LUKIJOIDEN LÄHETTÄMIÄ KOTISEUTUMATKAKERTOMUKSIA

Julkaisemme tällä sivustolla Karjala-lehden lukijoiden lähettämiä kotiseutumatkakertomuksia!

VUOKKINIEMEN KUKKO LUMOSI VIENAN MATKALAISET

Olen nähnyt Vienan Karjalan suuret runokylät ja saanut käydä samoilla seuduilla
kuin aikoinaan kielentutkija Matias Aleksanteri Castre´n ja Kalevalan kokoaja,
Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot. Olen nuo kylät nähnyt, niihin ihastunut ja niitä
nyt kaipailen. Pohditaan aluksi, kuinka tuon vanhan Arkangelin läänin alueella voidaan tänäkin päivänä kuulla puhdasta suomenkieltä ja karjalankieltä, jonka sanoilla on selkeät historialliset juuret.

Suuren Pohjan sodan vaikutuksia

Suuri Pohjan sota (1700-1721) muodostui varsinaiseksi käännekohdaksi Vienan asutushistoriassa, sillä siihen saakka länsi oli siirtänyt askel askeleelta rajaansa itää kohden, mutta nyt suunta muuttui. Ruotsin suurvalta romahti, kun taisteluja oli käyty myös Karjalassa, niin Käkisalmen läänin kuin vanhan Suomen Karjalan maillakin.
Pohjoisempana leimahtivat vanhat heimoriidat jälleen liekkiin, ja Viena sekä Aunuksen Karjala saivat osansa sota-ajan ankaruudesta. Kun tsaari Pietari I oli 1713-1714 valloittanut koko Suomen, pakeni varsinkin Kainuun seuduilta paljon asukkaita Vienan Karjalan metsäseuduille. Niinpä moniin kyliin asettui asumaan suomalaisia
talonpoikia perheväkensä mukanaan.

Vienan kylissä edelleen karjalaista asutusta

Noita kyliä olivat Akonlahti, Kostamus, Kenttijärvi, Vuokkiniemi, Kivijärvi, Latvajärvi, Uhtua, Jyvöälahti. Enonsuu, Sunujärvi, Jyskyjärvi jne. Uudenkaupungin rauhassa 1721 raja siirtyi kauas länteen, kun koko Käkisalmen lääni, Karjalankannas
sekä Viipuri liitettiin tällöin osaksi Venäjää. Parin vuosikymmenen ajan kestänyt
suuri Pohjan sota päättyi Venäjän täydelliseen voittoon. Kainuusta siirtyneet perhe-kunnat juurtuivat vähitellen Vienan Karjalan seudulle, ja pitkien tiettömien taipaleiden takana he säilyttivät siten vanhan suullisen perinteen. Sen rippeitä voi kuulla tänäkin päivänä vanhojen karjalaissukujen jäseniltä. Mainittu seutu muodostui veronkantoa ja jatkuvia sotaväenottoja karttavien, rauhaa rakastavien ihmisten kotipaikaksi. Tämän lisäksi vanhauskoisuus sai näissä kylissä paljon kannattajia, sillä starovertsien (vanhauskoisten) tukikohtana toiminut Solovetskin luostari sijaitsee juuri näillä Vienan mailla. Joensuulaisen matkatoimiston kokoama turistiryhmä palasi joitakin päiviä sitten Vienan matkalta, ja mukana matkanneena sain tavata ystävällisten ja vieraanvaraisten kylien kansaa. Varsinkin Vuokkiniemi ja Jyskyjärvi ovat muistoissa päällimmäisinä. Raijan ja Sergein talossa aamunavauksen suoritti kanalan puolella varhain kiekunut temperamenttinen kukko, joka toisti herätyksen vielä kolmesti aina kello seitsemään saakka. Vuokkiniemessä käyntiin kuului kylän Marttojen karjalaisten laulujen ja tanssien esitykset kylätalolla. Vuokkiniemen naisten karjalaisten pukujen ohella ulkoista olemusta korostivat hiuksille sidotut kukkaisseppeleet.
Eikä tarvinnut vieraitten istua taloissa kuivin suin, vaan majapaikoissa pantiin pöytä
koreaksi suomalaisille tulijoille. Sama toistui vielä viimeisenä matkavuorokautena Jyskyjärven runollisen kauniissa kylässä, jota koristavat vastavalmistuneet Kemijoen
yli tehdyt riippusillat. Andrei ja Svetlana Urbanovich majapaikassa meitä kestittivät.
Ilahduttavaa oli kuulla, kuinka heidän lahjakas Maria-tyttärensä oli saanut juuri kolmivuotisen opiskelustipendin Oulun yliopistoon suomen kielen ja karjalankielen
lukuja varten. Ilta kuluikin vilkkaassa keskustelussa, jossa sanakirja oli tarpeeton.

Kirkollinen elämä voimistuu

Kiintoisaa oli todeta myös kirkollisen elämän elpyminen muun muassa Vuokkiniemessä, Uhtuan kylässä ja Jyskyjärvellä. Matkan jatkuessa saimme tavata Uhtuan nuoren papin, isä Jevgenin, joka esitteli valoisaa ja uudenuutukaista tsasounaa. Sen rakentamiseen suomalaisilta tahoilta on tullut tukea. Niin ikään Jyskyjärven tsasounan pelkistetty kauneus oli matkan parhainta antia. Kun saavuimme Vienan Kemiin, meitä odotti matkustaja-alus ”Tuman” (= sumu), se kuljetti Vienan meren tyyntä pintaa kohti Solovetskin ortodoksiluostaria. Mennessä saimme ihastella vielä maitovalaita, joiden reitti osui yksiin aluksemme kulkusuunnan kanssa. Poliittinen ja kirkollinen historia sivuavat toisiaan juuri Solovetskin saaristossa, jonka menneisyys on sekä hengellisen kilvoittelun että poliittisten vankien kokemien kärsimysten täyttämää. Omalle kohdalleni osui mahdollisuus käydä Filipin kirkossa ja liittyä hartaiden rukoilijoiden joukkoon perjantai-illan palveluksessa, johon osallistui myös Solovetskin luostarin igumeni, arkkimandriitta Porfiri lukuisten pappismunkkien avustamana. Veljestön muodostaa nyt runsaat parikymmentä munkkia, ja Vienan Kemissä toimiva pieni luostariveljestö kuuluu Solovetskin luostarin alaisuuteen.
Matkatuomisistani mieluisin lienee luostarin perustajien, kolmen pyhittäjän
Sosiman, Savvatij’ n ja Hermanin suurikokoinen ikoni. Mieleni valtaa kiitollisuus siitä, että karjalaisten juurieni merkeissä olen saanut tehdä pyhiinvaellusmatkan erääseen pohjoisen Venäjän vanhimpaan ja kenties kiehtovimpaan luostariyhteisöön.
Enkä varmasti unohda koskaan Vuokkiniemen kylän kirkasäänistä kukkoa.

Unto Martikainen

KUUMAN KESÄMME ALKU LAATOKAN KARJALASSA

Ihana kesäsää, kun heti aikaisin aamusta lähdimme Tampereelta matkaan. Matkamme Sortavalaan sujui rattoisasti ja linja-autoomme tuli tuttuja Orivedeltä, Jyväskylästä ja Toivakasta. Bussin ikkunoista näkyi kaunis luonto: järvet, joihin sininen taivas kuvastui. Mieli oli iloinen ja odotus kuvastui kaikkien kasvoilta. Vuosi oli kulunut edellisestä tapaamisesta. Iloinen kalkatus kuului, kun kertoiltiin, mitä on tapahtunut sinä aikana. Pari kolme kertaa poikettiin matkan aikana kahville tai syömään. Meitä oli mukana yli 30 matkaajaa.

Päivä meni rattoisasti ja kello oli puoli seitsemän, kun saavuimme Sortavalaan. Ennen rajanylitystä olimme poikenneet Tohmajärvellä kukkakaupassa ostamassa sinisiä ja valkoisia kukkia. Minulla oli mukanani kotipihasta poimittuja kieloja kimppu. Ajoimme bussilla suoraan Sortavalan keskustassa olevalle sankarihaudalle. Siellä lauloimme virren ”Siunaa ja varjele meitä…” ja laskimme haudalle yhteisesti ostamamme kukat ja minä kielokimppuni ajatellen enoani Jalmaria, joka lepää siellä kaikkensa isänmaansa puolesta antaneiden 452 sankarin kanssa.

Sitten menimme Sortavalan hautausmaalle, jossa laskimme sinivalkoiset kukkamme kansalaissodan muistomerkille ja lauloimme virren ”Siunaa ja varjele meitä”. Siellä on isäni veljen Jaakko Raution viimeinen leposija. Aivan kansalaissodan muistomerkin vieressä on sukuni hautakivi kaadettuna heinikkoon. Löysimme hautapaikan vasta muutama vuosi sitten. Hautakivi on onneksi kaadettu tekstipuoli ylöspäin ja tekstit ovat hyvin luettavissa. Siitä erottuu kyllä vuosilukuja ja nimiä, joita en muista. Siinä kivessä olisi tutkimista tuleville sukupolville. Majoituimme tuttuun hotelliimme Piipun Pihaan. Ruokailun jälkeen ihailimme hotellin rannassa Laatokkaa, joka oli tyyni ja kaunis odottaen meitä keinumaan laineilleen huomenna. Satakieli soi ja helisi vielä 12 aikaan yöllä hotellin lähistöllä ja antoi lauluillaan meille miellyttävää unilääkettä.

Valamosta oli tullut Sortavalaan tilaamamme sama hienokuntoinen kalastusalus kuin vuosi sitten kahden hengen miehistöllä. Nousimme laivaan Sortavalan satamassa. Aamulla yhdeksän aikaan oli Laatokka lähes tyyni, kun lähdimme satamasta kohti Tulolan kotisaarta. Lähes kaksi ja puoli tuntia Laatokka keinutteli meitä pienillä aalloillaan. Matkalla lauloimme tuttuja lauluja, ihailimme saaria ja rantoja sekä aavaa ulappaa. Tein pari luonnosta ihanasta saaristosta. Kaksi ja puoli tuntia, niin saavuimme synnyinsaareni Tulolan rantaan. Alus ei päässyt ihan rantaan asti, vaan siirryimme mukana olleeseen alumiiniveneeseen, jolla aluksen apumies souti meidät rantaan auttaen turvallisesti maihin asti.

