuohuviinipullon sen kunniaksi, että olimme Patalassa. Lepäsimme hetken ja kuvasimme maisemaa.

Luonto oli kaunis. Ikuistimme syreenit, omena- kirsikkapuut sekä juhannusruusut. Sykähdyttävää oli kuulla Koiviston käen kukuntaa. Eino Piela kävi vielä Antti Toiviaisen kanssa tarkistamassa läheisen kotipaikkansa sekä Terho Lehtolan kotitalon ja maakellarin paikan Metsäkylässä.

 

Heinä valtasi

pallokentän

 

Eino Piela näki vanhan palloilupaikan, missä pelattiin muun muassa pesäpalloa. Eino totesi, ettei pelaaminen siellä enää onnistuisi, koska heinä oli kasvanut niin korkeaksi. Patikointi jatkui takaisin rantaan. Koska aurinko suosi meitä koko lauantain, jäimme rannalle odottamaan paluukuljetusta.

Ihailimme luonnon kauneutta, rantaa, merta ja vanhoja mäntyjä. Kun meren aallot kimaltelivat auringossa, tulivat mieleeni äitini Elsa Vainion, s. Piela, kertomukset Koiviston hienoista hiekkarannoista ja merestä.

Eino Piela kertoi uineensa monta kertaa rannassa. Veneet veivät meidät Koiviston kauppalan rantaan. Kävimme katsomassa kirkkoa ja kirkkomaata – harmi vain, ettei sisälle kirkkosaliin päästy. Koivistolta jatkoimme Viipuriin. Päivä oli kaikille ikimuistoinen ja tunteikas, vaikka mitään rakennuksia ei sukujemme kotipaikoilla enää ole. Eino Piela oli joukostamme ainoa matkalainen, joka on asunut Patalassa.

 

 

 

 

Maastoautoretki Vuoksen rannoilla huikea kokemus

KUVA:

Marja ja Lasse Koskinen Äyräpään ja Vuoksenrannan pitäjien rajakivellä.

 

 

Vanha pitäjien rajakyltti kertoo Suomen ajasta

 

LASSE KOSKINEN

 

Syksyinen maastoautoretki Karjalankannaksen unohdettuja tieväyliä pitkin on ainutlaatuinen sukellus Suomen rajantakaiseen historiaan. Vuoksen virran pohjoispuolella kulkee entinen suomalainen maantie. Se vie Äyräpään Vuosalmelta Vuoksenrantaan, Vuokselaan ja edelleen Antreaan. Hyväkuntoisesta tiestä on enää muisto jäljellä.

Aaltomaisia kuoppia käsittävällä tiellä selviää nipin napin nelivetoisella ajoneuvolla pätevän, reitin tuntevan kuljettajan kyydissä. Kuljettajana on lähes kaikki Suomen rajantakaisen Karjalan tiet ja polut kolunnut lahtelainen, Kurkijoelta sukujuuret omaava Hannu O. Nenonen, kyydissä minä Marja – vaimoni kanssa. Nenosen paikallistuntemus on pettämätön.

Eväiden syönti maastossa Vuosalmella, vastapäätä virran toisella puolella olevaa kuuluisaa Äyräpään kirkonmäkeä on elämyksellinen kokemus. Viikonlopusta johtuen, Vuoksella vaahtoa venäläinen moottorivene ja autoretkikuntia syö omia eväitään virran molemmin puolin. Venäläiseen tapaan alkuperäinen nuotion paikka on päässyt kulottumaan hieman nuotiota laajemmalle.

 

Vuoksenrannan

kirkon kuoret

 

Äyräpään ja Vuoksenrannan rajalla on vielä jäljellä suomenaikainen, ruostunut pitäjien nimikylttipari muistona kahden pitäjän historiasta. Sitä vastapäätä on kivipilari, jossa on kaiverrettuna suomeksi kummankin pitäjän nimi. Pilari on pystytetty joskus parikymmentä vuotta sitten.

 

Vuoksenranta tunnetaan entisen pääministerin ja nykyisen kansanedustajan Matti Vanhasen sukujuurien paikkakuntana. Hänen isänsä, tämän vuoden kesällä kuollut Tatu Vanhanen tunnettiin Vuoksenrannan perinteen säilyttäjänä. Kaskiselän kylän jälkipolvet ovat pystyttäneet opasteviitan kyläänsä ja isoon kivilohkareeseen on maalattu kylän nimi. Pitkin tien vartta on pensaikoissa suomalaistilojen kivijalkoja.

Vuoksenrannan kirkosta ovat ulkokuoret jäljellä. Sitä on suomalaisen pitäjäseuran väki kunnostanut monen vuoden ajan. Kirkossa on nyt kunnollinen peltikatto. Ikkunat ja ovet ovat poissa, tukevat ristikot peittävät aukkoja. Sisällä ja kirkkopihalla kotiseutumatkailijat pitävät kesäisin hartaustilaisuuksia ja kotiseutujuhlia. Hautausmaa on hävitetty, mutta muutama hautakivi on jäljellä kirkon ulkoportaikon vieressä. Kirkon historiasta on pihalla suomeksi ja venäjäksi selostetaulu. Uusi rautatie näkyy kirkon kupeelta vajaan kilometrin päässä.

 

Hiekkaa ja

tiekuoppia

 

Vuoksenrannassa oli harvinaisuutena metodistiseurakunta ja sillä oma kirkkoalueensa Noismäellä. Kirkosta ja hautausmaasta on jäljellä vain muisto. Muistoristi teksteineen ja pari valkoista puuristiä nimineen muistuttaa pyhästä paikasta mäntykankaalla. Seurakunnan kirkko on nykyisin Asikkalassa.

Antreassa uusi aika iskee vastaan yllättäen, kun vanhalta maantieltä avautuu eteen asvalttitie ja uuden rautatien massiiviset sillat. Rautatietä pitkin kulkevat pian tavaravirrat pitkin suomalaismuistojen Karjalankannasta. Antrean kivilouhosten valtaisia hiekkavuoria ihmetellessä mieleen tulee, miksi ihmeessä tuota punertavanpuhdasta hiekkaa ei ole saatu Karjalan paikallisteiden tiekuoppiin.

Kuoppaista maantietä ja huikeita maisemia ihmetellessä voi vain kuvitella, millainen alue olisi jos suomalainen järjestelmällisyys olisi saanut rauhassa sitä rakentaa. Karjalaan on aina pakko palata, vaikka siellä ei omia sukujuuria olekaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kesämatka Kirvuun, Antreaan ja Viipuriin

Ristin juurella sanat: Tällä paikalla on seissyt Kirvun kirkko 1500-luvulta. Viimeisin , kolmas oli rakennettu 1816, tuhoutui 1978.

 

 

INKERI OVASKA-LAHTI

 

Teimme veljeni Heikki Ovaskan ja hänen Pirjo-vaimonsa kanssa kotiseutumatkan Karjalaan. Heikki suuntasi autonsa Imatran kautta synnyinseudulleen.

 

Kirvuun

 

Totesimme perillä kotikylämme Sairalan ränsistyneen entisestään. Vain kaupan edustalla oli pientä liikehdintää. Tultuamme kansanopiston suoralla sijaitsevaan Eino-isämme entiseen kotitaloon, sen nykyinen isäntä toivotti meidät tervetulleiksi.

Kahvitellessamme pihalla hän kertoi vaimonsa ja naapurissa asuneen siskonsa kuolleen. He olivat meille tuttuja aikaisemmilta vierailuilta. Pirjon antaessa tuliaisina ruokapakkauksia saimme kuulla, ettei kyläkaupassa ole riittävästi ruokaa, eikä apteekkiakaan enää ole. Isänään sovittaessa Heikin tuomia uudehkoja vaatteita, huomasin hänen silmänsä kostuvan.

Yksinäinen mies jäi kotiinsa silmin nähden onnellisena.

 

MATKALLA kirkonmäelle ohitimme kansanopiston pihatiellä olleen esteen takia. Kirvunjäven läheisyyessä avautui heinikkoinen kirkonmäki. Sankaripatsas ja muistokivi olivat kukitetut. Kivessä olivat sanat: ”Tällä paikalla on seissyt Kirvun kirkko 1500-luvulta.” Heikki mietiskeli kirkonrauniolla:

-       Historia kertoo, että silloisen kirkon lattiapalkkien alle on haudattu myös Ovaska sukumme jäseniä.

-       Kirkonmäellä vallitsi suvisen pyhäpäivän rauha.

 

SIIRRYIMME hautausmaan muistomerkille. Siinä pyhällä maalla muiden kirvulaisten joukossa ovat myös Matti-ukkimme ja Anna Mari- tätimme leposijat. Hiljaisuuden rikkoi ainoastaan mäntyjen humina.

 

MUUTAMAN kilometrin jälkeen erosimme erittäin kuoppaiselle Inkilään johtavalle tielle. Onneksi vastaantulijoita ei tälläkään tiellä ollut. Metsän jälkeen avautui entisen Inkilän mummolanpiha. Olemme olleet tietoisia siitä, ettei päärakennusta eikä aittaakaan enää ole. Metsätie Viienlammelle on umpeutunut ja jykevä pihakoivu lahonnut. Nykyään asutaan silloisessa valkoisessa navettarakennuksessa. Talonväkeä emme tavanneet. Poimiessani pihalta kesäkukkia, kaipasin käen kukuntaa.

 

MYÖS ASEMANSEUTU oli lähestulkoon autio. Kävimme koulun takana etsimässä sukulaisten talojen paikkoja, mutta emme niitä tunnistaneet. Nousimme Kopossillalta mäenharjalle. Tien vasemmalla puolella on asuttu talo, jonka maat laskeutuvat kauniiseen Alajärveen.

Siinä on ollut isämme isoisän Ukko-Matin silloinen koti. Poika-Matin, eli isämme isän avioiduttua naapurin Hlelenan kanssa, he muuttivat Kuismalaan. Ukon toisesta avioliitosta lähti maailmalle 11 nuorta Ovaskaa.

Hyvästi Kirvu-Svabodnoje, hyvästi

 

ANTREAAN.

Koljolan tiellä vastaan tulleet kuorma-autot jättivät jälkensä rankat pölypilvet. Etsimme asemanseudulla Olkinuoran kylään johtavaa tietä, mutta emme sitä löytäneet. Siell Savijoen lähettyvillä on Lempi-äitimme syntymäpaikka.

Olkinuora-sukumme tätien ja enojen silloiset talot tunnistimme Kukkolassa ja kirkolla. Ne ovat edelleen asuttuja. Antrean kirkon rauniolla muistelimme edesmenneitä omaisiamme. Pysähtyessämme Kuukaupin sillalla totesimme, ettei ole Vuoksen voittanutta.

Hyvästi Antrea-Kamennogorsk, hyvästi!

 

VIIPURIIN

Majoituimme Victori-hotelliin, jossa Heikin autolle oli varattu suljettu pysäköinti. Tilavan huoneen äänieristys ja ilmanvaihto olivat hyvät ja Flovour-ravintola antoi parastaan. Hotellin näköalahissit sijaitsevat rakennuksen seinän ulkopuolella. Sieltä avautuu näköala Salakkalahden ympäristöön.

Jännitin läpinäkyvässä hississä niin, että tunsin tehneeni 86vuotiana hitaanlaisen tandem-hypyn. Se tuntui mukavalta. Lähdimme mielenkiintoisina tutustumaan meidän karjalaisten kaupungin nähtävyyksiin.

Näkemiin, Viipuri-Vyborg, näkemiin!

 

 

Kuvassa pietarilaisen  Sofia Meerin syntymäkodin kesä-asukas sai taas tavata suomalaisen ystävänsä.

 

MEERI KARHU

 

Valjkjärvijuhlilla Mizurinskojessa 26.-28.6. oli mukana Nousealan väkeä vajaa kymmenen henkeä puolisoineen. Lauantai oli varattu kotikyläkäynneille.

Ryhmä käveli kolmen kilometrin taipaleen alas Kyyhkysenmäkeä. Tätä tietähän kylämme väki, esipolvemme, olivat kävelleet kirkkotienä. Koska kylän peltoja ei enää viljellä, olivat alkupään näkymät pensaiden peitossa, keskikylältä arvelemme heinää korjattavan.

Koulun raunion kohdalle päästyä avautui näkymä yli alaojan. Nykykyläläiset ovat tehneet tien pitkin peltoaukeaa kohti syntymäkotiani Karhulaa. Siellä asustaa kesäisin pari pietarilaista: Valentina Kamtsatkan niemimaalla syntynyt ja Sofia, biologi.

Kahvittelimme Sofian pienessä kamarissa. Lauloimme heille synnyinmaan laulun: ”On maista kaikista sittenkin, tää synnyinmaa kaikkein rakkahin”: Kyynel kihosi silmään. Emäntämme halusivat kuulla kylän vaiheista meidän aikanamme, lahjoitusmaakaudesta ja tilojen palautumisista itsenäisille haltijoille vuodesta 1870 lähtien. Haluttiin myös tietää, oliko kylällä taisteltu 1939-1944.

Kerroin myös oman kokemukseni: 9.6. 1944 olin pikkuveljeni kanssa peltoaukealla menossa Lammasrantaan uimaan, kun taivaan täytti suuri pommikonelaivue ja meidät ylitettyä pudotti pommeja kylän takana menevää rautatietä kohti. Me lapset ryntäsimme lähistöllä olevan ladon alle, minne – kuin johdatuksesta, tuli myös kylätietä kävelemässä upseeri morsiamensa kanssa. Siis upseerin puvussa suojelusenkeli.

 

Aika riensi, oli hyvästeltävä ystävälliset naiset ja riennettävä kohti Lammasrantaa. Siellähän meidän lehmät ennen käyskentelivät väljämetsässä ja kylän lapset nauttivat kesästä.