Ihana tunne, jälleen täällä synnyinsaarella, kun vuosi sitten jätimme nämä rannat. Lähdimme jonossa kulkemaan kohti kotirinnettä, minä viimeisenä kävelysauvoineni. Kukkivat sireenit olivat meitä vastaanottamassa heti rannasta noustuamme mäelle, jossa oli ollut Iida-tätini talo. Jonossa kulku jatkui sitten kukkivaa peltoa pitkin korkeaan koivikkoon. Linnut visersivät ja käki kukkui. Runsaan kilometrin kävelin, hitaasti tietenkin, oli niin paljon katsottavaa ja vihdoin olin kotirinteellä. Kiitollisena istuin kotini Aittakallion kivelle, että pääsin vielä tänne ihailemaan lapsuusmuistojeni kaunista luontoa. Kiven juurella kalliolla kasvoi vaaleanpunaisia kissankäpäliä. Otin niitä muutaman juurineen istuttaakseni ne nykyisen kotini pihaan.

Osittain synnyinkodin kivijalan päällä on jo useita vuosia ollut kaatuneena suuri ja vanha lehtikuusi. Oksia emme ole raaskineet katkoa siitä nuotioon edes kahvinkeittoa varten. Minulle se tuntuu olevan kuin pyhäinjäännös. Raaputin siitä kuorta ja jäkälää hyvin hellävaroin. Samalla muistin, miten tämä iso lehtikuusi on ollut talomme vieressä suojaamassa meitä kuusen alla leikkineitä pieniä lapsia sodan aikaisten pommituslentojen aikana. Juoksimme sen suojaan kesken leikkiemme. Nojasimme sen karkeaan pintaan melkein halaten sitä, kun koko maa tärisi. Sen pelon muistan vieläkin ja kyyneleet tulevat samalla poskilleni. Aion keittää lehtikuusen kuoresta ja jäkälästä väriliemen ja värjätä sillä villalankaa. Samoin teen kulleroille, joita poimin suuren kimpun värjäystä varten. Värjäämistäni langoista kudon itselleni puseron ja näin kannan Karjalaa sydämeni päällä.

On ihana näky, kun katselen Laatokan lahteen ulottuvaa kullankeltaista kulleropeltoamme. Ennen peltomaan peittivät kauniisti lainehtiva vilja tai heinäseipäiden jonot. Äitini on kertonut, miten vauvana nukuin heinäseipäiden juurella, kun vanhempani laittoivat heiniä seipäille. Kaihoisasti katselen peltojen yli taaempana näkyvää mummolaani, joka on peittynyt puiden ja pensaiden joukkoon. Kävimme siellä kymmenen vuotta sitten. Mutta nyt en uskaltanut lähteä sinne, vaikka kävelysauvatkin olivat apunani. Sinne mummolan vihreyteen jäivät ajatukseni haaveilemaan, jospa vielä seuraavalla kerralla voitaisiin siellä käydä.

Siinä kotitaloni raunioiden lähellä on iso koivu, johon toimme muutama vuosi sitten linnunpöntön Suomesta. Se onkin ainoa kunnossa oleva rakennelma, mitä kotipihaltani löytyy. Tarkkaan emme ehtineet seurata lintujen liikkeitä, josko pöntössä olisi vakituisia asukkaita. Kyllä varmasti asunnolle on käyttöä, koska lintuja lenteli edestakaisin. Viserrystä kuuluu kaikkialta. Käki kukkuu, eikä se väsy, vaikka kukuntaa saamme kuulla lähes koko ajan. Se toivottaa meidät tervetulleiksi kotiin. Muistan ystävääni Jennyä, joka pyysi ajattelemaan häntä, kun käki kukkuu. Hän ei päässyt tällä kertaa mukaan matkallemme.

Kuljen korkeassa heinikossa kotini kivijalan vieressä. Kivijalan päällä on vielä muutama palanen tervakselle tuoksuvaa palanutta hirrenpalaa. En uskaltanut mennä kivijalan sisäpuolelle, kun selkä ja jalat ovat sen verran kipeät, etteivät kestä taitovoimisteluliikkeitä. Muistellen katson kivijalan sisälle, miten uuninrauniot ovat mataloituneet entisestään. Mielessäni vertailen uuninraunioita vanhaan valokuvaan, joka on ollut isälläni mukana sodassa. Valokuva on kulunut, mutta siinä näkyvät tuvan suuri uuni, jonka vieressä ovat tätini Katri ja äitini Emma.

Menen sitten navetan kivijalan luo. Kivissä on ihania jäkäläkukkia. Navetalta jatkan alaspäin rinnettä sireenipensaiden lähelle, jossa kasvillisuus on matalaa. Näen edessäni ison mustan möykyn. Aioin ottaa kameran esille, silloin se möykky liikahti ja hajosi. Se oli käärme. Erotin sen selässä suomuja. Hitaasti se ojentui luikerrellen pois, enkä ehtinyt saada siitä valokuvaa, kyllä minua harmitti. Se oli musta kyy, kun varmistimme kotona asian netistä.

Puutarhassa tai mitä siitä on vielä jäljellä omenapuut ovat kuivuneet ja vain yhdessä on kukkia. Kuivuneitten omenapuitten juurella kullerot kukkivat kullankeltaisina. Poimin niitä kimpun kotiin vietäväksi. Perhosia lentelee kukkien joukossa ja käki kukkuu. Miten onnellinen olen, kun taas jälleen kerran pääsin katsomaan rakasta kotipaikkaani. Mutta miksi kyyneleet tulevat, kai ne ovat onnenkyyneleitä. Kaikki on kuin satua.

Hetkeksi istahdamme Aittakallion kivelle eväitämme syömään. Silloin näen kivien välissä ruostuneen saranan. Otan sen mukaan, se on ehkä ikkunan sarana. Vien sen kotiin. Sarana on tämän matkan aarre, jonka liitän aiemmilta matkoiltamme tuotujen aarteiden joukkoon.

Aika meni kuin siivillä, oli lähdettävä ja reppu vain selkään. Repussa oli saranan lisäksi lehtikuusen käpyjä, kiviä, omenapuiden oksien paloja, kissankäpäliä ja poimimani suuri kimppu kulleroita. Otin kävelysauvat käsiini ja lähdimme kotipihaltani naapuriamme Heinosta kohden. Riippelkalliolla Aini oli Heinosen suvun kanssa keittänyt vielä lähtökahvin, josta nautimme vielä hetken, ennen kuin aloitimme paluumatkan kulleropeltojen halki laivarantaan. Venemies souti meidät rannasta laivan luo ja auttoi kaikki turvallisesti alukseen.

Kyynelsilmin taas kerran täytyi jättää synnyinpaikka. ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu” tuli kaikilta automaattisesti ja sydämen sisimmästä laivamme etääntyessä rannasta kohti Laatokan ulappaa. Monta muuta laulua kiiri saariston rantamille kahden tunnin vesimatkamme aikana. Purkautuneet tunteet saivat mielet iloisiksi ja ajatukset siirtyivät pehmeästi muihin asioihin. Katselin kaunista Laatokan luontoa ja tein muutaman luonnoksen vesiväreillä luonnoslehtiööni. Tärkein matkamme tapahtumapäivä oli aurinkoisella Laatokalla pian päättymässä saapuessamme Sortavalan satamaan illalla.

Valamoon lähdimme seuraavan päivän aamuna kantosiipialuksella, joka kulki melkein tasaisen veden pinnalla liitäen. Maisemat vaihtuivat nopeasti. Kyllä Laatokka on suuri ja kaunis. Kun ulappa yhtyy horisontissa taivaaseen, se näky on sellainen, että ihminen tuntee itsensä tosi pieneksi kuin hiekan jyvänen. Aurinko kiilteli jo kaukaa luostarin kirkkojen kupoleissa ja ohjasi katseemme oikeaan suuntaan. Luostarin satama sijaitsee Valamon saarien suojaisessa sisäosassa ja antaa sinne tulijalle sellaisen tunteen, että nyt on aistittavissa aivan jotain ihmeellisen kaunista ja paratiisimaista luontoa.

Satamassa oli monta oppaiden kokoamaa turistiryhmää, jotka kukin oman oppaansa johtamana lähtivät nousemaan portaita ylös kohti luostarin pääkirkkoa. Sen sisäpihan portilla naiset joutuivat pukeutumaan pitkään hameeseen ja peittämään päänsä huivilla, joita portilta sai lainaksi, jos ei ollut varautunut niihin etukäteen. Valokuvausvälineet oli pantava taskuihin tai laukkuihin, sillä sisäpihalla ja kirkon sisällä valokuvaaminen oli kiellettyä.

Astuessaan sisälle suurista ovista pääkirkon alasaliin huomaa heti, miten kaikki entisöinti- ja korjaustyöt ovat edistyneet. Joka puolella näkyvät uudet maalaukset ja kultaukset hohtavissa väreissään. Ikonit ja muu kirkkokalusto ovat sijoitetut kirkkosaliin niille kuuluville paikoilleen. Missään ei näy enää rappauksensa pudottaneita punaisia seinätiiliä vaan seinät ovat saaneet uuden pinnan laastista ja upeista seinämaalauksista. Kaikkialle ympärillesi laskeutuu harras ja pyhä tunnelma, joka on saatu palaamaan takaisin arvonsa mukaiselle paikalle. Rukoilin mielessäni kiittäen, että vielä pääsin tänne. Valamossa on lopultakin ymmärretty historian ja hyvien tapojen merkitys.

Oppaamme esittelykierros kesti noin pari tuntia. Vaikka lyhyessä ajassa näki ja kuuli hyvin paljon luostarin historiasta ja nykytilanteesta, tuntui aika kuluvan aivan liian nopeasti. Varmasti monen sydän jäi ihailemaan Valamon ihmeellisyyksiä ja ihanuuksia. He palaavat sinne myöhemmin uudestaan, sillä kantosiipialuksen lähtiessä satamasta katseet kääntyivät katsomaan ylhäällä uljaana loistavaa mahtavaa luostarirakennelmaa.

Valamosta tultuamme kävimme illalla tervehtimässä ystäväämme Siinaa. Hän on pitkäaikaisin ystävämme Sortavalassa. Tapasimme hänet 90-luvun alkupuolella. Hän on syntynyt Uskelassa Vienan Karjalassa (kartalla Kostamuksen korkeudella) ja käynyt Petroskoissa suomalaista koulua.
Hän puhuu suomea karjalan murteella, joten seurustelu on helppoa. Hänen kauniissa kodissaan vietimme illan maistellen Siinan tarjoamista herkuista. Jutellessa tuli ilmi miten vaikeata oli elää suomea puhuvilla tai suomen sukuisilla vienankarjalaisilla Stalinin vainojen aikaan. Saimme häneltä lahjaksi kauniin pellavaliinan. Vielä illalla menimme Kuhavuorelle ihailemaan sieltä ylhäältä koko Sortavalan kaupungin ihania näkymiä. Mukanani olivat myöskin luonnoslehtiö ja vesivärit joidenkin paikkojen ikuistamiseksi.