Alueen on nyt saanut haltuunsa varakas pietarilainen ja rakentanut sinne suvulle kesäparatiisin – upeaa rantametsää nurmikkoistutuksineen, laattakäytävineen, hirsitalot, kalalammikot rannalla, jopa upea kirkko mäellä. Kiertelimme, ihmettelimme. Ja mikä ihm, pari tekokoskea , alueelta on nimittäin löytynyt viisi lähdettä. Pulahdimme vihdoin Raakola-järveen – kuin lapsena ennen:  Grillikatokseen kannettiin herkkukoria, minkä antimia nautiskelimme. Itse alueen isäntä ei ollut paikalla. Hänen poikansa kehoitti meitä nauttimaan kaikesta. Lähtiessä pääsimme vielä kirkkoon ihailemaan upeita ikoneita ja sytyttämään tuohukset esipolviemme muistolle.  Isännän olin jo viisi vuotta sitten käynnilläni tavannut. Käyntimme mahdollisti se, että hotellimme emäntä Ludmila on isännän ystävä ja oli kertonut tulostamme. Ludmila myös miehensä kanssa kyyditsi minut perille – toisten ryhmäläisten kävellen matkan. ” Paratiisin” portit eivät olisi toki meille auenneet

Suuri rautaportti sulkeutui takanamme, kun palvelijapoika kyyditsi meidät takaisin hotellille. Lähtiessä pysähdyimme vielä tien laidassa Äkrään perheen kodin kivijalkaa kuvaamaan, olihan mukana ensi kerran perheen tytär miehineen. Tämä totesi: ”oliko tuo koettu ollut kaikki totta?” Keskustelut paikallisten kanssa mahdollisti mukaamme Keuruulta ottamamme mahtava tulkki, Maija.

 

Ovatko he, Lammasrannan nykyasukkaat onnellisia? Toivon niin, luonnon lempeässä sylissä. Todettakoon, että kaunista Lammasrannan luontoa ei ole tärvelty, vaan rakennettu, puutarha-alan ammattitaitoa käyttäen kesäparatiisiksi. Saimme viettää hetken, unohtumattoman Karjalan kesässä.

 

 

KEVÄTKESÄN MATKA LAATOKAN YMPÄRI

 KUVA  Ryhmä Elisenvaarassa (kuva Raija Herrala)

 

RITVA RIKKA

 

 

Lähtö 25.5. -15

 

Kovasti odotetulle ja melko tavalla mainostetulle reissullemme heti toukokuun viimeisen viikon maanantaiaamuna kerääntyi iloinen osallistujajoukko Haminan linja-autoasemalle. JaPi-matkojen bussi  kaartoi sinne poutaisessa kesäsäässä. Kuljettajaksi saimme venäjänkävijän, liikennöitsijä Jarmo Ahosen, jonka kielitaidosta olisi meille paljon hyötyä. Haminan Karjala-seuran väkeä oli lähtijöistä suurin osa, mutta muutaman ystävänkin olimme saaneet kiinnostumaan matkastamme.

Iloinen ja odottava puheensorina täytti bussin aina Vaalimaan raja-asemalle saakka, josta viimeiset matkalaiset tulivat joukkoomme. Raja- ja tullimuodollisuuksien jälkeen ajoimme Viipurin Veikkojen kauppa-asemalle ostoksille, rahanvaihtoon sekä aamuiselle kahville. Varsinaisen kulttuurimatkan aikana varsinkin sotahistorian asiantuntijana ansioitunut  Taisto Puustelli kertoi selostuksia ja tietoiskuja ohittamistamme pitäjistä ja suomalaisten elämästä Karjalassa ennen talvi- ja jatkosotaa. Kuulimme selostukset talvisotaan johtaneista tapahtumista, Viipurinlahden  sotatoimista sekä Viipurista luopumiseen johtaneista sattumista. Viipurin kaupungin historiasta, yleistä tietoa kaupungin asukkaista, elinkeinoista ja nähtävyyksistä ennen viime sotia kertoi matkanjohtaja Ritva Rikka.

Matkaa jatkettaessa Ritvan kertomana saatiin Kanneljärven pitäjästä yleistietoa sekä asiaa pitäjän kulttuurihenkilöistä. Mm. kirjailija Unto Seppänen oli kotoisin Kanneljärveltä. Maininta käsitti hänen elämäänsä ja kirjallista tuotantoaan. Harmonikansoittaja ja säveltäjä Viljo (Vili) Vesterinen oli myös kanneljärveläistä sukua. Kuultiin selostukset hänenkin elämästään, urastaan ja tuotannostaan. Uudehkolle huoltoasemalle pysähdyttiin kahvi- ja jäätelötauolle.

Sitten lähestyttiin Kivennapaa, Ritvan isän suvun kotipitäjää. Sen vuosisatojen aikaisena valtioiden riitamaana olemisesta, historiasta, vaakunasta ja nähtävyyksistä selosti Ritva Rikka. Pitäjän tulisieluisten kirjailijoiden: Olavi Paavolaisen, Ilmari Pimiän ja Edith Södergranin tuotannosta ja elämän vaiheista saimme kuulla. Myöskin Terijoen historiasta, alueen matkailun vaikutuksista ja nähtävyyksistä ennen sotia Ritva selosti matkakumppaneilleen. Raili Valkki, joka on harrastanut runojen lausuntaa, lausui Edith Södergranin ihanan runon ”Satakieli”. Lounastaukoa pidettiin myös Terijoella.

Matkaa jatkettiin taas. Pietaria meidän piti lähestyä pari edestakaista ajelua. Runsaasti liikennöidyltä ja monikaistaiselta moottoritieltä täytyi löytää ramppi kohti isoa liiketalokompleksia. Sieltä Jarmo nouti jo huhtikuussa anomaamme Venäjän Rajavartiolaitoksen sopimusta, jolla viimeisenä matkapäivänämme saisimme luvan mennä Elisenvaaran asemalle. Ylitimme Nevajoen ja jatkoimme matkaa jälleen useampikaistaista moottoritietä kohti Olhavajoen rannalla sijaitsevaa Volhovin kaupunkia, jossa ensimmäisen päivän päätteeksi hotellimme meitä odotti. Illallakin vielä oli yli 20 astetta lämmintä ja monet matkalaisista kävivät iltakävelyllä tutustuen kaupunkiin.

 

Volhovista Syvärille

 

Seuraava aamu oli kaunis ja auringon lämpö helli maisemia. Olimme päässeet Venäjällä vallitsevan helleaallon reunamille.

Staraja Ladogaan, vanhaan kaupunkiin tutustuimme heti kohta Volhovista lähdettyämme. Kaupungin historia tunnetaan viikingeistä ja Rurik-ruhtinaasta sekä varjaageista lähtien. Seutu oli järjestäytynyt silloin jo yhteiskunnallisesti. Vanhimmat löydöt ovat 850 – 925 jKr. ajalta. Vuonna 2003 vietettiin paikan 1250-vuotisjuhlaa. Kävelimme ja ihailimme Ladotska-joen rannalle rakennettua vanhaa linnaa ja myös luostarin alueen kauniita maisemia. Satakieli lauleli rantapuistikossa samoin monet muut pikkulinnut. Näimme myös viikinkihautakummut joen rannalla.

Puolen tunnin bussimatkan päässä sijaitsi Novaja Ladoga, = Uusi Laatokka. Vain sen kautta Leningradin piirityksen aikana laivoilla pystyttiin piiritettyyn kaupunkiin toimittamaan edes vähän elintarvikkeita kaupunkilaisille. Piiritys kesti lähes 900 päivää, syyskuusta 1941 tammikuun lopulle 1944. Se purkautui Slissenburgin sillan kohdalla. Leningradissa ruokaa oli vähän, sitä oli säännöstelty, vähimmillään vain 125 grammaa leipää per henkilö per päivä. Siksi Novaja Ladogaa kanavineen ja laivoineen kutsuttiin ”Elämän tie” -nimellä. Pysähdyspaikassamme Jarmo keitti kaasukeittimellä oikeat suomalaiset kahvit matkalaisille. Ja taas matka jatkui.

Lotinapeltoa lähestyttäessä Taisto kertoi Aunuksen alueella venäläisten hyökkäyksistä ja suomalaisten puolustuksesta. Lotinapelto oli mm. aikanaan Pietari Suuren laivaston rakennuspaikkana. Kävimme myös Syvärin voimalaitoksen alueella.

Varhain iltapäivällä lähestyimme Aleksanteri Syväriläisen luostaria ja hotelli Staraja Slobodaa, jonka majoitustaloissa sijaitsi matkalaisten seuraava illallis- ja yöpymispaikka. Ritva Rikka kertoi luostarin perustamisesta,  historiasta ja nykypäivästä. Meillä oli mahdollisuus myös tutustua luostariin ja sen laajoihin alueisiin omatoimisesti.

 

Aunuslinnaan ja Sortavalaan

 

Keskiviikkoaamuna jatkoetapille lähdettyämme oli taivas tummien pilvien peitossa, ukkonenkin jyrähteli ja kohta alkoikin sataa vettä. Aunuslinnan kaupunkiin tutustuimme kiertoajelulla. Taisto Puustelli selvitti edelleen Aunuksen ja Tuuloksen alueella käytyjä taisteluja sekä Viteleen maihinnousua. Tien korkeassa kohdassa Rajakonnussa ihailimme Laatokkaa, joka siinteli puiden latvojen takana. Sen takarantaa ei ollut nähtävissä, vain horisontti.

Lähestyttäessä Pitkärantaa  Ritva kertoi sen historiasta ja elämästä, kun se oli osa Suomea. Pysähdyimme sinne lounaalle ja sadekin oli lakannut. Lounaan jälkeen matkamme jatkui ja ”Murheen ristillä” pysähdyimme tutkimaan paikalla olevien muistomerkkien tekstejä. Sytytimme kaksi kynttilää siellä olevien muistomerkkien juurelle. Nietjärven puolustustaistelusta ja Lemetin motista kuulimme Taiston selostukset. Laatokan pohjoisrannan kauniit maisemat ohitettiin ja sitten saavuimmekin jo Sortavalaan. Majoittumisen jälkeen matkalaisille jäi runsaasti illalla aikaa käydä vanhempiensa kotipaikoilla tai etsiä hautausmaalta suvun jäsenten viimeisiä lepopaikkoja. Riekkalansaaressa kävi osa matkalaisista ja ainakin Kari löysi isoisänsä hautapaikan.

 

Sortavalasta Elisenvaaraan, poikki Kannaksen ja vielä Haminaan

 

Torstaina aamiaisen jälkeen matkamme jatkui. Elisenvaaran ja sen aseman tapahtumista kesällä 1944 saimme taas kuulla Taiston pitämän luennon. Järkyttävät pommitukset asemalle pysähtyneisiin evakko- ja sotilasjuniin saivat aikaan satoja kuolleita, joista 2/3-osaa oli siviileitä. Ilmatorjunta vihollisen pommikoneita vastaan oli olematonta. Laskimme  muistomerkin juurelle sytytetyn hautakynttilän vainajien muistolle. Ja siellä otimme ryhmästämme valokuvia.

Paikallinen sotilashenkilö tuli myös tarkastamaan sen Pietarista noudetun rajavyöhykeluvan sekä muutamilta hän katsoi myös passin ja viisumit.

Kurkijoen kirkon raunioiden lähistöllä pidimme myös jaloittelutauon. Sinne sytytimme myös kahdelle muistomerkille kynttilät. Sekin seutu on ollut sotanäyttämönä ja suomalaisten aikaisia rakennuksia on tuhottu paljon.

Ritva luennoi Käkisalmea lähestyttäessä sen historiasta, Suomen aikaisesta elämästä ja asukkaista, tehtaista sekä tunnetuista käkisalmelaisista henkilöistä. Heitä onkin luetteloitu runsaasti. Kiertoajelu kaupungissa paljasti sen nykytilan. Ränsistyneen luterilaisen kirkon vieressä olevalle muistomerkille sytytettiin kynttilä sankarivainajien muistolle. Lounaspaikkana oli viehättävä ravintola, josta kävelymatkan päässä tien toisella puolella oli Käkisalmen linna. Siihen ympäristöineen kävimme tutustumassa. Sen puistossa kuulimme pikkulintujen iloista viserrystä ja Vuoksen vedessä uivia sorsia ihailimme.

Kiviniemen kautta matkamme jatkui Muolaan kautta kohti Viipuria. Ritva luki kertomuksen ”Viipurinrinkeli”. Viipurin kauppahallista ostettiin viimeiset kotiintuliaiset ja jatkettiin kohti rajaa Vaalimaalle. Rajamuodollisuuksien jälkeen alkoi vielä ajo kohti Haminaa ja kohti kotia.

Onnistunut ja mieliinpainuva kesämatkamme oli hyviä ja myös ristiriitaisia muistoja täynnä. Paljon saatiin kokea ja myös oppia. Karjalamme maisemat olivat vehreitä ja kukkivia. Sota-ajan tapahtumat ja sen jälkeiset päätökset sen ovat meiltä vieneet.

 

 

 

 

SORTAVALA ON PORTTI VALAMOON

KUVA:   Seurahuone, nykyisin hotelli

 

MARJUKKA PATRAKKA

 

Kesäkuun alussa matka kohti Valamoa sujui niin joutuisasti, että illan voi kävellä ihailemassa Sortavalan kauneutta. Pieni kaupunki on kaunis edelleenkin – rapistuneenakin. Sijainti Laatokan pohjoisrannalla on mainio – ollut aina ja nyt rannasta lähtee kantosiipialus Valamoon. Kaupungin ja luostarin alueet ovat rajanaapureina siinä kauniissa jylhässäkin luonnossa.

 

Sortavala oli jo 1500-luvulla melkoinen kauppapaikka, oli ollut sitä jo kauan. Laatokkaa pitkin pääsi Sortavalaan monelta suunnalta ja sieltä Oulun puoleen saakka.  Kaupunkioikeudet saatiin vuonna 1632. Kaupunki hävitettiin 1700-luvulla, mutta perustettiin uudelleen 1783.  Sortavalasta kehkeytyi 1800-luvulla Laatokan Karjalan henkinen keskus. Sinne perustettiin nais- ja miesseminaari, pappisseminaari, ortodoksikirkon arkkipiispan istuin ja Diakonissalaitos. Rautatie Viipuriin valmistui 1893. Tunnetut ovat Sortavalan laulujuhlat, ensimmäiset järjestettiin vuonna 1896. Kalevalan riemuvuonna 1935 juhlien aikana paljastettiin Alpo Sailon tekemä Runonlaulajapatsas, joka esittää tunnettua laulajaa ja kalevalaista metsästäjää Petri Shemeikkaa.  Kolmiopuistossa laulajapatsas on edelleen menneitä miettien, ryhtyisikö runolle…

Talvisodassa ja takaisinvaltauksessa jatkosodassa osa kaupungin rakennuksista paloi. Kuitenkin monta suomalaisen Sortavalan taloa on jäljellä kuin kehystämässä kaupunkikuvaa ja muistia virkistämässä. Kalliolla kohoavat liki toistaan valkeina Jugend-taloina tummanruskein ääriviivoin tyttökoulu ja poikalyseo. On graniittinen pankkitalo. Upeana kivityönä on vanhan liiketalon ovien yllä vasara ja kirves, ohikulkija tiesi sieltä voivansa ostaa työkaluja. Tehtaita oli, Helylässä tehtiin pulpetit kouluihin.

 

Kuin helmi hohtaa sillan nurkalla valkoinen Seurahuoneen funkkis-talo, jota juuri entisöidään. Monta kertaa seisahduin ihailemaan rakennuksen kauneutta puolelta ja toiselta. Serkkuni johdatti minut vanhan kirjaston luo. Vaaleanpunainen valkopuitteinen puutalo oli rapistumisestaan huolimatta kuin vanha ylväs pitkähelmainen rouva harsohatussaan pitsivarjon alla. Miten ihana kirjastotalo! Puiston siimeksessä on valkoinen Leninin pää, miettineekö mitä lapsille lukisi! Lähellä trimmeri surisee, rikkaheinät pois! Kauempana toisella rannalla häämöttää Diakonissalaitoksen talo aikansa eläneenä. Toisaalla sinikupolinen ortodoksikirkko on säilynyt ja käytössä. Talvisodassa tuhoutui luterilainen kirkko, suomalaiset ovat nyt rakennuttaneet uuden. Sankarihautausmaat on kunnostettu, muistomerkki uusittu.

Kohtaamme matkanjohtajamme ja hän neuvoo oikotien hotellille, samalla voimme ihailla vanhoja puutaloja. Todellakin arkkitehtoonisesti kauniita rakennuksia yhden tai useamman perheen koteja, kauppoja ja käsityöläisten liikkeitä. Maalit jo pois kuluneet vain jostakin katonrajasta voi aavistaa vaalean vihreän, punaisen, keltaisen värin. Ilo oli nähdä, että edes muutama talo on kunnostettu.

 

Seuraavana päivänä pääsimme kantosiipialuksella Valamoon. Siellä edelleen kunnostetaan ja rakennetaan uuttakin. Italia on lahjoittanut vierastalon puistoon pikoipienen hohtavan valkoisen marmorisen tsasounan, jonka takaseinässä on Valamolainen Jumalanäidin ikoni reliefinä. Sää suosi myös norpparetkelle pääsyn. Hipihiljaa istuimme kumiveneessä. Luodolla loikoileva norppa viestitti toisille: hei, ne tuijottajat tulivat taas! Kohta joka puolelta puikahti norpan päitä pintaan, yksi tuli lähelle ja hypppäsi korkealle: aha, todella siinä ne ovat!

Valamon pyhyys on  suurenmoisessa luonnossa. Tertiäärikaudella jylisi. Aika humautti Laatokan pohjoispuolen syvemmäksi, Luontoemo suuttui ja sinkautti maan uumenista diabaasikivivirran ylös: syntyi ainutlaatuinen Valamon saaristo. Jääkaudet sitä runttasivat ja hioivat. Jo ennen ajanlaskumme alkua saarelle tulivat karjankasvattajat. Monet kalliot olivat shamaanien silmissä pyhiä. Ja sitten rantautui jo viimeistään 1000-luvulla kristinusko saarille.

Ja ihminen: kuinka monta kertaa hän on tuhonnut toisen ihmisen Jumalan kunniaksi rakentamat rakennukset ja tekemät työt? Siis ihminen!

 

Tulomatkalla Valamon portilla Sortavalassa vielä kiipesimme kaupungin laidalla Kuhavuorelle. Polkua menimme ylös, yhä ylemmäksi. Jo miltei annoin periksi, mutta kun muutkin, niin kyllä minäkin! Tuuli oli tuikea, näkymä upea ja portaita kävellen pääsimme onnellisesti alas. Vakkosalmen laululavalla lapset pyöräilivät. Oli kesä, suloinen Sortavalan suvi.

 

 

 

 

 

 

 

Käynti Karjalassa entisen Heinjoen kunnan Kääntymän Harvallakolkalla.

Kirkon muistomerkillä. Matti Pullinen, Seppo Karhunen, Tuure Karhunen ja Veikko Partanen

 

 

 

Meitä muutama saman kulmakunnan poikaa, päätimme Kääntymän kyläpäivän vietossa, Pusulan Ahjolassa kesällä 2014, että kulumassa olevan kesän aikana tehdään matka  kylän Harvallekolkalle, eli synnyinkotiemme pihoille, ja viedään sukunimilaatat omistussuhteista. Laatat selventävät asian ”Putinin” miehille, tänä epävarmana aikana, mitä vielä Ukrainan kriisi lisää. Edelleen nuo nimilaatat selventävät jälkipolville käyntiä isiensä synnyinseuduilla ja pihoilla.

 

Jo helmikuussa tilattujen kahden aurinkoisen päivän koittaessa lähdettiin varhain kesäkuun ensimmäisen päivän aamuna matkaan. Matka  onnistui rajan molempien tullitarkastusten jälkeen niin nopeasti että Viipurin kauppatorin laidassa olevassa hotelli Victoriassa, oltiin jo kello 10. Ennakkoon tilattu kleinbus-auto saapui hotellin eteen kello 11.15, jonka fiksu ummikko venäläinen kuljettaja meidät kaikki kätteli. Noustuamme autoon, suunnattiin Papulaan ja Heinjoen tielle. Heti alkuun tehtiin havainto, että katujen ajopinta on uusittu, yleinen siisteys on silmiin pistävää ja mikä ihme, kun katuliikenteessä ei  nähty yhtään venäläistä autoa.  Autot olivat länsimaisia. 

 

Nämä myönteiset havainnot tehneinä saavuttiin Rajaharjuun, erosimme Patakahjaan ja Kummäen jälkeen, ristikkotien ylitettyämme, muutamahetki kun oltiin jo Kaurasenjoen sillalla. Lautojan kankaan jälkeen alakylään. Edelleen Anturuksen mäen jälkeen saavuttiin Munamäen pihaan. Siellä meitä tervehti nuorekas rouva,  pikku beibinsä kanssa. 

 

Pian pihaan ajoi neliveto maasturi, jolla jatkettiin Kykkäsen,  Kaukon, Tommilan ohi  Reposen risteykseen ja Hirsaa mäen kautta Niemisen ja Ränsän mutkaan, edelleen Mahalojan ylitettyämme Partasen mäelle.  Täällä Veikko naulasi ensimmäisen nimilaatan mäntyyn, synnyinkotinsa pihalla. Mainittakoon, että tästä samasta paikasta astuin linja-autoon, illalla marraskuun 30. 1939, päivänä, jolloin täytin 12 vuotta. Talvisota oli syttynyt ja evakkomatka Perniöön alkoi. Matka jatkui vielä 400 metriä aukeata tienurmikkoa pitkin ja olimme perillä Tuuren isoisän Ville  Karhusen pihalla. Tein havainnon sitten viime käynnin, että joku pensas oli kasvanut  ja rehevöitynyt valtavasti, jopa niin, että pihaan oli vaikea päästä.

 

Nimilaattojen naulausten ja kuvausten jälkeen noustiin autoon ja ajettiin samaa tietä  takaisin Haimelin mäelle, mistä lähdettiin Matin synnyinkotiin Jännerpuujärven rantamille. Tällä reitillä  tapahtui koko matkan mieliin painuvin tapaus. 

 

Lähtiessämme Ora-Mattilasta viimeiselle kilometrille, niin heti ensimmäiseen lätäkköön ajettaessa, maasturi sukelsi veteen pohjaa myöten, eikä lähtenyt nelivedosta huolimatta,  eteen eikä taakse. Yrityksiä tehnyt kuski hyppäsi autosta ja lähti hakemaan apuun Kykkäsen paikalla asuvaa kaveriaan, joka tuli hinaamaan hukkuneen maasturin Belarus-traktorilla, vetovaijeri mukanaan.

 

Oli se komea näky, kun traktori veti maasturia ja maasturissa istui neljä turistia, jotka neljään mieheen veivät Matin kotiin nimilaatan. Totesin, että oli kulunut kolme vuotta edellisestä käynnistä ja tuona aikana tie on niin paljon huonontunut, että  Ora-Mattilasta eteenpäin mentäessa, kulkuneuvoksi kelpaa enää  vain traktori. Naulausten ja kuvausten jälkeen noustiin taas autoon ja Belaruksen hinauksessa oltiin Ora-Mattilaan saakka.  Maasturi jatkoi Munamäelle, missä paikallinen ”ravitsemusliike” odotti ulos katettuun lounaspöytään syöjiä.

Ruokailun ja halausten jälkeen lähdettiin  paluumatkalle.

 

Rajaharjussa käännyttiin Heinjoen kirkolle. Hautausmaan sankarihaudalla laulettiin kaksi säkeistöä suvivirrestä, kuvattiin ja jatkettiin Mikonmäkeen, missä suoritettiin samat rituaalit.  Koska oltiin ”herrasmiehiä” , niin otettiin Aholan risteyksestä hymyilevä nuorekas ”tyttönen” kyytiin ja tuotiin mukanamme Viipurin keskustaan

Päivällinen nautittiin hotellin ravintolassa tykölisineen ja istuessamme ravintolassa, ei voitu muuta kuin ihmetellä näkemäämme myönteiseen suuntaan. Hyvin nukutun yön, myönteisen aamupalan jälkeen tehtiin ostoskierros kauppahallissa ja yksimielisesti todettiin, että valmisvaatteet ja kankaat ovat vallanneet tilaa muulta rihkamalta.  Käytiin myöskin Talikkalan torilla, mutta myyjiä oli vähänlaisesti, johtuen aikaisista  aamupäivä tunneista.

Loppu toteamukseni on, että matkasta jäi pitkäksi aikaa hyvää muisteltavaa. Kiitos heimoveljet esimerkillisestä matkaseurasta koko matkan ajan.

 

Näin totesi yksi mukana olleista:  Bruuno Matias

 

 

Koirivaaran Holopaisen sukua retkeili suvun juurilla Soanlahdella

Soanlahden Koirivaarasta lähtöisin olevaa Holopaisen sukua teki yli 40 hengen joukolla matkan suvun juurille.  Alkukesän kaunis sää suosi retkeläisiä ja useamman kilometrin patikointikaan ei innostusta laimentanut. 

Entisen Soanlahden pohjoisosien laajat hakkuutyömaat ovat  tuoneet seudulle  useita uusia metsäautoteitä ja niiden sijoittaminen vanhoille kartoille antoi haastetta suunnistamiselle noille vanhoille asuinsijoille.  Muutenkin liikkuminen isolla linja-autolla kuoppaisilla teillä on kuljettajalle haasteellinen suoritus.  Matti Kinnunen hoiti tehtävän kiitettävästi.

 

Seuduilla ei ole ollut enää vanhoja rakennuksia pystyssä vuosikymmeniin ja rakennusten kivijalatkin ovat usein metsän peitossa, eikä niiden löytyminen ole aina helppoa. Riittävän väljä aikataulu ja matkan johtajana toimineen Kari Holopaisen hyvin toimiva huolto nokipannukahveineen Holopaisten vanhassa pihapiirissä  loi leppoisan tunnelman retkeläisten pariin, vaikka kaikkia toivottuja kohteita ei saavutettukaan, mm. yhden romahtaneen sillan johdosta.  

 

Metsässä liikkuvalle voi tulla erilaisia  yllätyksiä vastaan. Yksi sellainen oli Kuhilasvaaran rinteellä metsikössä oleva muistolaatta, josta kellään matkalaisilla ei ollut ennakkoon tietoa. Laatassa kerrottiin suomalaisen Bristol Blenheim BL-152 pommikoneen tuhoutumisesta 7.11.1944 tuolle paikalle.  Ohjaajana ollut  22 v. kersantti V.A. Railo ja 25 v.  tähystäjä, luutnantti Näsinlinna menehtyivät turmassa. KK-ampuja,  19 v. korpraali A.E. Poutiainen selvisi kuitenkin hengissä  koneen pakkolaskussa.

 

 Monille matkalaisille käynti näillä suvun  vanhoilla kotikonnuilla oli ensimmäinen. Olipa osalle matkalaisista myös ensimmäinen matka itäiseen naapuriin.  Matkaan toi oman lisäsävynsä yöpyminen Sortavalassa, jossa samaan aikaan vietettiin Karjalan  tasavallan  95-vuotisjuhlia. 

 

JOUKO SIITONEN

 

 

Koskelaisten sukuseuran matka Viipuriin ja Koskelaan elokuussa 2014

 


Koskelaisten sukuseura ry on perustettu vuonna 1980. Jäsenistö koostuu lähinnä entisen Viipurin läänin Vahvialan kunnan Koskelan kylässä 1600-luvulta lähtien asuneen Koskelaisten suvun jälkeläisistä ja heidän puolisoistaan sekä lapsistaan. Seuran jäsenmäärä on ollut koko toiminnan ajan noin 190 henkeä.  Nykyinen jäsenmäärä on 154. 