Seuraava päivä oli lähtöpäivämme. Kotimatka sujui rattoisasti, mutta oli jotenkin alakuloinen. Taas on vuosi odoteltava, että tullaan tänne uudelleen. Mutta muistot ja kauniin kesän saimme mukaamme.


Eeva Murto


Sortavalan hautausmaalle kansalaissodan muistomerkille veimmekukkatervehdyksemme.

VItikkala 2.7. 2010

Tultiin tänne Vitikkalaan kotikylää katsomaan,
meidän kaunis rantakylä muuttunut on kokonaan.

Saavuin ensin mummolaan, näin synkkää pusikkoa vaan,
piha pitkää heinää kasvaa vain, kaivoa ei löydy lain,
leikkipaikka lapsuuteni ei ole enää ennallaan.

Missä on se tuttu tie, joka kotipihaan vie,
poissa on se pieni polku jota ennen juoksin
paljain jaloin mummolaan.

Kuoppainen on kylätie, se synnyinkylälleni vie,
sitä tietä vieläkin kai pääsee Vohnalaan.

Löysin mäen Ryökkinän, tunsin kaipuun, ikävän,
missä on se kaunis tie, joka meren rantaan vie.
Pirstottu on rinnemaa, tiet uudet halkoo maisemaa.

Meille rakkaat rantamaat ne runneltu on kokonaan.
Poissa on se rantapuisto, josta meillä on vain muisto.
On rakennettu sinne uusi tie, joka rantahuviloihin vie.

Ei täällä enää kasva viljapellot, on hävitetty kaikki heinäpellot.
Pahalta se tuntuu niin, kun meren rantahiekatkin
on viety Pietariin.

Veli-venäläinen vaan on saanut kaiken muuttumaan.
Rikkaat tänne rakentaa monta uutta suurta huvilaa,
niitä panssariaidat vartioi, ei niihin vieraat päästä voi.

Seison tiellä muistellen kulta-aikaa lapsuuden...
Katson merta itkien, mukaani saa sitä en,
mieltäni niin kirveltää kun meri yhä tänne jää.

Nyt kotikylä vieras on vain, en enää tunne sitä lain,
pahan mielen muistokseni täältä käynnistäni sain,
mutta vaikka kuinka itkettää – Silti juuret tänne jää.

Nimimerkki Pieni tyttö Vitikkalasta

Kotipaikkojen koordinaatteja hakemassa

Maanmittaushallitus julkista 2009 kesällä www.karjalankartat.fi -sivuilla vanhoja topografikarttoja Karjalankannaksen alueelta. Sivuston etuna on se, että sieltä on luettavissa haetun kohteen koordinaatit.

Pääkaupunkiseudun uusikirkkolaisilla oli 2009 opintopiiri, joka tutkiskeli Uudenkirkon kohteiden merkitsemistä digitaaliseen karttaan. Silloin todettiin, että on tarpeen selvittää, kuinka hyvin Karjalankartat.fi-sivuilta saatavat koordinaatit ja maastossa ao. kohteessa paikanninlaitteilla mitatut koordinaatit vastaavat toisiaan. Asialla on suuri merkitys niiden ihmisten kannalta, jotka tulevaisuudessa hakevat kotipaikkojaan täysin muuttuneessa maastossa.

Rajanylitys tökki Suomen puolella

Varhain elokuun toisena maanantaina 2010 kahdenkymmenenneljän hengen uusikirkkolaistaustaisten ryhmä lähti tutkimaan asiaa Uudenkirkon läntisiin rantakyliin. Jokaisella oli tietysti myös henkilökohtaisia tavoitteita ja toiveita: Päästä käymään koton’, löytää suvun vanha kotipaikka, nähdä se maisema, jossa esivanhemmat ovat eläneet.

Aluksi koimme ikävän tyrmäyksen: Suomen rajaviranomaiset seisottivat bussiamme punaisen valon takana lähes puolituntia ilman havaittavaa syytä ja ilman selitystä. Onneksi Venäjän puolella muodollisuudet sujuivat asiallisemmin, osin tosin aika kylmänoloisesti, vaikka oli kuuma päivä.

Viipurissa oli siltatyö, joten matkareitti oli valittava sen mukaan. Niin sanottu Keski-Kannaksen tie oli yhtä huonossa kunnossa kuin pari vuotta sitten, joten eteneminen oli hitaanpuolesta. Silti halusimme pysähtyä Summassa, olihan mukana ensikertalaisiakin. Seppo Nummi kertoi muille paikasta aiempien sotahistoriallisten matkojensa pohjalta. Kaukjärven kohdalla käännyttiin Kuolemajärven suuntaan. Tien laatu parani jonkin verran, johtihan se kaasuputken reitille. Kuolemajärvellä syntynyt Heimo Rumpunen kertoi paikoista, kuten Juvanruukista ja sen historiasta, Karjalaisten kylästä ja Taavetti Inkisen raivaajatyöstä. Oli puhetta myös Käkisalmen linnanvuotina 1620-luvulla olleesta Gottskalk Akselssonista, joka sai kuninkaalta läänityksiä Karjalaisten kylästä ja Seivästöltä ja jätti nimensäkin paikkakuntalaiseen sukunimistöön. Juvanruukkiin ja alueen myöhempään toimintaan liittyy myös Lautarannan ja Kyröniemen ympäristö, missä on Mikael Agricolan kuolemasta kertova muistomerkki.

Rantatie parannettu

Saavuttuamme Rantatien risteykseen hämmästys oli suuri, kun aiemmin käynnissä ollut tienparantaminen ei ollutkaan jatkunut sinne asti. Sitten Seivästön kylän infrastruktuuri löi ällikällä: Rantatie, kevyenliikenteen väylät ja viherkaistat olivat todella viimeistellyn oloisia. Oli myös uusia, entistäkin komeampia taloja ja kaunis kirkko. Majakkakin oli kohdallaan.

Rantatie oli parannettu, oikeastaan rakennettu uudelleen, myös Seivästöltä itään. Risteysjärjestelyt oli uusittu ja bussipysäkkejä ja –katoksia rakennettu. Piti olla tarkkana havaitakseen vanhoja tienvarren rakennuspaikkoja ja rantakyliin menevien teiden erkanemiskohtia. Osin vanhat rakennuspaikat olivat jääneet uuden tiealueen alle. Uudenkirkon puolella jakaannuimme ryhmiin. Ensimmäinen ryhmä lähti Toivolaan ja Sortavalaan, toinen Uskilaan. Osoittautui, että etukäteen www-sivuilta poimitut koordinaatit vastasivat varsin hyvin maastossa todennettavia koordinaatteja, itä-länsisuunnassa saattoi kyllä jossain olla 30 metrinkin heitto. Kohteet kuitenkin löytyivät karttakoordinaatien tuella.

Uutta kaavoitetaan ja rakennetaan

Erityisesti Sortavalan kylässä ja Uskilassa oli tapahtunut ja tapahtumassa voimakasta venäläistä huvilarakentamista. Alueita oli kaavoitettu ja tonttien myynti ja rakentaminen olivat käynnissä. Uskilan näköalamäkeä markkinoidaan myös internetissä www.land-aspect.ru . Totesimme, että paikoin oli ehkä viimeinen mahdollisuus tehdä koordinaattien tarkistus. Markus Lehtipuun ”Kannas”-matkaopas kertoo Sortavalan kylästä, että erään kiven reunaan ovat suomalaiset pakolaiset jättäneet pienen kyltin: Rehmonen. Nyt Rehmosten paikalle ei enää päässyt. Voi hyvinkin olla, ettei ensi kesänä monelle muullekaan paikalle pääse, koska ne voivat jäädä korkeiden lauta-aitojen tai tiilimuurien taa.

Meri voi huonosti – järvivesi virkisti

Jukkolan rantaviiva oli tällä kertaa poikkeuksellinen saastainen, vaikka rannalle jätettyjä roskia oli aiempaa vähemmän. Viime vuosien aktiivisilla vedenpuhdistustoimilla Pietarissa ja lähialueilla ei ilmeisesti ole voitu ”pyyhkiä pois” usean vuosikymmenen kuormitusta. Heimo Rumpunen kertoi kylästä ja sen entisistä asukkaista, hän kun on itsekin asunut Jukolassa.

Lähdettiin nousemaan ylös Anttanalaan ja Vihmalaan. Anttanalaankin oli noussut lisää rakennuksia. Nykäsen Raija löysi syntymäkotinsa paikan, mistä oli muuttanut parivuotiaana. Vihmalan kylänvanhimman Milja Rusin kotipihassa olikin jo aika nostaa kuohuviinimalja ja, kun entisen Pohjolan talon paikalla katseltiin etelään meren suuntaan, Maamme-laulu pulpahti ilmoille kuin itsestään.

Päivä oli kuuma, ajoittain yli 30 astetta. Heinikoissa tarpominen vei voimia. Uinti Lautjärvessä virkisti ja eväistä sai energiaa, vaikka kahvinkeitto ei ilman poltinta onnistunutkaan. Oli aika lähteä paluumatkalle.

Uudenkirkon Toivosista tulossa uusi kirja

Matkalla Erkki Toivonen kertoi Uudenkirkon Toivolan, Sortavalan ja Uskilan Toivosista. Hän on tutkinut suvun vaiheita 1500-luvulta alkaen ja julkaissut asiasta kirjan, joka ulottuu 1500-luvulta 1700-luvun puoliväliin. Luvassa on uusi kirja, joka käsittelee sen jälkeistä aikaa. Erityisen arvokasta on se, että hän sukuja koskevien tietojen ohella kertoo siitä, mitä samaan aikaan historiallisesti ja yhteiskunnallisesti tapahtui.

Toivolan, Sortavalan ja Uskilan Toivosten käsittely matkalla olikin paikallaan, koska valtaosalla ryhmästä oli liittymiä Toivosten sukuun, vaikka vain neljä kantoi nyt Toivonen-sukunimeä. Elihän esimerkiksi Uskilassa ennen sotaa kolme Mikko Toivosta yhtä aikaa aikaan. Sukututkijoilla olikin aiemmin tapana sanoa, että Uudenkirkon Toivoset ovat toivottomia tutkittavia. Toivoset ovat nimittäin käyttäneet samoja, suhteellisen harvoja etunimiä ja menneet usein naimisiinkin Toivosten kanssa. Antti Kalliomäki on parisen vuotta kartuttanut Toivos-tiedostoaan. Tietokannassa on suuruusluokkaa 10.000 nimeä..