Sukuseuramme on jo vuodesta 1990 tehnyt joka toinen vuosi matkan omille juurilleen Karjalaan. Tänä vuonna matkalle lähti 12 sukuseuran jäsentä ja kahdeksan muuta matkakumppania.   Suurin osa meistä oli sodan jälkeen syntyneitä, Vahvialassa syntyneitä taisi olla vain kaksi mukana. Ryhmämatkat Ruotibussi Lahdesta oli matkatoimistona ja hoiti kuljetuksen.  Matkaan lähdettiin Lahden, Haarajoen, Helsingin Mikonkadun, Porvoon Näsin ja Ilolan pysäkeiltä. Viimeisimpänä bussiin nousi Kotkan Leikarilta sukuseuran puheenjohtaja ja matkanjohtaja Päivi Heimola.
Vaalimaan Rajahovissa täytettiin aamupalaa nautittaessa rajanylitykseen liittyvät lomakkeet. Rajan ylitys sujui nopeasti, koska Venäjälle menijöitä oli vähän. Sen sijaan Suomeen tulijoita oli pitkässä jonossa. 
Rahanvaihto ja ensimmäisten ostosten teko hoitui perinteisesti Viipurin Veikoissa.  Ajoimme Viipuriin Vahvialan eteläisimmän kylän, Tervajoen kautta. Raija Putus kertoi meille kylästä ja näimme myös Suomen vanhimman maaseutukoulun. Tervajoen koulu perustettiin vuonna 1855 ja viimeisin koulurakennus oli vuodelta 1891. Venäläiset jatkoivat koulun pitoa siellä ainakin vuonna 2007, mutta valitettavasti koulu paloi pahoin 29.12.2013. Lounas tarjottiin Viipurin Pyöreässä Tornissa ja taustamusiikkia esitti paikallinen nais- duo. Torin vieressä oleva uusi Hotelli Viktoria oli yöpymispaikkamme ja hotelli vaikutti hyvätasoiselta.

Majoittumisen jälkeen osa meistä lähti tutustumaan kaupunkiin, mutta suurin osa lähti Rauhamaalle, jossa laskimme kukat sekä Karjalaan jääneille vainajille että sankarivainajille. Hautausmaalla laulettu Karjalaisten laulu ja käynti Vahvialan kirkonmäen muistomerkin luona vei ajatukset karjalaisten kokemiin menetyksiin. Matka Koskelan kylään toteutui tälläkin kertaa.  Linja-auton ylitettyä kosken kohdalla olevan sillan, jalkauduimme eri puolille kylää. Meistä kolme lähti kävelemään Löytömäelle kohti sukulaisten kotipaikkoja, mutta ehti ajan puutteen vuoksi korkeintaan Uudiskorpeen asti Jotkut kävelivät vastapäiseen Seppälän ja Sinkkalan suuntaan ja osa jäi Ylijoen kohdalle paikkaan, jossa rantakallioon on hakattu sukuseuran vaakuna. Tunnelma oli iloinen, olihan päästy omille juurille ja nähty Koskela, toiset jopa ensimmäistä kertaa.  
Palattuamme hotellille olikin kiire lähteä illalliselle hotelli Viipuriin. Ilta sujui ruokailun, iloisen jutustelun ja pienten ohjelmanumeroiden merkeissä. Illan kuluessa nähtiin, kuinka Viipurissa paloi taas jokin rakennus Viipurin linnaa vastapäätä tien toisella puolella. Kun muutama meistä kävi aamulla katsomassa palopaikkaa, rakennuksen rauniot vielä savusivat ja kaksi piippua uuneineen törrötti pystyssä.

Sunnuntain ohjelma jatkui aamiaisen jälkeen kiertoajelulla, oppaana oli paikallinen suomea puhuva  opas. Usein kuullut paikan nimet, kuten Viipurin linna, Monrepos, Kolikkoinmäki ja monet muut nimet tulivat entistä tutummiksi. Kiertoajelun jälkeen oli aikaa ostoksille tai mahdollisuus käydä Progonnajakatu (Karjaportinkatu) 7 B:ssä olevassa Karjalankannaksen sotamuseossa. Siellä oli esillä paljon maastolöytöjä, asepukuja, sotilaiden henkilökohtaisia tavoita, kirjoja sekä lentolehtisiä ja sanomalehtiä sota-ajalta. Valitettavasti ennakkoon tilattu suomenkielinen opas tuli paikalle myöhässä.

Kauppahallissa ja torilla oli aika hiljaista, turisteja oli vain vähän liikkeellä. Jotain tuliaisia kuitenkin löytyi, kuten valkosipuleita, suolakurkkuja, harjoja ja pellavatuotteita. Kello 14 alkoi paluumatka ja sen aikana tehtiin hyviä sieni- ja marjaostoksia. Tullimuodollisuudetkin sujuivat taas nopeasti ja pian oltiin Rajahovissa lounaalla. Matkanjohtajan osuus päättyi Leikarissa hänen lähtiessä sieltä Heinolaan ja me muut jäimme pois omilla pysäkeillämme. Matkasta on saatu hyvää palautetta ja kahden vuoden kuluttua viimeistään mieli halajaa Koskelaan uudelleen.  
VUOKKO MÄKI    (o.s. Koskelainen)

Kuvassa matkalaiset ryhmäkuvassa, Päivi Heimolan kuva, kuvaajana Jukka Ruoti. 

 

 

LAATOKKA ANTOI VIILEYDEN

Kuvassa Tatu ja Ukko tervaa mökkiä.

 

Ukko Kari Rapo

 

Lastenlapsista Tatu tarvitsi ennen koulun alkua hoitoa. Hoitajiksi olivat lupautuneet Ukko ja Mummo. Päätettiin tehdä lapsenlapselle erilainen hoitojakso. Yhdessä päätimme lähteä Karjalaan, edesmenneen veljeni Kalevin kalamökille Lumivaaran Kumolaan, Kojonlahdelle Timosen rantaan. Mukaan oli kysytty myös lapsenlapsista Iidaa, mutta hänellä oli muita suunnitelmia sille ajalle, joten lähdimme kolmestaan.

Meille kolmelle matka oli jo toinen Karjalan matka tälle vuodelle.

 

Tohmajärvi ja rajamuodollisuudet

 

Ajoimme omalla autollamme Pohjanmaalta kohti Tohmajärveä. Välillä satoi, paistoi sekä jyrisi.

Ensimmäisen yhteisen yön vietimme Tohmajärvellä Minimotellissa, joka sijaitsi Katri-Helenan raitilla. Varhaisen aamupalan jälkeen suuntasimme kohti rajaa. Kummatkin tullit menivät nopeasti mennen ja tullen. Sanoinkin matkakumppaneille, että pääsimme tullit läpin nopeammin, kun pääsisimme Suomessa terveyskeskukseen saamaan mahdollista hoitoa.

Ainut, jota Venäjän tulli ihmetteli, oli Tohmajärveltä ostettu hiirenkilleri. Sitä naisvirkailija pyöritti hetken käsissään. Kotiinpäin tullessa taas naapurin naistulli virkailija totesi ääneen: ”Oi Baltikaa!”. Taisi olla hellejuoman puutteessa.

 

Lahdenpohjassa

 

Lahdenpohjassa kävin jättämässä nipun papereita rouva kaupunginjohtajalle. Hän ei ollut paikalla silloin, mutta eräs toimiston rouvista otti paperini vastaan ja lupasi toimittaa ne eteenpäin. Näin ainakin ymmärsimme toistemme tarpeet.

Olin ilmoittanut ystävällemme Lahdenpohjassa, että olemme aamupäivällä noutamassa saunan ym. avaimia. Mutta aina ei sitä muista, että kello onkin Karjalassa meidän aikaamme tunnin edellä. Eli saavuimme vasta iltapäivällä, eikä ketään ollut kotona.

Käyttöön siis suunnitelma kaksi ja ajoimme muutaman kilometrin Ihalaan päin. Siellä oltiin kotona. Saimme ”pommin” eli puomin avaimen, mutta saunaan ei saatu avainta.

 

Kumola

 

Saavuimme Kumolaan ja käännyimme mökkitielle, mikä oli kuiva ja pölyinen. Roope- ukon kohdalla tehtiin keväällä tietöitä. Nyt olivat kevään korjaukset tuottaneet tulosta, eli savi oli noussut pintaa. Se siitä korjauksesta. Huomasin auton peilistä, että olimme saaneet linja-auton peräämme. Pakko oli meidän luovuttaa ja säästää omaa autoamme ja päästää ohitse paikallinen linja – auto. Totesimme, että sillä vietiin lapsia leirille läheiseen lomakylään. Saavuimme mökkirantaan kesäsateen saattelemana. Sade sitoi vähän pölyä.

Saimme veneemme lastattua ja matka alkoi Mummon soutaessa Laatokalla kohti määränpäätämme - mökkiä. Me pojat saimme kyllä muutaman kerran varoituksen soutajalta. Meidät uhattiin pudottaa Laatokkaan, jos emme lopeta neuvomista.

 

Mökillä

 

Mummo sai pojat soudettua mökkirantaan. Olimmehan me kyytimiehetkin hikiset syystä, että oli jälleen helle ja pelastusliivit lämmittivät.

Rantautumisen jälkeen pulahdimme Laatokan viilentävään syliin. Näitä pulahduksia sitten olikin meidän matkallamme useita pitkin lomapäiviä mökillä.

 

 

Päivittäiset toiminnat

 

Suurin huolemme oli kuinka saadaan mahdollisesti helposti pilaantuvat ruokamateriaalit säilymään helteellä hyvänä. Onneksi olemme sen verran erähenkisiä, ettei sormi mene heti suuhun. Tiesimme ojan, jossa keväisin vesi virtaa vaaroilta kohti Laatokkaa. Sieltä meille löytyi ”jääkaappi”. Paikka oli suojassa pajupuskien antaessa varjoa, kaivoin lapiolla ojanpohjaan poteron, johon sitten sijoitimme muoviset kannelliset astiat, joissa eväitämme oli sekä Sortavalasta ostetun sinkkiämpärin. Se vasta keksintö oli, johtihan metalli hyvin viileyttä maaperästä, jopa maitomme pysyi hyvänä sekä viileänä.  Eikä edes mitkään muut eläimet, kun lähistöllä surraavat sudenkorennot löytäneet ”kaappiamme”.

 

Entuudestaan tiesin jo nuo matkan wc ongelmat. Olin jo keväällä valmistanut oman versioni matkapöntöstä. Täytyy myöntää, että se oli täysi menestys ja onnistunut keksintö. Saimme siihen paikallisesta perhoselta ekomerkinnän. Perhonen paistatteli pöntön valkoisella kannella päivää.

 

Päiviemme ruokalistaan kuuluivat perinteisesti Karjalanpaisti ym. tutut ruuat. Mutta nyt Tatulle teimme Kumolan ” kurmeeruokia”;  pestopastaa, tortillaa sekä mannapuuroa. Laatokka antoi myös sen verran kalaa, että saimme tehtyä rantakalakeiton.

 

Tatu oppi heittämään uistinta ja oli innokas kalamies Laatokalla. Tatu ja mummo näkivät kahdesti rantakäärmeen uivan. Itse näin muutaman kerran yhden ja saman kyykäärmeen paistattelevan päivää kalliolla.

 

Saimme kokea mökkikalliolla ukkospuuskan ja salamoinnin sekä jyrinät. Minä istuin terassilla katsellen ukonilman kehitystä. Välähti ja jyrähti niin, että terassin istuin tärisi ja sisällä olijat olivat saman tien pihalla. Oli mahtavan kuuloista, kun jyrinä eteni kaikuna pitkin Laatokkaa. Nyt tiedän, miltä tuntuu ja kuulostaa ukonilma kallioisilla paikoilla.

 

Kirkko, hautausmaa ja Tervajärvi

 

Yhtenä päivänä lähdimme autolla liikkeelle. Saavuimme ensimmäisenä Lumivaaran kirkolle. Kirkon pihassa oli suomalainen turistibussi. Tervehdimme matkalaisia ja toivotimme heidät tervetulleeksi Lumivaaraan. Kirkonmäellä teimme normaalit kierrokset sankarihaudalla sekä kirkon tornissa. Ikävä oli huomata, että joku oli maalilla töhrinyt kirkkoa.

Kirkolta ajoimme luterilaiselle hautausmaalle. Oli suunnitelmissa, että raivaisimme kalmistossa olevat tuulen kaatamat puut pois. Mutta joku ystävällinen henkilö oli jo puut poistanut.

Matkamme jatkui Tervajärvelle mummon juurille. Flinkmanien pihapiirin heinä oli niin pitkää, ettei sinne viitsinyt mennä. Katselimme paikkaa maantieltä. Tien toiselle puolelle olevan maakellarin paikalle pääsi hyvin metsämansikoita maistelemaa. Keitimme päivän ruoan sekä kohvit vanhalla riihikalliolla.

Tatulle oli otettu polkupyörä mukaan mahdollisille kävelyreissuille. Niitä matkoja ei tullut, kun pihapiirien heinät olivat niin pitkät, ettemme viitsineet helteessä rämpiä. Pyörä tarvitsi uuden omistajan, ja niin päätimme lähteä riihikalliolta kohti Raijan isän mummolaa. Raija käveli, Tatu ajoi pyörällä ja mie autolla perässä. Huomasin, että Tatu pysähtyi ja viittoi minulle, aavistin, että jotain on pielessä. Ja näin myös oli, tiellä oli lehmiä ja yksi sonni. Tatu huomasi mummon punaisissa housuissa ja lähestyvän ”härän”. Olihan mummo kun Karjalan härkätaistelija poika ajatteli. Mutta hyvin meidän kävi ”härkä” ja lehmät pelkäsivät meitä enemmän ja katsoivat parhaaksi siirtyä tieltä pellolle.

Samalla ”taistelu” paikalle oli tullut vastakkaisesta suunasta auto. Kuljettajat nousivat autoistaan ja löivät kättä kuin vanhat tutut. Tatun pyörä laitettiin kaverin auton perälle ja näin kaveri sai omalle lapsenlapselleen oivan polkupyörän.

Kävimme myös tapaamassa entisen Tervajärven rukoushuoneen naapurissa vanhassa Majurin talossa asuvia ystäviämme.

Kävimme myös Tervajärvessä uimassa. Rannalla oli kaksi nuorta kalastajaa keittämässä teetä. He keräsivät metsästä mustikoita sekä kuusen kerkkiä, niistä valmistui heidän juomansa.

 

 

Taas mökillä

 

Olimme tuoneet mukanamme Tervajärven Majurien kaivosta kirkasta viileää kaivovettä sekä ostoksia Kumolan kaupasta.

 

Minä tein pieniä korjaushommia mökille ja piirsin mittapiirustuksia tehtävistä töistä, jotka teen Suomessa ja tuon seuraavan kerran tullessani mukana mökille. Tatu ja mummo soutelivat Laatokalla.

Koitti se aamu, kun oli poislähdön aika. Tatu kysyin monesti onko nyt jo lähdettävä.

 

Tervasimme vielä yhdessä Tatun kanssa mökin alahirret suojatervalla.

Tarkoitus oli käyttää terva Kalevin muistoksi tervaukseen samaan seinään kuin äitimme muistotervaus oli tehty. Silloin, kun äitimme kuoli, oli Kalevi tervannut yhden mökin seinän mustaksi muistoksi äidistämme. Nyt oli meidän tarkoitus tervata sama seinä Kalevin muistoksi. Mutta pikkuveli tervasi yhdessä lapsenlapsensa kanssa mökin alahirret velipojan muistoksi. Äitimme muistoseinään maalasin tervaristin muistuttamaan äidin ja velipojan elosta menetetyssä Karjalassa.

 

Mökin läheiseltä kalliolta löysimme siihen hakatun vuosiluvun 1910.  Velipoika Kalevi on vuosiluvusta aikaisemmin minulle puhunut, että sellainen on olemassa. Olen sitä aikaisemmin etsinyt ilman tulosta. Nyt se löytyi, kun toukokuun mökillä olijat olivat sen löytäneet ja kertoivat paikan. Olisi mukavaa tietää kuka on kaivertanut ja miksi tuon vuosiluvun kallioon.

 

Saimme mökillä olonaikana kuunnella yhtenä iltana toiselta rannalta kuuluvaa laulua. Vastakkaisella kalliolla oli nainen ja mies istumassa iltaa ja lauloivat jotain venäläistä kansanlaulua. Mahtavasti laulu kuului pitkin Laatokkaa. Tuota laulua vielä muistelimme poislähdön tiimellyksessä.

Kannoimme tavaramme veneeseen ja niin alkoi soutumatka kohti autoamme Tatun ja mummon soutaessa yhteistuumin.

Veneen saatuamme tyhjäksi pulahti Tatu vielä Laatokan kylpyyn. Poika totesi, että tässä ei ole niin hyvä ranta kuin mökkiranta.

Näin poistui retkikunta pois Lumivaarasta kohti uusia seikkailuja.

 

 

 

 

Sortavala ja Ruskeala

 

Saavuimme iltapäivästä Sortavalaan, osa kaupoista ja tori oli jo sulkeneet ovensa sille päivää. Tutustuimme paikalliseen Tivoliin. Tatu tuumasi, että on vähän erilainen kun meillä Suomessa. Myös Sortavalan ”pitsa” jäi pojalta maistamatta.

Olimme varanneet meille kahdeksi yöksi majoituksen Ruskealan kirkossa sijaitsevasta majoituspaikasta Herrankukkarosta.

Tatu ihmetteli, kuinka voidaan kirkossa nukkua, mutta nopeasti asiat selvisivät pojalle. Saimme oman kolmenhengen huoneen kellaritiloista. huoneemme nimi oli Poppeli. Huoneen hintaan kuuluivat tulokahvit. Herankukkaron emännät olivat leiponeet maittavan mustikkapiiraan. Noista piiraspalasista riitti meille makoisia paloja. Tatukin totesi, että on hyvää mustikkapiirakkaa Karjalassa.

Yön nukuttuamme oli meillä lähtö päivän retkille.

Ensiksi menimme aivan majapaikkamme lähellä olevalle vanhalle Ruskean marmorilouhokselle. Siellä kiersimme alueen tutustuen eri nähtävyyskohtiin. Olimme sen verran aamusta liikkeellä, että vasta meidän poislähdön aikaan rupesi tulemaan alueelle erilaista toimintaa. Tarjolla olisi ollut sukellusta, Benjihyppyä ym.

 

Lähdimme Ruskealasta rajalle päin. Jänisjärven rantaa on tehty lomakylä Mustat kivet. Sen yhteydessä on eläintarha. Eläintarhassa on sellaisia eläimiä, joita ei normaalisti Karjalasta löydy oli Kamelista lähtien näitä eksoottisia eläimiä. Me suomalaiset olimme ihmeessä, kun puiston eläimiä sai ruokkia.

Alueella oli myös iso Amerikkalaisten vanha helikopteri, sitä saimme ihan vapaasti tutkia. Helikopterilla kuulemma tuodaan vip- vieraita Pietarista lomakylään.

Meillä oli myös mahdollisuus uida Jänisjärvessä, Jänisjärven vesi oli kylmintä niistä uimapaikoista, missä matkalla uimme.

Nämä Ruskealan paikat, missä kävimme, ovat ihan suositeltavan arvoisia kohteita, jos haluaa nähdä Karjalassa muuta kuin normaalit kotikonnut.

 

Suomen puolella poikkesimme vielä uudessa Valamossa. Valamossa oli samovaari näyttely, se oli hyvin mielenkiintoinen näyttely.

Näin menivät meidän Tatun hoitopäivät yhdessä Karjalassa hellepäivinä!

 

 

 

 

 

ÄITINI KOTI KARJALAN MESKALASSA

 Iloiset ja onnelliset matkalaiset Toivolan raunioilla Ritva Pohjantähti oikealla, Anu Kuusela vasemmalla ja takana Ville Kuusela

 

 

 

En voi ihan sanoa, että tulin kotiin. Enhän kuitenkaan tullut, koska olen syntynyt evakkojen lapsena

Lopella Hämeessä. Siitä huolimatta tunsin olevani tutuilla sijoilla. Jokin veti puoleensa niin voimakkaasti, että tunsin tulleeni äitini ja isäni kotipuoleen.

 

Olin iloinen, kun matkaseuraani kuului rakas siskoni Ritva Pohjantähti, vielä rakkaampi poikani Ville Kuusela ja edesmenneen veljeni Taiston poika Mika Ravantti. Matkan johtaja Pertti Ruponen ja muut matkalaiset (37 henkilöä) olivat tottuneita Karjalan kävijöitä ja jokunen ensikertalainenkin. Olin käynyt jo muutama vuosi sitten isäni mailla Kaltoveden Loisun maisemissa. Tämän matkan, äitini kotipaikkaan Meskalan Toivolaan, teki merkittäväksi oman poikani mukanaolo. Minulle tärkeät asiat karjalaisista juuristani, toivon mukaan saavat sijaa hänen sydämessään. Jo varhainen lähtö aamulla ja tapaaminen bussissa antoi viitteitä, että tästä matkasta oli tuleva ikimuistoinen. Niin vahva tunnelma oli jälleennäkemisessä puolin ja toisin.  

 

Saavuimme iltapäivällä Viipuriin, jossa oli Aallon kirjastoon tutustuminen. Kirjaston esittely oli loistava. Olin ylpeä suomalaisesta arkkitehtuurista. Innokas opas esitti asian niin hienosti, että ryhmämme kuunteli asiaa täysin ja saimme jälkeenpäin kiitokset innokkaasta ryhmästä. Illallinen pyöreässä tornissa lisäsi meidän neljän yhteenkuuluvuuden tunnetta, jonka kruunasi lasilliset terassilla ilta-auringon piirtyessä tyyneen Pohjoissataman ja Salakkalahden pintaan.

 

KOHTI TOIVOLAA

Lauantaiaamu, kotiseuturetkemme päivä aukeni kauniina ja aurinkoisena. Tunnelma oli odottava. Kuinkahan osaamme matkata Toivolaan?  Eeva Kokko oli ollut veljeni Reijon oppaana vuosia sitten, mutta tällä kertaa hänelle oli järjestetty kuljetus kotipaikalleen, joka on lähellä Toivolaa. Kuljetusta ei kuitenkaan jostain syystä tullut eikä hän näin ollen päässytkään käymään kotonaan.

 

Saimme karttoja ja niin sitten vain matkaan kohti Toivolaa.  Matka sujui hienosti karttaa lukien ja aina merkattujen paikkojen kohdalla pysähdyimme ja tutkailimme ketkä tässäkin ovat eläneet. Seurasimme tietä niin innokkaasti, ettemme huomanneet erästä risteystä, jonne piti kääntyä.

Ville tosin jossain kohtaa sanoi, että nyt kääntyi vähän vika suuntaan. Intomme ja nopeat askeleet eivät moisesta huomautuksesta piitanneet ja niin viimein jouduimmekin tutkimaan karttaa todenteolla. Jossain vaiheessa Mika katsoi jo oikaisua läpi metsikön suunnistamalla Kotilammelle, mutta emme rohjenneet lähteä vaan palasimme. Ritvakin tähyili korkealla kivellä, että ”näkkyyks Kotlampee” Ei näkynyt.  Ei auttanut muu kuin palata sinne risteykseen ja matka jatkui yhtä innokkaana ja viimein totesimme olevamme oikealla tiellä Ahopellon kohdalla. Iloinen nauru raikasi ja askeleet vain kiihtyivät nähdäksemme kohta Toivolan.  Laskeuduimme alamäkeä ja aika äkkiä saavuimme ojalle ja pettymyksemme oli suuri, sillä oja olikin ylitsepääsemätön. Reijo-veli varoitteli tästä. Ville tosin otti jo lenkkarit jalasta ja aikoi ylittää sen. Toppuuttelimme ja hän luopuikin aikomuksestaan. Oja virtasi läpi heinikkoisen vesijättömaan, jota oli vaikea ylittää. Mika lähti jo katsastelemaan kiertotietä ja päätimmekin kiertää Kotilammen ja ojan ja ylittää se jostakin yläjuoksulta, mahdollisesti Lamminpään kohdalta.

 

Ei muuta kun matkaan ja kiertämään lampea ja ojaa. Kertaakaan kellekään ei tullut mieleen ettemme jatkaisi, vaikka metsikkö ja märkä maasto oli vaikeakulkuista. Ritva oli heittänyt pari kertaa kuperkeikankin meidän muiden tietämättä, viimeinen kun oli, mutta ei se haitannut. Olihan Toivola kohta varmaakin näkyvissä. Lamminpään kohdalla Ville loikki ojan yli ja huuteli, että nyt nousee. Siitä vaan kaikki yli samoja jälkiä kohti Lamminpäätä ja sieltä kallion alareunaa pitkin kohti Toivolaa. Tiheä metsikkö johti Toivolan raunioille, matkalla löytyi n. 1,5 kg korvasieni, jonka otin mukaan. Eläinten polku johdatti meidät Toivolan navetan rauniolle, äitini kotiin, hänen jalansijoilleen. Mieleeni tuli silloin Aale Tynnin runosta Jäähyväiset seuraava säe :

”... kiitetyt olkoot he kaikki jalkaimme sijaille astelijat, tutut ja oudot...”

 

Tunnelma Toivolan raunioilla oli liikuttava meille kaikille.  Halasimme, nauroimme ja itkimme, sillä olimmehan tulleet jollekin niin tärkeälle paikalle, että sanat eivät riittäneet kertomaan mitä tunsimme. Ville oli töissä kertonut menevänsä potkimaan kivijalkoja Karjalaan ja niin se vaan on, että niin on tehtävä. On nähtävä ne kivijalat. Kosketettava ja jopa silitettävä niitä, jotta voi aistia syvimmät tuntemuksensa ja löytää juurensa.

 

Yksi kattila löytyi puun alta, äiti oli siinä varmaan keittänyt jotakin nuorena tyttönä, Löytyi kaivo, hirsirunkoinen ja vielä siellä oli kirkas vesi, lähde kun on. Kuinka monta kertaa täälläkin on käyty vettä noutamassa, äitikin. Löytyi navetan ajosilta, kun vain osasi katsoa ja hahmottaa. Niin vain oli hävinnyt puiden ja kivien joukkoon. Löytyi näkymä Kotilammelle kalliolta. Olikohan äiti istunut täällä haaveilemassa; varmasti oli. Nyt viimein oli laulettava Jo Karjalan kunnailla. Liikutukselta emme löytäneet kaikkia sanoja, mutta seuraavalle matkalle sanat mukaan, niin silloin laulu raikaa.

 

Kohotimme vielä maljan äidin kotipaikalle ja söimme vasta nyt maukkaat retkieväät. Onkohan koskaan maistunut metvurstileivät ja pikkuleivät niin hyviltä kuin täällä. Nälkäkin oli, huomasimme yhtäkkiä. Kiertelimme ja kaartelimme pihamaalla, emmekä olisi millään malttaneet lähteä. Haikein mielin lähdimme kuitenkin paluumatkalle, mutta kiitollisina, että olimme löytäneet paikan kaikesta huolimatta. Ritvan kanssa minulta olisi jäänyt Toivola löytämättä. Ville ja Mika olivat kerrassaan innokkaat ja tietäväiset kartanlukijat ja oppaat. Lähestyessämme autoa tapasimme muut onnelliset matkalaiset. Ketään ei väsyttänyt ja kaikilla oli iloinen mieli. Meiltä jäi väliin Ratalahden nuotiokahvit, no seuraavalla kerralla sitten, olimmehan nyt nähneet kaikkein tärkeimmän, äidin kotipaikan.

 

Paluumatkalla Viipuriin laskimme kukat Antrean kirkon raunioille. Äiti ja isä on vihitty Antrean kirkossa 1938. Matkanjohtaja Pertti Ruponen valitsi Mikan ja Pöhöskorpelasta olevan nuoren naisen laskemaan Ratalahdesta keräämänsä luonnonkukat Antrean kirkon raunioille muistokiven eteen. Oli koskettava hetki hiljentymisineen. Pystytimme valkoisen ristin Ratalahden-Rupolan haudalle Antrean kirkon vanhalla unohdetulla hautausmaalla. Suurten kuusien suojaama hauta nyt helpompi löytää.  Sammaleiden peittämät haudat kivipaasineen kätkevät monien karjalaisten esi-isiä.  Kävimme vielä sodassa kaatuneiden muistomerkillä Antrean hautausmaalla. Löysimme äidin veljen, Niilo Partasen nimen sieltä. Hän kaatui 8.5.1942 vain 22 vuoden ikäisenä.