Matkalla oli mukana eri-ikäisiä, 32-vuotiaasta 84-vuotiaaseen. Oli edustajia myös uusikirkkolaisista Halosen, Juvan, Rasimuksen, Rehmosen, Rumpusen, Rusin ja Tuhkasen suvuista. Osoittautui, että matkalaisilla oli monenlaisia sukulaisuussuhteita keskenään, joista kaikista ei matkalle lähdettäessä oltu tietoisia. Nykytekniikan avulla niitä on helpompi selvittää.

Polttoaine lopussa

Ryhmä joutui seikkailuunkin kolmisenkymmentä kilometriä ennen Suomen rajaa, kun bussista yllättäen loppui polttoaine. Jäätiin odottelemaan jotakin suomalaista autoa, joka voisi auttaa, mutta paikalle pysähtyikin ensimmäisenä venäläinen bussi. Hannu Nyman, joka on varmaan vetämillään matkoilla tottunut tekemään nopeita ratkaisuja, osti venäläisbussin avuliaalta henkilökunnalta kanisterillisen kohtuuhintaista polttoainetta. Tilanne ei ollut vielä sillä ohi. Mutta kun Heikki Toivonen hoiti näppärästi ilmastuksen, bussinkuljettaja pääsi jatkamaan matkaa. Vaikka kukaan ei näyttänyt hätääntyneen, moni huoahti, kun olimme turvallisesti perillä ja hikinen, kokemusrikas matka oli takana. Jäin kuitenkin miettimään, kuinka moni suomalainen autoilija pysähtyy, kun näkee tienposkessa venäläisen auton, jolla on ongelmia.


Maijaliisa Kalliomäki






Mutta äidin kotipaikan perustusten koodinaatit ovat nyt tallessa (Kuva Olavi Nieminen)

Asta ja Veera riehuivat Pyhäjärvellä ja pitkin Kannasta

Pärssisen sukuseuran nelipäiväisestä matkasta 3.-6.8. tuli unohtumaton. Näimme tuoreeltaan myrskytuhoja linja-autoreitin varrella Pyhäjärveä lähestyessämme ja jouduimme silmäkkäin Veera-myrskyn kanssa. Tuhoja alkoi näkyä 20-30 km ennen Kiviniemeä. Astaksi nimetty myrsky oli siellä täältä niittänyt metsään laikkuja kaataen puunrunkoja kuin ruohonkorsia.
Vaikutelmaksi jäi, että Pyhäjärveä lähestyttäessä myrskyn runtelemien puiden määrä kasvoi. Kun käännyttiin Pietari-Käkisalmi tieltä kohti Taubilan aluetta, metsässä näkyi niin kaatuneita kuin konkelolle jääneitäkin puita runsaasti siellä täällä. Näistä järkyttävistä näkymistä tuli tuttuja liikkuessamme eri puolilla Pyhäjärveä neljän matkapäivän aikana

Muistomerkit säilyneet tuhoilta

Kirkkoahon ja hautausmaan alueen kaikki muistomerkit olivat säästyneet kaatuneilta puilta. Tehtäväksemme jäi vain suurehkojen männynoksien keräily sankarihauta-alueen aidan sisäpuolelta. Vanhaa tapaa noudattaen laskimme muistomerkille ryhmän kukat ja siivosimme kuihtuneet kukkalaitteet pois.
Ortodoksisen hautausmaan alueella oli kaatunut sieltä täältä runsaasti puita. Niiden keräily tulee olemaan erittäin vaikeaa tiheästi sijaitsevien hauta-aitojen ja erilaisten hautamuistomerkkien välissä. Jotkut haudoista olivat jo nyt pahoin runneltuneita.
Kirkon kellotapulin paikalla oleva, suomalaisten pystyttämää muistomerkkiä ympäröivä valkoinen puuaita on takaosaltaan vaurioitumisvaarassa. Muistomerkin takana kaatumaisillaan olevat pari mäntyä saattavat konkelolta maahan rojahtaessaan vielä vaurioittaa aitaa. Puiden kaadon päälle enemmän ymmärtävät arvioivat, että aidantakaisia konkelopuita on erittäin vaikea saada alas ilman tuhoja.

Hassinmäki, Enkkua, Saapru

Pahimmat Pyhäjärvellä kohtaamamme metsätuhot tulivat vastaan ajaessamme Konnitsaan Hassinmäen männiköiden halki. Hassinlampien kohdalla nousimme oikein autosta niitä ihmettelemään ja valokuvaamaan,. Kyse ei ollut muutamasta kymmenestä vaan sadosita männyistä, jotka olivat joko pitkin pituuttaan, toiset katknneina muutaman metrin korkeudelta ja toiset taas jääneinä pahasti konkelolleen. Rajun myrskyharvennuksen jäljiltä toki osa puista sinnitteli pystyssä.
Ajoimme Veera-myrskyn jälkeisenä, kolmantena matkapäivänämme Pyhäjärven ympäri. Metsätaipaleilla tuli vastaan jo tutuksi käyneitä näkymiä, tuhoutuneita metsälämpäreitä. Jopa niilläkin kapeilla rantakaistaleilla, mistä muistamme lehtometsiköiden tervalepät, lehmukset, saarnit, tammet, tuomet ja koivut taipumassa kosteilla pientareilta idyllisinä kohti järveä, niihin lehtoihinkin myrskyt olivat jättäneet tuhojälkeään.

Musakalla puita nurin, sähköt aggregaatilla

Musakan Antin ja Leenan elinkeinoon, Pyhäjärven Lomaranta –hotellin pitoon myrskyt jättivät sellaiset haavat, joista paraneminen vie aikaa. Venäjällähän ei vakuutuksiakaan tunneta. Sähkövirtaa ei vaurioituneiden linjojen vuoksi saada arviolta useisiin viikkoihin. Kaatuneiden puiden korjaaminen Kannaksella voi viedä vuosia, josko tulee toteutumaankaan.
Puita kaatui jo Asta-myrskyn aikana kymmenittäin Musakan omistamalta, hotellia ympäröivältä maa-alalta. Kun sähköt menivät eikä heti saatu käyttöön aggregaattia, oli yhdelle heinäkuun lopun ryhmistä etsittävä majoitus muualta. Se järjestyi Losevosta.
Sukuseuramme pienehkön ryhmän saapuessa tiistaina 3.8. hotellin pihalla pauhasi pienen traktorin kokoinen aggregaatti. Sen tuottamalla sähköllä palvelut pelasivat kutakuinkin normaaliin tapaan. Siitä ei paljon haittaa ollut, ettei illan pimetessä saatu hotelliin sähkövaloja. Sauna saatiin vain lähtöä edeltävänä iltana kun aggregaatti ei jaksanut muun sähköntarpeen ohessa pyörittää saunan vesipumppua.

Laituri pirstoutui Veeran syleilyssä

Uusi tuhoja jälkeensä jättänyt ukkosmyrsky, Veeraksi nimetty, saapui rymisten helteisen ja painostavan päivän ehdittyä iltaseitsemään keskiviikkona 5.8.
Olimme lopettelemassa ateriointia. Jäi teet kuppiin, kun näimme korkeina laineina raivonneelta Pyhäjärveltä, etelästä nopeasti lähestyvän, valkoiselta verholta näyttävän rintaman. Se muistutti vuosien takaisen, valtavia tuhoja aiheuttaneen tsunamin lähestymisestä kaukaa tallennettuja kuvia.
Se valkoinen verho paljastui korkeina vaahtopäinä kuohuviksi aalloiksi. Kukaan meistä ei ollut sellaista Pyhäjärvellä ennen nähnyt. Ehkä vain kymmenisen minuuttia kuohuneesta Pyhäjärvestä ei kukaan meistä ennättänyt napata kuvaa, niin järkyttyneinä sitä tuijotimme.
Voimakkaat aallot ruhjoivat laiturin pirstaleiksi. Äkisti aallokon suunta vaihtui, ristiaallokon mentyä suuria laineita saatiin idästä päin. Tiheää salamointia ja jyrinää kesti kolmisen tuntia,. Lännen puolella nähtiin jo iltaruskon punerruskin. Mutta ennen puolta yötä ukkosrintama ja peräkkäin useita muita aina aamuseitsemään saakka jyrisi Räisälän ja Käkisalmen suunnalla. Aivan päälle ei ukkonen tullut. Sade pehmensi pihat ja kylätiet. Aamun valossa nähtiin saldo: paitsi laiturin tuhoutuminen, useita puita lisää kaatuneena,
Laiturin osia löytyi pitkin rantoja. Ryhmä joukkomme miehistä kokoili osasia seuraavana iltana lähes ehjältä näyttäväksi ja ennen perjantaiaamun lähtöä paikalliset olivat löytäneet loputkin laiturin osat ja koonneet laiturin ehjän näköiseksi.
Mutta Käkisalmessa hotelli Sanatorio oli viikko Asta-myrskyn jälkeen suljettuna, tiettävästi myös sairaala oli ainakin joitakin päiviä kiinni. Kyläkauppoja oli kiinni ja Konnitsan kyläkaupasta sai sähköjen puuttuessa ostaa vain pullotettua vettä. Emme tiedä emmekä osaa edes kuvitella, millä kaikilla tavoin ja kuinka kauan aikaa myrskytuhot ovat näkyvissä ja vaikeuttavat tavallisten ihmisten elämää laajoilla alueilla Kannaksella.