 

Kokosimme päivän tunnelmia Drusban terassilla ja kerroimme parhaista hetkistä. Vaikuttavin hetki Mikalle oli, kun Ville sanoi: ”Nyt nousee ” , kun varmistui, että ojan ja kosteikon ylitys lopultakin onnistuu ja Villelle, kun Mika laski niitä kukkia kirkon muistokivelle. Minulle ja Ritvalle oli vaikuttavaa Toivolaan saapuminen ja kukkien lasku. Kohotimme maljan tälle päivälle, joka ei tule koskaan unohtumaan ja lähetimme äidille rakkaat terveiset Toivolasta.

 

70-VUOTISKOTISEUTUJUHLA

Sunnuntaiaamuna laskimme kukat Antrean sankarihautausmaalle ja sieltä jatkoimme kohti Vuoksenrannan kotiseutujuhlaan, jossa muisteltiin 70 vuoden takaisia tapahtumia. Kesäkuu 1944 oli pelottava: oli lähdettävä toisen kerran evakkoon omilta asuinsijoilta ja tällä kertaa lopullisesti. Niin lähtivät myös äiti ja isä kahden lapsensa ja muun suvun kanssa.  Kannaksen suurhyökkäys oli alkanut ja siviilit oli saatava turvaan.

 

Vuoksenrannan kirkossa oli jumalanpalvelus ja sen jälkeen muistojuhla, jossa juhlapuhujana oli Karjaliiton puheenjohtaja, kansanedustaja Marjo Matikainen-Kallström. Lisäksi juhlassa puhuivat Viipurin kaupungin johtaja ja hallituksen puheenjohtaja. Kummatkin vakuuttelivat, että karjalaisilla tulee olla oikeus päästä omien esi-isiensä asuinpaikoille ja saada tuntea ikäväänsä näillä paikoilla.

Yhteistyö sai kannatusta ja toivoivat, että tärkeistä paikoista informoitaisiin, jotta niille ei tultaisi tekemään mitään muutoksia. He haluavat kunnioittaa näitä paikkoja ja mahdollistaa karjalan heimon pääsyn katsomaan kotisijojaan.

 

Tunnelma avoimessa kirkossa oli juhlallinen ja harras. Valoisa ”kirkkosali”, kesäinen luonto ja lintujen laulu ikkuna-aukkojen kautta tarjosi yksinkertaisen, mutta niin koskettavan ympäristön juhlalle. Pääskyset lentelivät ikkunasta ympäri kirkkoa. Mieleeni tuli jälleen Aale Tynnin Jäähyväiset runosta eräs kohta.:

”... pääskynen pyrähti ikkunasta

huudahti hämmästyneenä

kierteli huoneen ja lensi pois,

siipien havina jäi, jäi kaikua ilmaan, sointia sydämeen,

kiitetyt olkoot nämä seinät auringon läikkeiset ja varjoisat...

…. jääköön pääskysen nauru taloon

tänne vielä palaan

tänne palaat sinäkin...” (kaksi riviä mukailin itse)

 

Ritvalle oli kuiskittava nuo säkeet, joista liikutuimme niin, että silmänurkkamme kostui. Voi te kaikki rakkaat, jotka täällä olette eläneet ja joutuneet jättämään kauniin kotiseutunne. Onneksi karjalan heimo on mukautuvaista ja iloista väkeä, siksi he ovat selviytyneet elämässään evakkona oudoilla ovilla. Laulu ja sielujen sivistys on kantanut pitkälle ja yhteenkuuluvaisuus on lujittanut heimoa entisestään.  

 

Kotimatka alkoi juhlan jälkeen ja bussissa oli mahdollisuus kertoa matkan tunnelmista. Kerroin olevani ylpeä karjalaisista juuristani, sillä sisälläni on taloustermein ilmaistuna aineetonta omaisuutta, joka on perua karjalaisten esi-isieni mailta. Sitä ei kukaan voi ottaa minulta pois ja saan ammentaa sieltä voimia itselleni ja kaikille läheisilleni.

 

Tämä matkan talletan muistojeni arkkuun ikuisesti ja tulen sen avaamaan aina silloin tällöin, sillä Aale Tynnin ”sointia sydämeen” on jäänyt paljon.

 

 

Karjalaterveisin!

Anna-Liisa (Anu) Kuusela o.s. Ravantti

 

ps. korvasieni ei säilynyt kotiin asti vaan jouduin heittämään sen Viipurin kauppakeskuksen roskikseen. Sieni aiheutti yleisen hälinän nauruineen. Tarkoitus oli tarjota sitä sientä Karjalaillassa meillä Vihtijärven Solvallassa.


 

 

Sukumatka Viipuriin, karjalaisten kaupunkiin

 

Ryhmäkuva Paavolaisten sukumatkalaisista lounaspaikkamme, ravintola Russkij Dvorin edustalla.  Kuva: Joonas Paavolainen

 

 

MARJUT POPELKA

 

Paavolaisten Sukuseura ry:n sukumatka suuntautui kesäkuun lopulla Viipuriin. Allegro-junan kyydissä matkaan lähti 45 suvun jäsentä. Aiemmat matkat Kannakselle on tehty suvun juurille Kivennavalle, mistä Paavolaisia on Viipuriin lähtenyt 1880-luvulta alkaen. Perheiden poikia lähetettiin opintielle Viipuriin lyseoon, ja myöhemmin kaupungin tarjoamat työllistymismahdollisuudet saivat sinne aikaan todellisen muuttoaallon.

 

Paavolaisia Viipurissa

 

Suvun Viipurin vaiheita tutkinut Pentti Paavolainen on selvittänyt, että ennen talvisodan syttymistä Viipurissa asui parikymmentä Paavolaisten perhekuntaa. Hän kokosi sukuseuran lehteen tiedot eri aikoina Viipurissa asuneista suvun jäsenistä. Tämä tuhti tietopaketti toimi pohjana myös kahden tunnin kiertoajelulla, jolla nähtiin sukulaisten asuinpaikkojen lisäksi Viipurin tärkeimpien nähtävyyksiä.

Paavolaisia on asunut sekä keskikaupungilla, kuten Repolan ja Linnoituksen kaupunginosassa sekä luoteisilla esikaupunkialueilla, kuten Saunalahdessa, Hiekassa ja Sorvalissa sekä Kalevassa ja Viipurin itäpuolella Loikkasessa, missä bussimme myös kierteli.

Loikkasessa ajettiin vielä suomalaista tietä pitkin: nyt se on täynnä suuria kuoppia ja tien varsilla lojuu roskia ja jätteitä.  Vanhat asumukset ovat kadonneet tyystin.

 

Meillä oli onni saada matkalle mukaan myös omakohtaisia muistoja kertovia suvun jäseniä. Heidän muistelunsa herättivät metsittyneen maiseman ja kadunvarret uuteen eloon: ”Tuolla, juuri tuolla mie leikin pienen tyttön…” tai ”Tuossa on ollut vaarini kirjansitomo…”.

Katoavaa rakennushistoriaa uuden rinnalla

Kiertelimme toisena matkapäivänä Vanhankaupungin kapeita katuja. Mustainveljestenkatu, Vahtitorninkatu, Luostarinkatu - nimissä puhuu kaupungin pitkä historia. Mieleen jäi vahvasti Viipurin vanhaa osaa leimaava pysähtyneisyys – useita rapistuneita vanhoja rakennuksia, tyhjinä ammottavia ikkunoita, yhä jokunen rauniokin, kuten maaseurakunnan kirkko. Kamerat ja kännykät räpsähtelivät tiuhaan tahtiin.

Uusia taloja on noussut sodasta lähtien tyhjinä olleille tonteille. 1950-luvun loppuun mennessä useimmat raunioituneet talot Vanhassa kaupungissa oli jo purettu ja kunnostettavaksi valitut rakennukset korjattu. Silti moni arvorakennus rapistuu edelleen tyhjillään.

 

Pidimme vilkkaan keskustelun ryydittämän sukukokouksen majapaikassamme, Hotelli Victoriassa, joka on uudistuotantoa. Tämä vuonna 2009 avattu hyvätasoinen hotelli sijaitsee kätevästi Salakkalahden rannassa, aivan kauppatorin laidalla. Sitä reunustavat rakennukset ovat olleet raunioina vielä 1950-luvun puolivälissä, mitä ei matkailija helposti tule ajatelleeksi.

 

Erityiskiitoksemme saa oppaamme Tatjana Shumilina, joka osasi Viipurin ja sen historian ulkoa ja suorastaan vyörytti tietoa rakennuksista, puistikoista ja entisistä hautausmaista. Hän on toiminut aikaisemmin Intouristin oppaana ja tulkkina ja sen jälkeen Viipuri-keskuksessa. Nyttemmin hän toimii itsenäisenä yrittäjänä. Hänen aktiivinen kiinnostuksensa suomalaisilta saatuihin tietoihin ja näkökulmiin antoi väriä ja syvyyttä opastukselle. Oli myös ilahduttavaa kuulla nykyviipurilaisten kasvavasta kiinnostuksesta kaupunkinsa historiaan, esimerkkinä vapaaehtoistyö Sorvalin hautamaan puhdistamiseksi ja pelastamiseksi.

 

Lisäksi matkaohjelman päätteenä ollut käynti Viipurin linnassa tuotti iloisen yllätyksen. Linnan pitkää historiaa esittelevien osastojen lisäksi löytyi kolmannesta kerroksesta osasto, jossa kerrottiin sanoin, kuvin ja esinein sotaa edeltäneestä Viipurista. Se tarjoaa käsin kosketeltavaa Suomen historiaa kävijöille.

Miten hieno kaupunki tämä ”haavoittunut kaunotar” onkaan ollut! Toivottavasti moni sen haavoista ehtii vielä parantua.

 

 

”Mut ehkäpä myös unen polulle poiketen näämme

yhä Torkkelin lehmukset, vallit ja valkeat talot,

oman pihamme piilohon osumme, sinne jäämme,

ja iltaan syttyvät vanhan Viipurin valot.”

Unto Kupiainen

 

 

 

 

 

 

Tietoa ja tunnelmia siirtyi sukupolvelta toiselle

Järveläisen sukuseuran matkalaiset  historiallisella paikalla. Kuusaan hovin pihapiiristä on jäljellä enää madame Kollontayn patsaan jalusta. Kaikki muu täytyy kuvitella.                                                                                       


Marja-Leena Latostenmaa

 

13-15.6.  Järveläisen sukuseuran Kannaksen haaran toimesta järjestettiin muistorikas perinteenkeräys - ja kotipaikkaretki  Kannakselle, pääkohteena Muolaa, suvun kantapitäjä. 

22 henkeä keikkui entisestäänkin huonommilla teillä reitillä Viipuri, Perkjärvi, Terijoki, Kyyrölä, Muolaan kirkonmäki, Kuusaa.

Matkalla mukana oli  lähes päivälleen 70-vuotta sitten evakkoon lähteineitä,  myös Kanadasta Kerttu Hömppi, o.s. Järveläinen, joka jätti kotipihansa Ylä- Kuusaassa  16.6. 44 ,  käymättä  sen jälkeen kertaakaan entisillä kotipaikoillaan.  Kertun mukana oli hänen aikuinen tyttärensä Leila Fulcher, joka sai jakaa äitinsä tunnekuohun ja nähdä omin silmin  Jooseppi–ukkinsa laakeat, Kuusaan eli Kannilanjokeen ja Äyräpäänjärveen rajoittuvat pellot, ruuhirannan ja kodin  pihapiirin.  Pihapiirin rakennukset ja peltojen ja lähimetsien rajat piirrettiin nyt paperille unohtumattomasti paikan päällä, Kertun sisarenlapsen Marja-Leena Latostenmaan tehdessä muistiinpanoja. Täällä  ehti ennen lopullista lähtöä syntyä myös Kertun sisar Raili Parkkila, joka oli  mukana matkassa. Muolaan kirkonmäeltä näkyi hyvin Kertun  syntymäkoti, mumminsa Hyytiäisen Annan ja Peikolan äijän,  Mikon, Kirkkojärveen rajoittuva tilan paikka Peikolassa.  Nyt tässä Kertun Hilma-äidin  ja  isän,  Jooseppi Järveläisen entisessä pihapiirissä on kolme datsaa. Kerttu kuvaili bussissa matkalaisille myös  jatkosodan aikaisia, omakohtaisesti pienenä tyttönä  kokemiaan karmeita muistoja  kotikulmiltaan, kulkihan mm. osa Mannerhein – linjaa heidänkin tilallaan. Myös Sudenojan sekä Kyyrölän välisen alueen  parintuhannen   venäläisen vankileiri sekä ruumiskasat olivat  jättäneet lähtemättömät näkynsä Kertun mieleen.

Raila Järveläinen  isänsä Reinon kanssa pääsi myös käymään sukunsa kotipaikalla Kirkkojärven toisella puolella, missä heidät otti ystävällisesti vastaan paikan nykyinen omistaja.

Juuriltaan muolaankyläläisiä oli matkalla  seitsemän. Tässäkin ryhmässä oli mukana evakkoon lähteneitä sekä  jälkipolvea. Oili Jaatinen toimi  arvokkaana tiedonvälittäjänä, joka teki matkan nuorimmaisen, Henriikka Eskolan ja hänen äitinsä Annamaijan matkasta ikimuistoisen.

Seppo Järveläinen pääsi piipahtamaan Perkjärvellä, missä hänen isänsä oli syntynyt. Paavo Luukka ehti myös tervehtiä pikaisesti entistä kotiaan, Muolaan tilapäistä  kunnantaloa, joka sijaitsee nyt uudistettuna yksityisasuntona  aivan Kyyrölän keskustassa, ortodoksikirkkoa vastapäätä.

Kotiinlähtöä edellisenä iltana katseltiin ylä-kuusaalaisen Helvi Jauhiaisen ( o.s. Järveläinen) esittämä, ansiokas ja videoitu Kuusaan hovin historia, jonka tapahtumat sivusivat läheisesti aikanaan myös Järveläisiä ja jonka hienoa elämää mm. Helvin Alma- täti ehti nuorena naapuritilan tyttönä seurata. Seuraavana aamuna matkalaiset pystyivät rakentamaan vähän paremmin   mielikuvaa entisestä loistosta, nykyisin täysin pusikoituneen päärakennuksen paikalla.  Vielä  2000- luvun alkupuolella oli nähtävissä jonkinmoista raamia aikanaan niin komeasta hovista, jossa mm. madame Kollontay vietti lapsuuskesiään. Nyt heinikosta törröttää vain pari mustaksi palanutta hirrenpäätä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

HAMINALAISTEN KESÄMATKA SUOMENLAHDEN YMPÄRI

KUVA

Koiviston kirkon muistomerkille sytytettiin kynttilä.

 

 

Kovasti odotetulle ja paljon mainostetulle reissullemme heti kesäkuun alun maanantaiaamuna iloinen osallistujajoukko kerääntyi Haminan linja-autoasemalle, kun JaPi-matkojen bussi sinne  kaartoi poutaisessa kesäsäässä. Kuljettajaksi saimme venäjänkävijän Jarmo Ahosen, jonka kielitaidosta olisi meille paljon hyötyä. Haminan Karjalaseuran väkeä oli lähtijöistä suurin osa, mutta muutaman ystävänkin olimme saaneet kiinnostumaan matkastamme.

 

Iloinen ja odottava puheensorina täytti bussin aina Vaalimaan raja-asemalle saakka. Raja- ja tullimuodollisuuksien jälkeen ajoimme Viipurin Veikkojen kauppa-asemalle ostoksille, rahanvaihtoon sekä aamuiselle kahville. Varsinaisen kulttuurimatkan aikana varsinkin sotahistorian asiantuntijana ansioitunutTaisto Puustellin kertomana kuulimme selostuksia ja tietoiskuja ohittamistamme pitäjistä ja suomalaisten elämästä Karjalassa ennen talvi- ja jatkosotaa. Kuulimme selostukset talvisotaan johtaneista tapahtumista, Viipurinlahden ja Tienhaaran sotatoimista sekä Viipurista luopumiseen johtaneista sattumista. Viipurin kaupungin historiasta kertoi matkanjohtaja Ritva Rikka.

 

Ohitettuamme Viipurin kaupungin kuulimme Taistolta tietoja Viipurinlahden taisteluista kesällä 1944. Koiviston kauppalaa, maisemia, laivojen rakentamista, talonpoikaispurjehdusta ja kirkon historiaa valotti kuvien kera Ritva. Pidimme kahvitauon kirkon lähellä ja sytytimme muistokynttilän kirkkopihassa olevalle muistomerkille.

Matkaa jatkettaessa Taiston kertomana saatiin käsitys Kuolemajärven ja Uudenkirkon pitäjistä, VT-linjasta Vammelsuussa ja niiden merkityksestä molemmissa sodissa. Vammelsuussa sijainneesta Maria Kartavtsenin ja rikkaan miehensä Jevgenin omistamasta Villa Marijoki -huvilasta, Marian kuoleman jälkeen tehdystä hautamuistomerkistä sekä ortodoksisesta kauniista kirkosta Ritva luki Emmi Mikkolaisen kirjoittaman tarinan ”Rakkauden hauta”. Kevyenä alkanut sade ei hidastanut käyntiä sotien aikana tuhoutuneiden kirkon raunioilla ja Marian muistopaadella. Iloksemme viikkoa aiemmin näkemiemme lautatelineiden tarkoitus selveni, kun paikalla ollut taiteilija poisti veistämiensä nais- ja lelunallepatsaiden päältä muovit. Siellä oli myös naismalli, nuori nainen, joka englanniksi kertoi taiteilijan vielä viimeistelevän patsaita. Niihin oli tulossa pronssipinta, kuten oli ollut sodassa tuhoutuneissa patsaissakin. Entistetyn käyntikohteen turistimäärä varmaan lisääntyy paljon patsaiden valmistumisen myötä. Sytytimme muistokynttilän kivipaaden juurelle, missä oli maalattuna Marian nimi, syntymä- ja kuolinaika.

Ajelimme Vammelsuusta kohti yöpymispaikkaamme Terijokea. Taisto selosti ns. Terijoen hallitusta. Kiertoajelumme aikana Terijoen keskustassa menimme Otto-Ville Kuusisen palatsin ohi. Ränsistynyt pylväin koristeltu rakennus on ollut varmasti kaunis aikanaan, nyt jo purkukuntoinen. Terijoen ev.lut.kirkon pihalla olevalle sankarivainajien muistomerkille sytytimme kynttilän ja pääsimme käymään myöskin kirkossa. Lauloimme suvivirrestä ensimmäisen säkeistön siellä ja paikalla olleet paikkakunnan asukkaat ilahtuivat asiasta. Sitten olikin jo aika mennä Gelioshotelliin majoittumaan ja illalliselle.

 

Seuraava aamu oli sateen jälkeen vielä jonkin aikaa kosteahko, mutta sitten auringon lämpö alkoi kuivata maisemia. Ritva kertoi Terijoen ihmisten elämästä  1900-luvun alkuvuosista talvisotaan päättyneeltä suomalaisajalta, elinkeinoista, liikenneyhteyksistä, kouluista ja kuuluisuuksista, joista nimekkäin lienee taiteilija Ilja Repin. Taisto selosti Siestarjoen vaikutuksesta, rajalinjasta, kivääritehtaasta sekä matkan joutuessa Pietarin patotiestä ja tekosaarista linnoituksineen.

Kronstadtissa kiertoajelun aikana kuulimme saaren historiallisista tapahtumista, kävelimme puiston halki katsomaan satamassa olevia sotalaivoja ja tutustuimme myös ortodoksiseen kauniiseen kirkkoon sisältä ja ulkoa sekä sen edessä olevalla aukiolla näkyviin sotasankareiden patsaisiin. Sitten lähdettiin matkaamaan edelleen ja ajoimme tunnelissa Suomenlahden ali. Alitus varmistaa laivojen pääsyn Pietarin satamaan. Tunneli oli melko lyhyt, odotin paljon pitempää matkaa meren alla.

Maisematietä mentiin sitten kohti Pietarhovia, tsaariperheen loisteliasta kesäpalatsia. Puolentoista tunnin aikana saatiin pikapuolinen näkymä palatsin puistoon istutuksineen, suihkulähteineen, kanavineen ja rakennuksineen. Aurinkoinen lämpö hiveli kullattuja patsaita, palatsin koristeita ja kirkon kupolia häikäisevästi. Matka jatkui Pietarin kaupunkiin Narvanportin ohitse ja kiertelimme nähtävyyksiä ihaillen päivälliselle sivukadun varrella olevaan ravintolaan. Kuljettajamme Jarmo tunsi Pietarin kaupungin ”kuin omat taskunsa”. Hän osoitti ohiajaessamme merkittävämmät kohteet kaupungissa, Iisakin kirkon, Talvipalatsin, Nevajoen rannoilla sijainneet kivitalot ja muut rakennukset sekä eri henkilöiden patsaat. Majoituttuamme Moskovahotelliin oli ilta täysin vapaata aikaa omin päin kaupunkiin tutustumiseen. Ainakin osa ryhmästämme suunnisti Nevskin luostarin puutarhaan ja iltajuomien pariin valtakadun vieressä olevaan kellaripaikkaan.

 

Keskiviikkoaamuna Moskovasta lähdettyämme oli ilma lämmennyt jo korkealle ja iltapäivällä se nousi hellelukemille. Laitakaupungin teollisuuslaitosten ja korkeiden kivitalojen jälkeen maisemaan antoi näkemistä monista kirjoista tuttu Inkerinmaan maaseutu viljelyksineen ja rakennuksineen. Kingiseppin taajamassa pidimme taukoa, etsimme kahvilaa ja kauppaa, mistä hankimme vesipulloja ja naposteluherkkuja matkaviihteeksi.

Aikaisin iltapäivällä Ivangorodin kaupungissa sitten siirryimme Venäjältä Viron puolelle. Komean Iivananlinnan tornit ja muurit Narvajoen itärannalla olivat vaikuttavan näköiset. Linnaa alettiin rakentaa 1492 tsaari Iivana III:n toimesta. Narvajoen sillan jälkeen olimme Narvan kaupungissa, jonka rantaa hallitsi massiivinen Hermannin linnoitus. Siitä oli ensimmäinen maininta jo v. 1277. Sekä linna että ympäröivä kaupunki myytiin Saksalaiselle Ritarikunnalle 1347. Venäjän hallintaan Narva joutui 1558, mutta 1581 alueen sai Ruotsi. Venäjä valloitti 1704 Narvan itselleen halliten aluetta Viron 1918 itsenäistymiseen saakka. Nykyisin Narva on vironvenäläisten kaupunki, jonka asukkaista n. 94 % on venäjänkielisiä. Siellä on teollisuutta; saha-, pellava- ja elintarviketeollisuutta sekä sähköntuotantoa. Myös Tarton yliopiston Narvan toimipisteessä on yliopisto-opetusta nuorille. Molempien kaupunkien historiaan meidät tutustutti Taisto.

Aurinkoisen iltapäivän aikana kävimme katsomassa Narvasta noin 15 kilometriä pohjoiseen Narvajoen suussa olevaa Narva-Joesuun kylpyläkaupunkia. Siellä on pitsihuviloita, funkkistyylinen kylpylä ja monia kilometrejä pitkä kaareva hiekkaranta. Kodikas King-hotelli otti meidät suojiinsa ja illallisen jälkeen monet matkalaiset pääsivät jo yöpuulle.

 

Torstaina aamiaisen jälkeen matkamme jatkui Virossa Suomenlahden rantoja seuraillen. Sinimäelle menimme useiden maiden pystyttämien sotamuistomerkkien hallitsemalle mäennyppylälle ja sen alueen maailmansotien tapahtumista saimme taas kuulla Taiston pitämän luennon. Laskimme yhden muistomerkin juurelle sytytetyn hautakynttilän eri kansallisuuksia olleiden sankarivainajien muistolle. Ritva luki vaikuttavan runon ”Rohkeat miehet”. Monen silmäkulmassa oli kosteaa.

Tallinnan kaupunkia lähestyttäessä Ritva esitteli sen historiaa, sillä kaupunkihan on jo yli 850 vuotta sitten perustettu. Se on ollut vaikuttava kauppapaikka ja usean hallinnon alainen. 1500-luvun puolivälin jälkeen 1700-luvulle Ruotsikin hallitsi sitä silloin, kun Ruotsi oli laajimmillaan. Venäjän keisarikunta hallitsi Tallinnaa 1721 – 1918. Silloin Viro kuitenkin säilytti saksalaisen hallinnon ja instituutiot Venäjän vallan loppupuolelle saakka. 2000-luvun liikenteestä, asukkaista, opiskelusta, nähtävyyksistä sekä nykymatkailun näkymistä piti luennon Ritva. Tallinnassa meillä oli runsaasti aikaa ennen kuin nousimme Helsinkiin vievään autolaivaan, jonka buffetpöydän antimia saimme nauttia matkan aikana. Helsingin satamasta alkoi vielä ajo kohti Haminaa ja kohti kotia. Antoisa ja mieliinpainuva kesämatkamme oli hyviä muistoja täynnä. Tyytyväisinä matkalla olijat kyselivät ensi kesän matkasuunnitelmia ja monta halukasta ilmoittautui jo, vaikka ei ole määränpäätäkään päätetty.

 

Kirjoitti: Ritva Rikka

Kuva: Raija Herrala

 

 

 

 

Lastenkulttuuria Vuoksenrannan Oravankydön kylätieltä

 

Lauantaina, 7.6. Oravankydön kotikyläretken viipyilevää paluukyytiä toista tuntia odotellessaame piirsimme tikulla Armas Kuisman kaupan kohdille kylätielle perinteisen kittilänhyppyruudukon: 1 -1 -2 -1 -2 -1 ja ympäri.
Vuoksenrannan pitäjäjuhlan tulkkina toiminut Riitta Salminen, sisareni Hilkka Kuisma 77 v. ja minä 75 v. emme odotellessamme pitkästyneet. Pikemminkin nuorruimme. Hyppääminen sujui, mutta heitetyn merkin poimiminen yhdellä jalalla seisten tuotti vaikeuksia. Aluksi, kun sopivaa posliinin- tai lasinpalasta heitettäväksi ei löytynyt, irroitteli Riitta kengän kärjellään tieltä muumioituneen, litistyneen sanmmakkovainaan. Olisiko siitä pelivälineeksi? Kiveen sitten tyydyimme.
 Perinnetyöhönhän kuuluu myös lastenkulttuurin vaaliminen. Elvyttäessämme sitä, hoidimme samalla myös fyysistä kuntoamme. Tasapainonhallintakin tuli testatuksi. Sekin kuuluu ruumiinkulttuuriin. 
Olimme tulossa Töyrymäeltä. Ennen niin kaunis, nyt ränsistynyt talo oli aikanaan sukulaistalo meille kolmelle, Kuismien sukuun kuuluville.
Ystävällinen, pitkän heinikon keskeltä  tavoittamamme talon kesäasukas yllätti täydellisellä tietämättömyydellään vieraansa: "Miksi te lähditte täältä?" !? Äimistynyt Riitta ei jäänyt sanattomaksi, niinkuin minulle olisi käynyt.Hän selitti diplomaattisen lyhytsanaisesti lähdön liittyvän historiallisiin tapahtumiin, joissa sekä Suomi että Venäjä olivat aikanaan osallisina.
Olin näkevinäni kysyjän ilmeestä  mielenkiinnon heräämisen. Ehkä hän Pietariin palattuaan alkaa tutkia kesäisen asuinseutunsa historiaa 
ajantasalla olevista tietolähteistä.
Jättikokoisia puutarhamansikan kukkia ihastelimme Riitan isoisän Armas Kuisman kaupan pihapiirissä. Hyvä sato tulossa. Jotkut "puodissa piipahtaneet" kyläläiset olivat löytäneet kaupan kylmiönkin; kellarikuoppa oli tunnistettavissa.
Esivanhempiemme elämään saatu maakosketus on aina voimaannuttava. Oravankydön kyläraitille ja omille arkaaisille muistijäljille palaaminen  viritti meidät henkisesti hyvin seuraavan päivään. 
Latauduimme hyvällä tavalla juhlallisuuksiin Vuoksenrannan kauniisti koristellussa kirkossa ja kirkkomaalla. Essi Vartion soittaman fagitin koskettavat sävelet ja pääskysten vahva säestys sekä puhujien monet, hyvästä yhteishengestä ja naapuruussuhteista kertovat sanat ja ajatukset  olivat  lääkettä sydämillemme.
Matka jätti taas, jälleen kerran uudet, antoisat muistijälkensä.