Kaarina Pärssinen


Katri myrskysade
Veera-myrsky syleilee rajusti Pyhäjärveä Musakan rannalla (kuva Katri Luukkanen)

Berkanit valtasivat wanhan Wiipurinsa

Sukuseuramme ikimuistoisella kesäretkellä meitä oli mukana kolmisenkymmentä kaikenikäistä jäsentä jokaisesta sukuhaarasta. Me, heimoltamme karjalaiset, joita Suomen latinoiksikin mainitaan, vaihdoimme kuulumisia junassa niin vilkkaasti, että Pietariin matkalla olleet italialaisetkin mykistyivät ja olivat vähällä muuttaa vaunuosastoa.
Serkut, sokeriserkut, kälyt, miniät ja lankomiehet matkasivat esivanhempiensa Viipuriin vaeltamaan samoja katuja ja viivähtämään Torkkelin lehmusten samoissa varjoissa, joissa siveyspoliisi Anton Berkan huolehti aikanaan siitä, ettei ilakointi ylittänyt säädyllisyyden rajoja. Tuleva Director cantus et musices Karl Berkan soitteli silloin Espilässä vielä hilpeää tanssimusiikkia. Pika-ajuri Julius Berkan odotteli kiiltäväksi harjattuine hevosineen Pyöreän tornin ovella kenraalin tilaamaa kuljetusta vanhaan Markovillaan. Eikä tälle herralle mikä tahansa kärrykyyti kelvannutkaan, hän suostui astumaan ainoastaan Juliuksen elegantteihin landoo-vaunuihin. Tepa viipyili vielä vehnävainioillaan Lihaniemessä suunnitellen elonleikkuun alkua. Neiti Maria Berkan oli luultavimmin kotona äitinsä tiukassa valvonnassa valmistelemassa kapioitaan. Kaikkia yhdisti suvulle ominainen sysimusta tukka ja eksoottiset kasvonpiirteet.
Täällä vilkkaassa ja viihtyisässä Viipurissa he edellisen vuosisadan vaihtuessa unelmoivat ja elämäänsä suunnittelivat. Ja he elävät ajatuksissamme niin kauan kuin me jälkipolvi heitä lämpöisesti muistelemme. Ankara aika myllersi edellisen esivanhempiemme elämän, mutta he selviytyivät. Lapsensa he kasvattivat vahvoiksi ottamaan vastaan tulevaisuuden haasteet ja suhtautumaan vaikeuksiin luottavaisin mielin. Viipurilaisuus elää meissä maanpaossakin elämänilona ja sitkeytenä jo kahdeksannessa polvessa.
Erityisen virkistävä oli saada mukaan monta nuorta sukulaista, jotka nyt ensi kerran liittyivät joukkoomme. Neidot Saara ja Kaisa-Leena Juvonen antoivat vauhdikkaan näytön siitä, kuinka tympeältä Mariasta on mahtanut tuntua kyyröttää koruompeluksensa ääressä. Nyt hänen neljännen polven jälkeläisensä koordinoivat Itä-Afrikan pakolaisapua ja sukkuloivat maailmalla hoitamassa Suomen kulttuurisuhteita. Matkalla he ihastuttivat joukkoamme persoonallisilla olemuksillaan ja reippailla otteillaan. Vanha, vain miespuolisia perillisiä kirjaava sukututkimusbyrokraatti olisi pudottanut nämäkin vahvat naiseet sukupuustamme, mutta me berkanit pidämme tiukasti kiinni omistamme.
Marian jälkipolvi suunnisti Säiniölle ja Porlammille etsimään juuriaan laajatietoisen Auliksen opastamana, mutta kotitanhuasta ei ollut jäljellä muuta kuin mättäällinen suopayrttejä, jotka Saara kaivoi ylös hellin käsin omaan penkkiin istutettavaksi.
Me muut suuntasimme torilta kaupunkikävelylle ohi entisen poliisiaseman, jota Antonin jälkipolvi kuvasi kaikilta kanteilta. Vanhan Viipurimme kymmenestä oppikoulusta tarkastimme vanhemmillemme ja isovanhemmillemme tutut opinahjot ja muistelimme heidän kouluaikaisia kommervenkkejään. Surimme vanhojen, kauniiden rakennusten kehnoa kuntoa, joidenkin kattorakennelmien läpi kasvoi jo vankkaa koivumetsää. Myöskin kadut olivat kauttaaltaan kompastuttavassa kunnossa. Hakeuduimme tietysti maailman kauneimmalle kadulle - ja siinä hän taas meitä odotti, tuo vanhan tuomiokirkon viehkeä kellotorni tähyämässä selkiemme takana kimmeltävää Viipurinlahtea. Täältä käsin vahdittiin vanhan Viipurin paloturvallisuutta ja ensimmäisen savukiehkuran ilmaannuttua suoritettiin hälytys. Pekko-setä oli luonut hyvät suhteet palovahteihin, niinpä hänen ruunikkonsa nähtiin ryntäävän kiitolaukkaa ensimmäisenä palopaikalle. Perässä keikkui käyttövalmis vesitynnyrivarustus, joka kuului kaupungin ajureiden pysyviin velvoitteisiin. Kulttuuriystävällinen Viipuri palkitsi sukkelimman sammuttajan teatterilipuin, niinpä Pekko perheineen istui vielä samana iltana etupenkissä jossain kaupungin kymmenestä teatterista. Laajan kävelykierroksen jälkeen vetäydyimme illalliselle Pyöreän tornin viileyteen.
Seuraavaksi aamuksi olimme tilanneet kolmen tunnin risteilyn Viipurin lähivesillä. Kapteenin kello tikitteli omia aikojaan ja sukua syytettiin myöhästymisestä. Olisipa siinä odotellessa ollut passelisti aikaa viritellä moottori lähtökuntoon, nyt pakoputkesta pöllähti ainoastaan sankka savupilvi. Berkanit paimennettiin keulapainoksi ja masinisti sukelsi konehuoneensa hämäriin. Vieraskielisten selostusten ja runsaan viittilöinnin jälkeen suuntasimme kohti Juustilan sulkua, jota pidetään esi-isiemme vanhimpana asuinpaikkana Viipurin tienoilla. He työskentelivät seppinä Pietari Suuren aikana sulun lähistöllä toimineella sahalla, joka valmisti puutavaraa tsaarin suunnittelemaan armadaan.
Kaunis ilma oli houkutellut tutuille kallioille vieraanoloista väkeä nauttimaan auringosta ja upeasta luonnosta. Maisemista lumoutuneina, mutta haikein mielin mennyttä aikaa muistellen matkasimme näitä entisiä suomalaisvesiä. Monrepos´n herkistämän tunnelman ollessa korkeimmillaan syöksähti avoimista sivuikkunoista sisään kylmä, vaahtopäinen peräaalto kastellen koko suvun. Ohittava oligarkki halusi näin esitellä uuden veneensä ominaisuuksia turisteille. Itänaapurimme yllättää aina.
Illansuussa nousimme junaan samalla asemalaiturilla, jossa vanhempamme 70vuotta sitten jättivät jäähyväiset kodeilleen ja rakkaalle synnyinkaupungilleen, ihanalle ikiaikaiselle Viipurille, joka nyt nukkuu Ruususen unta.

Marja Hautakangas

Taasha myö tavattii, Porkansaari!

Kesän tullen kaipuu kotisaarelle herää eloon vuosi vuoden jälkeen. Kun karjalan kevät on kauneimmillaan yksi jos toinenkin suuntaa matkansa entisille kotiseuduilleen. Vaikka kaikki muu, kivijalkoja lukuun ottamatta, on poissa ja metsä ottanut valtaansa pellot ja vainiot, silti muistot saavat talot ja pihatantereet elämään. Eväätkään eivät maistu missään niin ihanilta kuin omilla kivillä ja vanhempien kertomuksista tutuiksi tulleilla leikkipaikoilla.

Sieltä ne kaikki löytyvät kasvuston alta, talojen porraspuut, navettojen jyhkeät kiviseinät ja onpa yksi asukas onnistunut laittamaan laatan entisen kotitalonsa porraskiveen ja mikä ihme, sitä ei ole kukaan löytänyt ja hyödyntänyt omiin tarkoituksiinsa. Se on ollut oksien alla piilossa, toisin kuin lähellä Kotsalmen rantaa suuressa kivessä oleva muistolaatta. Se sai olla paikoillaan kai vuoden ja uusimisen jälkeen ehkä toisen. Sen jälkeen sitä ei enää ole uusittu. Kivessä ovat vain reiät muistona. Kupari ja muukin metalli on rahan arvoista tavaraa. Kiveen hakattuna tuo teksti olisi varmimmin säilynyt jälkipolville, siihen vain menisi aikaa sitä tallentaessa.

Tällä kertaa tulimme Viipuriin pikkubussilla ja majoituimme uuteen Victoria-hotelliin. Yllätykseksemme huomasimme, että hotellitaso on noussut huimasti. Hotellihan oli lähes länsimaista tasoa, niin huoneiden siisteyden kuin hotelliaamiaisenkin suhteen. Hotellin sijainti kauppahallia vastapäätä on aivan loistava. Kaikesta näkee, että paikalliset ovat huomanneet turismin rahaa tuovan mahdin. Pyöreäntornin illallisenkin taso oli noussut sitten viime käynnin.

Porkansaareen oli paikallinen opas järjestänyt meille venekyydin. Linnasillan laiturista venemies kyyditsi meidät Kotsalmen rantaan. Tuo pieni, Viipurinlahden kainalossa uinuva saaremme, alkaa todella hukkua metsän kätköihin. Aikaisempina vuosina paikalliset asukkaat mantereelta kävivät kalassa saarella ja polut pysyivät hyvässä kunnossa, nyt käynnit ovat ilmeisesti vähentyneet kun ei ole tulentekopaikkoja eikä leirinpohjia. Pari vuotta sitten saaren keskusta yli pyyhkäissyt trombi oli kaatanut puita suurelta alueelta keskeltä saarta ja se aivan ilmeisesti hankaloittaa omalta osaltaan väen liikkumista. Meitä se ei kuitenkaan, sen enempää kuin keväinen keskenkasvuinen heinä, estänyt kiertämästä saarta ja käymästä tervehtimässä omia kotipihoja. Käen kukuntakin alkaa aina kuin tilauksesta ja herkistää mieltä entisestään. Kevään kukkaset loistivat kedoilla ja osoittivat jälleen kerran, miten ihmisellä on useinkin vain pelkkä "vuokralaisen" asema luonnon kiertokulussa. Kaikki on meillä vain lainassa ja tuolla alueella tuo laina-aika meni umpeen 70 vuotta sitten.

Aikoinaan tuo saari on kuitenkin ollut asuttu. Jo nuoremmalla rautakaudella, n. 800-luvulla saarella on ollut elämää, koska varjaagikauppiaat nimesivät paikkoja skandinaavisilla nimillä. Ruotsin vallan ajalta ruotsinkieliset paikannimet yleistyivät. Pieni saaremmekin (pinta-alan., 185 ha, Viip.pit historia II mukaan) sai ruotsinkielisen nimen v.1546, "Brun Saar" tai "Brunsarj". Vuodelta 1720 olevien asiakirjojen mukaan saarella oli kaksi taloa. Asutusta on siis ollut jo satoja vuosia. Kylän kehitystä voi seurata halutessaan Porkansaaren kyläkirjan sivuilta. Kirjan mukaan asukasluku oli ennen talvisotaa n. 250 henkeä.

Vaikka tuo varsinainen asuttu osa ei ollut suuren suuri, oli kyläläisillä maita vesien toisella puolella, esimerkiksi käsivarren tavoin saarta Viipurinlahdelta suojaavan Keisniemen puolella. Siellä oli myös jonkin verran asutusta Majapohjan ja Kesämaan alueilla. Viipurinlahdella oli kalavesiä, koska suuri osa asukkaista sai elantoonsa lisän myös kalastamalla ja myymällä kalaa Viipurissa. Keisniemen alue oli myyty huvilatonteiksi jo v. 1900 ja Viipurissa asuneet porvarit rakensivat kesähuvilansa alueelle. Sinne syntyikin varsinainen huvila-alue Viipurinlahden puolelle, osaksi myöskin Majapohjan ja Kesämaan alueille.