 

HEINJOKELAISET KOTISEUTUMATKALLA 16-18.5.2014


 

Jokakeväiseen tapaan suuntasimme jälleen sukujemme entisille kunnaille Heinjoelle. Olimme liikkeellä jo varhain, ja tullimuodollisuudet sujuivatkin joutuisasti. ”Viipurin Veikoilla” pidettiin lyhyt ostostauko ja siitä jatkettiin Viipuriin ja edelleen Pietarin tielle.

 

Heinjoki kuului aiemmin Muolaaseen, josta sekä kunta, että seurakunta itsenäistyivät 1869. Tällä matkalla perjantain tutustumiskohteemme olikin juuri Muolaa, joka on keskiajan lopulla tunnettu Pyhäristi-nimisenä.

Ensimmäisenä pysähdyimme Muolaankylässä pääpuolustusasemalla eli Mannerheim-linjalla. Tien molemmin puolin on melko hyvin säilyneet puolustusbunkkerit. Betonilohkareiden paksuudesta ja raudan määrästä saa hyvin käsityksen, miten vahvoiksi bunkkerit on tehty. Venäläiset jatkoivat näiden bunkkereiden hajoitustyötä vielä 1950-luvullakin, kun sodassa eivät niitä saaneet kokonaan tuhottua. Bunkkereiden läheisyydessä on parkkialue ja sen vieressä betonisia ”horoskooppipatsaita”. Tässä pidimme kahvitauon, ja taisipa joku poiketa kauppa-autollakin, Rokkalan Valinnassa.

Kangaspellon kirkon muistoristiä katselimme vain bussin ikkunoista, sillä se näkyy hyvin maantielle.

Matka jatkui kohti Muolaan kirkonkylää eli Kirkkorantaa. Kirkolle on aikanaan valittu maisemallisesti hieno paikka. Kirkkojärvi siintelee sankarihautausmaan takana, Kirkkomaalta laskeutuu vanha portaikko alas ruumishuoneen raunioille ja rantaan.

Sota kohteli kirkkoa ja hautausmaata kaltoin. Mäki katsottiin strategisesti niin tärkeäksi paikaksi, että sinne kaivettiin YH:n aikana juoksuhautoja, ja rakennettiin korsuja ja konekivääripesäkkeitä. Se sijaitsi viivytyslinjalla, jossa talvisodan alussa taisteltiin yli kaksi kuukautta, ja sieltä peräännyttiin vasta linjojen murruttua Summassa ja Lähteen lohkolla. Kirkosta ja ympäristön puustosta ei jäänyt taisteluiden jälkeen jäljelle juuri mitään.

Kirkon raunioilla on puinen muistoristi, Ristikivi ja vapaussodan muistomerkki. Sankarihautausmaalla on myös muistokivi sodissa kaatuneille.

Muolaalaisten seura on tehnyt suuren työn siivotessaan ja raivatessaan kirkonmäkeä. Talkoolaiset ovat myös kaivaneet auki yhden juoksuhaudan malliksi jälkipolville. Infotauluista voi lukea paikalla olleista rakennuksista ja menneistä tapahtumista.

 

Palasimme kuoppaista tietä Kyyrölään ja poikkesimme ortodoksiselle hautausmaalle. Siellä olikin juuri parhaillaan ryhmä hämeenlinnalaisia talkoolaisia kunnostamassa hautausmaata. Kyyrölä oli 44 vuoden ajan itsenäinen kunta Muolaan sisällä, mutta liitettiin v 1934 alusta uudelleen Muolaaseen. Sen väestö polveutui 1700-luvun alussa alueelle siirretyistä maaorjista, jotka olivat lähtöisin Keski-Venäjältä. He olivat säilyttäneet kielensä, uskontonsa ja kulttuurinsa satojen vuosien ajan. Kyyrölän kirkko oli yksi Suomen   suurimmista ortodoksikirkoista.

Takaisin Viipuriin ajoimme Perkjärven kautta. Päivän aikana olimme nähneet monia uusia kohteita.

 

Lauantai oli varattu kokonaan Heinjoella käyntiin. Tulkki-Liisa oli varannut ”taksin” ja kuljettajan sivukylille menijöitä varten. Auto täyttyikin ääriään myöten Salo-Vamppalaan menijöistä, jotka pääsivät ensimmäisinä liikkeelle Aholasta, kirkonkylän risteyksestä. Me muut poikkesimme Mikonmäen hautausmaalla odotellessamme auton paluuta. Tie Heinjoen asemalle näyttää olevan todella surkeassa kunnossa. Sinne tuskin olisi päässyt  paikallisella taksillammekaan.

Seuraavina matkaan pääsivät Kääntymälle menijät. Kuljettajamme Timo arveli, että voimme yrittää bussilla kirkonkylälle asti, kun matka ei sen pitempi ole. ”Tullaan takaisin, jos ei päästä”, hän totesi. Ja niin vain hän sompaili rauhallisesti kuoppia kierrellen perille asti. Kävimme sillalla ihailemassa Kaltoveden maisemia, ja katsastimme kirkonmäen muistomerkit; kunnossa näyttivät kaikki olevan.

 

Etsimme setäni Penan kanssa Litjanlampea, mutta emme löytäneet. Se on tainnut kasvaa umpeen, sillä oletetulla lammella rehotti korkea pajukko. Mietimme kylätien vartta kulkiessamme, kenen talo on milläkin kohtaa sijainnut.

Likasillalta käännyimme kohti mummini syntymäpaikkaa, Välipeltoa. Minkäänlaista tietä pihapiiriin ei enää johda, mutta sieltähän se pellon reunasta löytyi. Pellot ovat olleet viime vuosina oman onnensa varassa, ja jättiputki, Kannaksen pahin rikkakasvi, onkin päässyt valtaamaan ne pahasti.

Istuimme Väl`pellon pihakivillä eväitä syömässä. Aurinko helotti kirkkaalta taivaalta ja käki kukkua helskytti. Mietimme, miltä ympäristö näyttäisi, jos...

Pena ja täti-Maija lähtivät palailemaan bussille Aholaan poiketakseen ohi mennessään Toimelassa ja suvun pääpaikalla Ruunamäessä. Minua on kiinnostanut kylän sortunut kolhoosinavetta, joten nyt päätin käydä tutkimassa sitä lähemmin. Rakennus on valtavan kokoisen H-kirjaimen muotoinen, mutta nyt jo täysin rauniona. Kovin nopeasti se kolhoosin loppumisen jälkeen romahti. Sisälle uskaltaa kuitenkin hyvin mennä. Rakenteista voi päätellä sen olleen sikala, minkä olin jostain kuullutkin.

Palailin Likasillan suuntaan kaukaisten sukulaisten talojen kivijalkojen kautta. Kellarikuopassa kukki tuomi ja riihen paikalla akileijat levittäytyivät heinikkoon. Oli ihan pakko kaivaa muutama akileijan taimi mukaan omaan kukkapenkkiin tuotavaksi.

 

Toimelan pihapiiriä rumentaa kivijalkojen väliin pystytetty radiomasto, joten tyydyin vain toteamaan paikan nykykunnon. Ruunamäessä sen sijaan näyttää tapahtuvan jotain. Siellä oli auto pihassa ja työmaaparakki mäen syrjässä. Kävelin pihaan ja tervehdin pihaa siivoavaa rouvaa. Yhteistä kieltä ei löytänyt, mutta hän huuteli miehensä, joka osasi hitusen englantia, paikalle. Kerroin heille isäni syntyneen tällä paikalla ja näytin kartalta tilan suomalaisen nimen. He olivat ostaneet tontin viime kesänä, ja alkavat nyt rakentaa siihen taloa. Olga ja Nikolai esittelivät innokkaasti, mitä ovat jo tehneet, ja toivottivat tervetulleeksi katsomaan taloa ensi vuonna.

 

Palailin bussille, jonne pikkuhiljaa muutkin saapuivat tahoiltaan. Matkanjohtaja Maija ja kuljettaja olivat laittaneet kahvipöydän valmiiksi, ja kyllä kahvi maistuikin maastokävelyn jälkeen.

Paluumatkan Viipuriin teimme eri reittiä. Valklammelta lähdimme harjutietä asemalle päin. Poikkesimme ihailemassa Linnalampea. Täytyy joskus paremmalla ajalla käydä kiipeilemässä Linnalammen kukkuloillakin. Rautatieasemalla poikkesimme myös. Juna ei ole enää moniin vuosiin kulkenut Heinjoelle; ratapiha saa nurmettua kaikessa rauhassa.

 

Kun tällä matkalla oli alettu tehdä ”poikkeamia”, niin seuraavaksi käännyimme entiseen varuskuntakylään. Venäläisen sotamuistomerkin ympäristö oli siivottu ja sille oli tuotu kukkia, olihan Voitonpäivä ollut juuri hiljattain. Jalustalle nostettu panssarivaunukin oli paikoillaan. Moni rakennus on tyhjillään, mutta yllättäen tänne oli rakennettu uuttakin, pihan välineistä päätellen saattoi olla lastentarha.

Varuskuntakylässä on joitain rakennuksia, joihin on käytetty Heinjoen kirkosta purettuja tiiliä.

Matka jatkui Kämärän suuntaan. Pysähdyimme vielä kerran, hylätyn sotilaslentokentän kohdalla. Kentältähän on kiitotietkin purettu pois, mutta siellä on edelleen maapeitteisiä lentokonehalleja. Kävimme tutkimassa yhtä hallia, jonka ovi repsotti auki. Totesimme, että puoli metriä paksut ovet olivat hiekkatäytteisiä. Oven alareunan ruostuttua puhki hiekka oli valunut ulos. Halli oli tyhjä, mutta graffitien tekijät olivat käyneet jo ennen meitä.

 

Sunnuntaina aamupäivällä oli vapaata aikaa Viipurin tutkimiseen. Jostain tuli puheeksi Monrepos, ja niin meitä neljän hengen ryhmä päätti käydä siellä. Hyppäsimme paikalliseen bussiin, jolla pääsimme Saunalahteen asti. Siitä on lyhyt kävelymatka puistoon. Teimme  kävelykierroksen tärkeimpien nähtävyyksien kautta. Monrepos on nykyisin hyvin siisti, mutta rakennusten korjaaminen edistyy toivottoman hitaasti. Ehdimme sopivasti alta pois, sillä puistoon alkoi tulla turistiryhmiä, niin venäläisiä, kuin suomalaisiakin. Sehän on paikallistenkin keskuudessa suosittu päiväkävelykohde. Saunalahdesta ajelimme jälleen bussilla keskustaan ja hotellin kulmalle. 

 

Kun kassit oli pakattu ja huoneet luovutettu, tehtiin perinteinen ostoskierros pellavakaupassa, torilla ja hallissa, ja niin alkoi kotimatka. Vielä yhden poikkeaman teimme tällä matkalla. Oli Kaatuneitten muistopäivä; sen kunniaksi kävimme Säkkijärven kenttähautausmaalla, joka on aivan päätien tuntumassa, Säkkijärven vanhan hautausmaan paikalla. Siellä on muutamia vanhoja hautoja ja  muistomerkkejä, mm arkun muotoinen kivi. Tähän muistolehtoon on kerätty vapaaehtoisten voimin muilta Säkkijärven hautausmailta ja ympäristöstä löytyneet noin 60  hautakiveä.

 

Kannaksella ja Itä-Karjalassa on seitsemän kenttähautausmaata, joihin haudattiin talvisodan taisteluissa kaatuneita tunnistamattomaksi jääneitä vainajia. Poikkeuksen tekee Tuuloksen kenttähautausmaa Aunuksessa, johon on haudattu jatkosodan uhreja. Nämä hauta-alueet on valtioiden välisellä sopimuksella suojeltu ja niille on pystytetty muistomerkit  opetusministeriön ja Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry:n toimesta.

 

 

Tänä vuonna matkanjärjestäjät ovat törmänneet uuteen ilmiöön, sillä varattuja paikkoja on peruttu runsaasti. Olen kuullut, että jotkut matkat on osallistujien määrän pudottua jouduttu perumaan kokonaan. Perumiset johtuvat tapahtumista Krimillä ja Ukrainassa, nuorempi polvi on jopa kieltänyt vanhempiaan lähtemästä Karjalaan. Ihmeellisintä asiassa on se, että kaikkein ennakkoluuloisimpia ovat keski-ikäiset, monesti paljon matkustelleet ihmiset, jotka eivät ole itse käyneet Karjalassa. Suosittelen lämpimästi tutustumista Kannakseen ja Laatokan Karjalaan, ennen sotia Suomelle kuluneisiin sukujemme kotiseutuihin. Siellä matkailu ei ole yhtään sen turvattomampaa, kuin muuallakaan ulkomailla.

 

Matkamme sujui hyvin ja sääkin oli paras mahdollinen. Ensi vuonna suuntaamme jälleen sukujemme kotikonnuille, silloin toivottavasti suuremman ryhmän voimin.

 

Terhi Koivisto