Sinne mekin tällä kertaa suuntasimme kulkumme. Veneemme ei voinut ottaa meitä kyytiin saaren rannasta, joten ylitimme pikkupaatilla Kotsalmen ja jatkoimme melko hyväkuntoista kärrytietä läpi kapean niemen kohti Honkniemen laituria. Olin ensimmäistä kertaa tällä puolen salmen, siksi hämmästykseni oli suuri kun totesin miten erilainen maasto niemellä oli saareen verrattuna. Kauniit kallioiset jäkälän peittämät alueet, jyhkeät mäntykankaat. En yhtään ihmettele enää äitini kertomuksia hyvistä mustikkamaista. Niin kauas kuin voi nähdä, mäntykangas oli mustikanvarpujen peittämä ja varvut täynnä jo melko suuria raakileita. Miten mukavaa olisi siinä jäkäläkankaalla poimia mustikoita. Sinne ne varmasti jäävät lintujen ruuaksi ja hyvä niin, kukapa niitä enää sieltä matkojen takaa lähtisi poimimaan, vaikka eihän meistä elämän evakoista voi mennä takuuseen vaikka sinne lähtisimmekin.

Vaikka itse ei olisi saaressa syntynyt, vaan kaikki tunteminen perustuu isovanhemmilta, enoilta ja tädeiltä kuultuun, on mahtavaa käydä paikoissa, joista on kuullut paljon ja jotka tuntuvat aina tutuilta ja omilta. Tunteita, muistoja ja rakkautta omia juuriaan kohtaan ei voi kukaan toiselta viedä. Hienoa olisi, jos kaikki nuoren polven karjalaiset, sotien jälkeenkin syntyneet, voisivat kokea niitä tunteita, joita jo saaren maaperälle astuminen herättää

"Vaik' mie jou'uin lähtemää Karjalast, ni Karjala ei lähe miust".

Anna-Liisa Sairanen & Katriina Bildjuschkin


Kotsalmen sillan rauniot

KARJALAN KUNNAILLA

Totuttuun tapaan Hatakan Sukuseura ry. järjesti jälleen tänäkin kesänä kotiseutumatkoja entisille kotiseuduille Karjalaan. Alkukesästä tekivät Kirvun ja Metsäpirtin sukuhaaran jäsenet omat retkensä synnyinseuduilleen ja viimeisimmäksi oli Antrean sukuhaaran vuoro suunnata kohti itää.

Sukuseuran puheenjohtaja Harri Hatakka luotsasi 24.-25.7. jo yli 20 vuoden kokemuksella tällä kertaa 34-henkisen ryhmänsä Enson kautta Antreaan. Matkaan lähdettiin Lopelta anivarhain ja matkalla pysähdyttiin Riihimäellä, Hyvinkäällä, Mäntsälässä ja Imatralla jonne matkalaiset olivat hyvissä ajoin saapuneet saapuneet sovitun aikataulun mukaisesti. Tällä kertaa pitkämatkaisin retkeläinen oli saapunut Turusta asti.

Melko vaivattomasti sujuneiden rajatarkastusten jälkeen ryhmä saapui Ensoon jossa oli mahdollisuus täydentää päivän varusteita. Koska lauantai oli melko sateinen teki matkanjohtaja jo rajalla päätöksen reittisuunnitelman muuttamiseksi ja niinpä lauantaina tutustutiin Antrean asemanseutuun ja kirkonkylään josta matkaa jatkettiin Sokkalan kylään. Sokkalassa onnistuttiin löytämään mm. edesmenneen Aili Hatakan syntymäkoti jolla oli suuri merkitys hänen mukana olleille lapsilleen, lapsenlapsilleen ja näiden lapsille. Tyytyväisenä ryhmä lähtikin Sokkalasta kohti Viipuria. Matkalla pysähdyttiin vielä Kuukaupissa ihastelemassa Vuoksen virtausta sekä perinteisesti Ihantalan taistelujen muistomerkillä, jossa ryhmän nuorimpien aloitteesta spontaanisti virinnyt Maamme-laulu kaikui kauniisti. Viipuriin saavuttiin hyvissä ajoin ja niinpä retkeläisillä oli aikaa tutustua tähän entiseen Karjalan pääkaupunkiin ennen Hotelli Druzhbassa nautittua päivällistä. Koska tälläkin retkellä oli mukana huomattavan paljon nuoria ja ensikertalaisia kotiseutumatkaajia oli itsestään selvää käydä ruokailun jälkeen myös Pyöreässä Tornissa hieman tanssahtelemassa.

Sunnuntaiaamu valkeni Viipurissa harmaana mutta tällä kertaa se ei johtunut sateisuudesta vaan syvemmältä Venäjältä kulkeutuneista savupilvistä. Harmauden läpikin aisti että päivästä oli tulossa todella lämmin. Lyhyen kaupunkikierroksen jälkeen ryhmä suuntasikin takaisin kohti Antreaa ja siellä jatkettiin edelleen Koljolan kautta kohti Liikolaa. Hatakan ja siihen läheisesti liittyvien Ahtiaisen ja Hutrin sukujen jäsenten lisäksi mukana oli myös Armisia Yrjölän ja Mäkelän taloista sekä Kotilaisen suvun edustajia Myllyojan talosta. Kaikki mukanaolleet pääsivät kohteisiinsa ja Liikolassa aikaa vierähti enemmänkin kuin mitä oli suunniteltu. Helle oli melkoinen ja hyttyset sekä erityisesti paarmat kuppasivat verta sen kuin ehtivät mutta ryhmäläiset eivät valittaneet. Ennen kylästä poistumista retkeläiset pysähtyivät vielä Kaijärvelle uimaan sekä keittämään nokipannukohvit ja paistamaan makkaraa. Karjalan luonto antoi parastaan ja tunnelma oli käsinkosketeltavan herkkä. Kaijärven rannalla olisi voinut viipyä vielä pitempäänkin mutta viisumien umpeutuminen ja tulossa oleva työpäivä pakottivat ryhmän lähtemään kotimatkalle ja kotiin saavuttiinkin aamuyön tunteina. Vaikka retki olikin helteen vuoksi ollut fyysisesti rankka oli tunnelma korkealla ja kotimatkalla suunniteltiinkin jälleen jo ensi kesän kotiseutumatkoja.
Kyll' ol taas lustii! -HH-

Harri Hatakka ihailee maisemia isänsä ja sukunsa kotirannassa, entisen verkkoladon perustuksilla.

Vuokselaa mänijät Asta-myrskyn silmäs

Vuoksela-Seura ry, so. Virki Taisto ja Lomalinja veivät meitä taas yhe kerra Vuokselaa 29.7.-1.8. Myö oltii kyl liikkeel sellasel ajatuksel, jot "Suvut tapajaat toiseese Käksalmes". Se ajatus ol Karjala Liitost lähtösi ja sopi hyväst meilkii, yks tie ja kaks asjaa.

Oikiastaa täl reisul ol kolmaskii tarkotus. Mite lie sattuntkii, jot Peipose Pasi Yle TV1 A-studiost ol päättänt ottaa selvää karjalaisuuvest.Hää tul mei autoo Helsingist kameramiehe ja sellase hyvi monitoimise Tykkyläise Kari kans. Tää kolme miehe porukka kulk mei keral koko neljä päivä aja. Pasi kysel sillee vähä ko vaivihkaa meilt kaikelaisii asjoi; lapsuuveaja muistoi Karjalast, omakohtasii muistoi evakkoajoist ja minkälaisi tunnoil myö nyt liikutaa entisil kotpaikoil. Hää halus tietää sellasiikii asjoi, joist ei aikasemmi oo paljo haastettukkaa, ei ainakaa iha asja oikeil nimil. Mei ikäset opetettii olemaa hiljaa, ei saant sannoo mittää, vaik kui pahalt tuntu. Sen ko oppi, ni ei taho osata vielkää syväntää purkaa ja toisinaa pittää ikkääkö yhä olemas olojaa puolustella.

Tykkyläine tahto tietää kaik karjalaisest luonteest. Hänel ol kyl itsellääkii karjalaiset juuret, mut viel hänelkii on epäselvää millasta on karjalaise ylpeys,kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylesyönti ja himo. Nii, ja mite tää kaik vaikutti ja mite karjalaiset muuttiit, vai muuttiitko mite kanta-suomalaisii. Ei vähä mittää!
Taisto ol teht etukättee ja tek koko matka ajankii meil selväks kaik käytännö asjat, ei muuta ko mäntii peräst. Ja myöhä otettii iha suurel kiitollisuuvel vastaa kaik valmiiks suunniteltu. Autos ol alkumatkast iha toisillee vieraita ihmisii Kemijärvi-Oulu-Tampere-Hämmeelinna-Helsingi ja Lappeeranna välilt, mut ei myö oltu viel raijjaa ylitetty, ko tuntu, jot kaik on samast kyläst kotosii. Tää sova jälkee syntynt sukupolv ei ois voint paremmi joukkoo sopeutuu. Nii paljo on aikaa viimisest lähöst, jot nii äitilöi ko poikiikii ja issii ja tyttölöi ol mänös ens kertaa sukkuuse syntysijoil. Autos tuntu selväst pientä " värinää ", löyetääks myö peril. Jokahine ol valmis antamaa omat tiiot muihekii käyttöö. Matka ol pitkä, monel kest iha kello ympärsee ennekö oltii Kivniemes. Taisto selvittel majottumista ja siinkii tul taas kerra essii tää karjalaine sietokyky ja huumorhenk. Kaikkii pienemmäl ja hennommal miehel sattu huonekaveriks kolme kertaa suuremp mies. Tää pien mies, läksiks hää karkuu, ei tok. totes vaa rohkiast: "Painitaaks!”

Sit ko saatii iltane syötyy, ni majapaika sängyt alkoit tuntuu iha mukavalt. Just, ko oltii saatu une pääst kii, ni sit se alko. Sellasta ukoilmaa ei kyl osattu uotella, vaik pilvet alkoitkii jo illal kiertää Vuoksee ja tuulkii tuntu yltyvä. Siin pauhinas tul mielee kesä -44 äänet, sellane ol pauke ja ujellus. Mie nousin istumaa sängyreunal ja meinasin jo ruveta vetämää sellasta vaatetta pääl, jot oon valmis lähtemää, jos vaik puu kaatuu talo pääl. Pommiloi nyt ei kuitekaa tarvint pelätä. Miu siskoin kääns kylkeää, häntä tää pauke ei häirirint. Siilijärvelt alkant matka tais tuntuu ja evakkomatkoist hää tuski paljo muist, ko ol sillo vast vaijjaa puoltoist vuotta vanha.
Päästiihä myö aamuu ja sit selvis kaikil, hyväst nukkuneilkii, millane myrsky yöl ol. Puita ol kaatunt iha siint hotellialueeltkii ja sähkölankoi riippu siki soki. Joku katto ol jäänt puu ala ja puist katkenneita oksii ol kaik polut täynää. Ilma tuntu sattee jälkee kyl iha raikkaalt. Aamiainekii saatii iha ajallaa ja sit alkokii toine päivä.

Vähä vet totiseks Taistonkii tää aamu. Nyt ei olt mittää varmaa tietoo siint, jot päässäks myö ensikää Vuokselaa. Lähettiihä myö tietyst yrittämmää. Tarkotus ol ensittäi päässä Vuoksela kirkol. En tiiä, mist ne metsurit ol nii sukkelaa löyetty. Kunikaaristis pit pysähtyy, ko presitetti Martti Ahtisaare äiti, Tyyne Karonen asu siel ja hei kaivo on siin iha nykyse tie varres. Hellin Kalliola, hääkii Karosii, joukon iäkkäin, fyysisest pien, mutt oikia henge jättiläine puhkes tarinoimaa siin kaivol. Hää tek sen sil viisii, jot oma tyttökiii hämmästy "Äiti suorastaan hehkui", totes tyttö ihmeissää.
Tie pääl kaatuneist puist ol keritty sahata auto mäntävä aukko melkee sinne mei kirkkotiel ast. Viimine puol kilometrii ol kyl sit sellane taistelutanner jot. Suurii mäntylöi ol ko laottu yli tien. Toisit pääs yli, toisist ali ja jotkut ol kierrettävä ympärsee.
Tää luonnovoimanäyte ol pehmittänt siin kirko vieres asuvatkii. Hyö laskiit meit iha suosiol sovinnol pihamaihee kautta sinne mei sankarhaual. Kirkkookii myö päästii. Peipose Pasi kysäs siel mei Maijalt, jot milt siust nyt tuntuu. Maija tais häkeltyy vähä ja vastas kysymyksee siel kovii kokenee kirko hämäräs poskel tipahtanneel kyyneleel. Se tais tulla monel muulkii.

Ukkone ol pelästyttänt vissii mei tillaamat taxit. Päiväkives ja Oravaniemeskii jäi sentähe käymättä. Männää sit ens kesän.
Alholalaisii ei piättänt mikkää. Hyö läksiit tarpomaa mäntykangasta suuntaa mis pit tulla vastaa se kylä, jost kerra vanhemmat tai isovanhemmat olliit lähteneet. Täl matkal Peipose Pasi sai varmast tallennettuu monelaisii tuntemuksii, eri sukupolvilt. Täst on lähetty-tunnelma syntyy vaa siin oikias paikas. Isoisät, äijät ja mummot, näihe tanhuvii entiset asukkaat oisiit varmast ottaneet tyytyväisin vieraat vastaa ja iha ylpiään esitelleet jälkikasvuaa esim.: "Tää poika täs, tää on miu tyttöin tai miu poikain poika, hää on töis ministeriös, siel Helsingis. Tai tää mei tyttö, työ viep häntä millo mihikii päi maailmaa." Täl viisii hyö olisiit haastelleet, suupielet makias karrees.
Alholalaisil on tapan löytää ain jottai ihmeitä silt kylätaipaleeltaa. Nytkii hyö näkkiit karhu jälkii. Itse kontio ei kuitekaa kunnioittant läsnäolollaa. Jos hää ens kesän esittellöö heil pentujaa, mää ja tiiä.
Uuvekylä pellol ei olt ko yks lehmä ja jonkuu sorkkaeläime jälet maantiel. Osuuskauppa aukastii piene uottelemise jälkee. Rukoushuonee rintees oll nii paljo pylväitä ja lankoi siki soki, jot niithe kans pit olla tarkkan.Ilma ol lämmi ko linnumaito, pellopientarel ol mukava syyvä evväitä, vaik siin tul samal tietyst mielee se väkisi pyrkivä ajatus; miks hyö nää maat ottiit ko kukkaa ei tunnu oleva niihe tarpees.
Kaik harmilliset ajatukset upotettii Vuoksee, ko tultii takasii Kivniemee. Illallise jälkee tutustuttii Kivnieme torielämää. Sielt löyty suolasta ja makiaa, niitä tarvittii illal, ko piettii nuotioiltaa Kivniemekoske yläpuolel, siin kohtaa mis sota-aikan kulk silta Vuokse ylitse. Siint sillast ei oo jälel ko joitakii pylvää päitä siin rantahiekas. Yhest näky sellane sepä tekemä naulapää. Sihvo Tapio rupes sitä sielt pois ottamaa. Samal arvuuteltii naula mittaa. Nousha se "periks ei anneta" tuloksen ja mittaakii ol ainakii neljäkymmet sentii. Tapio sai siint hyvän maitkamuiston.
Nuotio palo ja makkarat paistuit ko Taistol ol Alholareisult hyvät tuohet sytykkeen. Laulukii läks liitämää ja enneko nuotio sammutettii, tähteeks jääneist tuohist ja lautapalast tehty "purjelaiva", jonka kapteeni Taisto lask koskee kuljetettavaks; läks viemää terveisii nyky hallituksen pääministeri Putinille.

Aamul lähettii sit Käksalmee. Myö käytii Pyhäjärve kirkol ja mones muuskii paikas mänömatkal. Kyl ol paljo puita kaatunt koko matka varrel. Käksalm ol kuitekii tält soat säästynt. Siel paisto aurinko ja linnapihal tarken hyväst. Torkauppiaat taisiit saaha muutama hellehatunkii myytyy. Suvut kohtasiit - tapahtuma ohjelmas ol iha sellane Karjala Liito laulujuhlamaku. Kaasise Sari, valtioneuvos Riitta Uosukaine vastasiit täälkii paljost. Ainha heitä on mukava kuulla ja katsellakkii. Topikii ol siel. Hänelkii on juurii Vuokselas.
Nykyset käksalmelaiset nuoret laulaat ja tanssiit kepiäst. Vähä vanhemmat laulaat nii mielellää, jot hyö ei meinaa osata lopettaakaa. Aurinko tais paistaa liia lämpimäst! Iha hyvä päivä se ol ja saepilvetkii puottiit veet vast myöhää illal, ko oltii jo kato al.

Aamul lähettii ensi Äyräpäätä koht. Tie ol jäänt lannaamatta vissii tänä kesän. Mut ei se mittää, ko mäntii hiljaa, ni kerittii nähhä kaik kaatuneet komiat männyt, pommikuopat ja juoksuhauatkii matkavarrelt, nii ja jättiputket. Niitä vastaa saisiit julistaa soan.
Äyräpää kirko seutu on joka kerra koettelemuksii paikka. Siel tahtoo tulla väkisi itku, iha niiko veteraaniloi iltahuutoo kuulles. Sil ei maha mittää.On se sellane paikka.
Viipuris viivähettii sen verra, jot päästii syömää pyöriäs tornis ja kauppahallis tietys pittää ain käyä.
Tullimiehet olliit nyt iha hövelil tuulel. Myö ei siel kaua viivytty. Ko oltii päästy raja yli ja siirretty kello ommaa aikaa, ni sit alko autos kiitoksii tulva. Niis ei olt kyl yhtää ylimäärästä, kaikil ol iha oikiat osotteet. Kaike lisäks kukkaa ei pant silmiää kii ja ruvent leppäämää tään kiitoskierrokse jälkeekää. Autos kuulu ilone puhheesorina ja kokemuksii kertaamine. Kyl meis karjalaisis on vissii joku sellane iha perus vika ja viel perityvän, ko tälläsil matkoil ei taho millää löytää yhtää kurttuotsaa. Kaik ol hyväst ain, vaik ukkonekkii yritti pelotella ja sotkee mei asjoi.
Iha suurel mielekiinol nyt uotellaa sitä Helsingi poikii TV- ohjelmaa, hyö kertoot sit meist tottuuven. Toivotaa kovast, jot olisiit löytäneet sen mei oikian mielemaiseman. Otetaa vastaa kaik mitä annetaa. Eiks nii.

Ebba Pettilä




Kuva: Taisto Virkki

Ennen Vuokselan kirkkoa tiellä oli kymmenittäin isoja mäntyjä poikki tien.

KOLMEN KARJALAN KIERROKSELLA

Tunnelmia, makuja ja maisemia Laukaan Karjalaisten matkalta 7.-11.6.2010

Kannas ja Laatokan Karjala Pitkärantaa myöten olivat minulle tuttuja jo edelliskesiltä, Aunuksen Karjala sen sijaan suuri tuntematon. Onneksi laukaalaisten kesäkuiselle Laatokan kierrokselle mahtui mukaan.
Olen ollut Karjalassa laukaalaisten mukana ennenkin, Topin, Eeliksen ja Kirsin matkoilla. Yhtään huonoa reissua en ole tehnyt. Ryhmämatkalle kannattaa lähteä jo turvallisuuden vuoksi. Matkalla tutustuu myös uusiin ihmisiin. Tullessa ollaan jo melkein sukulaisia, sukulaissieluja ainakin.
Matkavalmisteluihin kuului tällä kertaa lähes yhdeksänkymppisen enoni haastattelu. Hän on ainoa elossa oleva sukulainen, joka on ollut “siellä jossakin” Laatokan takana. Uuksu, Vitele, Aunus ja Lotinanpelto ovat hänelle tuttuja paikkoja jatkosodan vuosilta.

Illaksi Pitkärantaan

Aikainen aamu valkenee aurinkoisena. Käkikin kukkuu, kuin hyvää matkaa toivottaen. Varhaisimmat matkalaiset ovat heränneet jo ennen kukonlaulua, joten ensimmäinen kahvitauko on paikallaan, kun siskoni kanssa liitymme joukkoon Pieksämäellä. Pian meitä istuu bussissa 25 matkalaista, joukossa konkareita ja ensikertalaisia, ikäjakauma 18-89. Kun vielä kuljettaja ja matkanjohtaja ovat tuttuja, voi huolettomin mielin lähteä reissuun.
Matkatunnelmaan virittäydymme kyselemällä toisiltamme murresanoja, niitä vanhempien käyttämiä. Mitä tarkoittaa pilkkumi? Entä sulani? Huomaamme, että muisti on ruvennut pätkimään. Outoja sanoja kuulee enää harvoin.
Matkanjohtaja Kirsi Limatius on täyttänyt “propuskat” valmiiksi. Ei muuta kuin nimi alle ja jonon jatkoksi. Rajan ylitys sujuu yllättävän sutjakkaasti. Maanantaina ei ole ruuhkia.
Ruskealan kohdalla kahvihammasta alkaa sopivasti kolottaa. Poikkeamme päiväkahveille kirkkoon. Vuosien rakennusurakka on valmis ja uuttera rakentaja Kalevi Keinonen vielä voimissaan. Ei voi kuin ihailla hänen saavutustaan. Kuinka moni Karjalan poika saa istua omassa kotikirkossaan.
Matka Pitkärantaan ei tunnu pitkältä. Ohitamme Läskelän kosket ja rappeutuneet teollisuuslaitokset. Ihailemme Kirjavalahden jylhyyttä.
Ilta on vielä nuori, kun saavumme Pitkärantaan. Suomen suuntaan sojottava tykinpiippu on ensimmäisenä vastassa. Harmaatiiliset kenkälaatikot, pönäkkä asemarakennus ja kulttuuritalo hallitsevat kaupunkikuvaa. Nuorisomuoti on samanlaista kuin meillä. Miesväki viettää siestaa ja babuska kyykkii kasvimaalla. Täkäläinen isoäiti ei sauvakävele! Kaikesta näkee, että Moskovasta irtoaa niukasti ruplia tähän maankolkkaan.
Hotelli Pitkäranta ei houkuttele ulkonäöllään, mutta on siisti ja possunkylki sienikastikkeineen maittavaa. Mehua ja leipääkin löytyy lisäannokset. Pienen iltalenkin ja laulutuokion jälkeen raukaisee mukavasti. Rahakukkaro vielä varmuuden vuoksi yötallelokeroon, tyynyn alle…

Salmin kautta Aunukseen

Seuraavanakin aamuna aurinko paistaa. Edessä on 300 kilometriä Karjalan pikateitä ja sotamuistoja. Pitkärannan jälkeen maisemat muuttuvat tasaisemmiksi. Sähköpylväät ovat betonia. Ylitämme komean Uuksunjoen, jonka patosillan kautta mottiin jääneet suomalaiset pelastuivat kesällä 1944.
Ensimmäinen pysähdyspaikkamme on Salmi. Kuvaamme rauniokirkkoa eri suunnista. - Tehokasta on metsän kasvatus näillä kulmilla, toteaa joku kummastellessaan kirkon katolla tuuhettuvia koivuja. - Tämä oli minun kotikirkko, kertoo Tamara, jonka lapsuuden leikit sota katkaisi. Pois oli lähdettävä, mutta koti on yhä sydämessä.
Tien varrella asutus jatkuu. Joka tönön pihassa röyhyää sireenipuska violettina ja kasvimaa puskee potaattia ja porkkanaa. Jostain särvin on otettava. Välillä tietä reunustavat valtavat paloaukeat.
Rajakonnussa ylitämme entisen Suomen rajan. Talot muuttuvat karjalaistyylisiksi, moni-ikkunaiset päädyt tielle päin. Ympärillä levittäytyvät “laakeet aakeet“. Vitelessä Laatokka näyttäytyy koko komeudessaan. Vastarantaa ei näy.
Tuuloksessa pysähdymme muistopaadella, joka on pystytetty 57 suomalaissotilaan kenttähautausmaalle. Jututamme vanhaa pariskuntaa. - A mikäpä meil on tiäl eläes, kaik on hyvin, sanoo mummo. Tyytyväisiä ovat, eivät kai paremmasta tiedäkään. Talo on yhtä kumarainen kuin asukkaat, ainoat mukavuudet ovat puucee ja ulkosauna. Miten he selviävät tulipalopakkasista? kyselemme. Tähän asti ovat selvinneet.
Seuraamme Aunusjoen rantaviivaa. Harmaita torppia, siistejä halkopinoja, silmänkantamattomia perunahalmeita. Lakeutta piisaa kuin Pohjanmaalla, mutta jotain puuttuu: viljavainiot. Ei näy traktoreita, ei hevosia, ei juuri ihmisiäkään.
Itse Aunuksenkaupungista jää mieleen suomalaisten rakentama kirkko, sotamuistomerkki ja hotelli, jonka vessaa ei ole siivottu ihan äskettäin. Punaiseen lenkkipukuun pukeutunut mies pysähtyy bussimme luo. Hän kertoo käyneensä Suomessa parikymmentä kertaa. Vieläkin hän muistelee järkyttyneenä ensimmäistä matkaansa: kaikki toimi viimeisen päälle, oli siistiä ja vaurasta. Suomessahan piti kaiken olla huonosti! Reissujen myötä hänen aatteensa on päässyt haalistumaan.


Sotamuistojen Syväri

Jatkamme matkaa. Äkkiä puiden takana välkkyy legendaarinen joki, Syväri. Se hiljentää seurueen. Joen ylittävällä sillalla tulee mieleen laulu “Silta yli synkän virran”. Melkein voi kuulla kranaattien räjähtelyn ja nähdä matalalla lentävän pommittajan. Tänne päättyi niin monen nuoren miehen elämä. Miten kukaan voi selvitä siitä helvetistä? Isä selvisi, nuorin eno ei.
Lotinanpellossa parkkeeraamme Syvärin rantaan kahvitauolle. Jalkaudumme vilkaisemaan ympäristöä. Pieni poika luikahtaa sisään meidät nähdessään. Laiha kissa kiehnää ruokaa, ja räksyttävä pystykorva pitää huolen, ettemme erehdy astumaan siniseksi suditun talon pihaan. Millaista täällä olisi asua? Paikka ei vaikuta paluumuuttajan paratiisilta. Päällimmäisenä jää mieleen alakulo, jota Syvärin yllä roikkuvat harmaat pilvet vielä tehostavat.


Hotelliyö Volhovassa

Joet halkovat maisemaa. Illan suussa saavumme Olhavajoen varrelle Volhovaan. Laitakaupungin kerrostaloslummeista huolimatta yleisvaikutelma on siisti. Myös Leninin tarkassa valvonnassa seisova hotelli Metallurk ylittää odotukset. Venäjä ei ole mikään hymyn maa, mutta täällä vastaanoton tyttö hymyilee. Aamullakin.
Huoneessa on hieno kattokruunu ja kylpyhuoneessa kaakelit viimeisen päälle. Jostain on toki tingittävä, tällä kertaa ruuasta. Liha on kuin purukumia. Ei haittaa, vaikka lautaset katoavat pöydästä ennätysvauhtia.
Pitkä ajomatka ja sotamuistot ovat väsyttäneet matkalaiset, niin että pienen lenkin jälkeen olemme valmiit yöpuulle. Yöllä herään ikkunan alta kuuluvaan posmitukseen. Mikä maa? Missä valuutta?


Kohti Kannasta

Illan sateesta ei ole tietoakaan, kun matka jatkuu Pietarin suuntaan. Liikenne on vilkasta, ohitukset uskaliaita. Rekat vyöryvät kohti Muurmanskia, ja paikoin tietyöt hidastavat matkantekoa. Mitä ihmettä! Tietä tosiaan kunnostetaan. Pietarin läheisyys näkyy.
Ennen Kannaksen tielle kääntymistä poikkeamme Slisselburgissa eli Pähkinälinnassa. Täällä siis solmittiin vuonna 1323 rauha, joka vahvisti Suomen ensimmäisen itärajan. Tuntuu historialliselta.
“Rauhan satamalta” kaupunki vaikuttaakin: Yksinäinen proomu lipuu Nevaa pitkin. Poika pesee savisia varpaitaan vesipumpun luona. Mummo haravoi kukkapenkkiä kirkon pihassa. Ihmiset ovat harvassa, mutta täälläkin Lenin istuu jalustallaan ja vahtii tykkejä.
Matkamme karmein tienpätkä osuu seuraavalle etapille. Päällysteessä on halkeamia ja kuoppia. Tärisemme kuin horkassa. Linjurimme - ja kuskimme - joutuvat kovalle koetukselle, mutta onneksi molemmat ovat lujaa tekoa.
Kahvituokiomme Laatokan laineiden liplatuksessa jää haaveeksi, sillä karttaan merkitty tie on suljettu puomilla. Maisematkaan eivät häikäise: surkeita kyliä, suota ja taas suota. Jossain sentään kullerot loistavat keltaisena mattona. Vuolejärven tienoilla näkyy turveaumoja ja ratsastavia tyttöjä.
“Hyvä ruoka, parempi mieli” lupaa mainos. Siispä unohdetaan Laatokka ja kurvataan tien vierestä löytyvän “tavaratalon” pihaan. Kahvi virkistää ja aurinko lämmittää mukavasti. Shoppaillakin ehditään. Kyläkaupasta löytyy niin vatsataudin estolääkettä kuin ruusukuppejakin.


Terassilla Kiviniemen sillan kupeessa

Tie paranee kertaheitolla. Ihailemme Raudun komeita männikkömetsiä ja rantojen raitoja. Ylitämme vanhan rajan ja lähestymme Losovoa, entistä Sakkolaa. Kuuluista porsaista ei näy saparoakaan.
Kiviniemessä ystävällinen ja kielitaitoinen Andrei-opas on meitä vastassa. Siinä on mies paikallaan. Majoitumme yhteen monista betonimöhkäleistä. Huone on siisti ja tilava ja kaiken kruunaa huikaiseva näkymä Vuokselle. Emme kuitenkaan jää kauaksi aikaa ihailemaan ikkunanäkymiä vaan kiiruhdamme kosken partaalle. Aurinko hellii ja Vuoksi kuohuu. Kohotamme maljan Karjalalle.
Rantakioskissa on myynnissä savukalaa. Illalliselle astellessa savusiika jo melkein maistuu kielellä, mutta lautaselta löytyy - Sakkolan porsasta!
Ennen nukkumaan menoa laulelemme tasapuolisesti Karjalan kunnaita ja Kalinkaa.
Kosken kohina tuudittaa makeaan uneen.


Linnan puistossa ja Lahdenpohjan markkinoilla

Aamupuuro on maustettu valmiiksi: kimpale voita ja kourallinen sokeria takaavat, ettei kalorivajausta pääse syntymään. Olemme valmiit uudelle taipaleelle. Bussin nokka kohti Sortavalaa.
Tie on tuttu ja maisematkin suomalaisempia kuin Laatokan tuolla puolen. Päivittelemme komeita metsiä, joita minkäänlainen moto ei ole parturoinut sodan jälkeen. Raha kasvaa puissa ja Karjalan kansa elää köyhyydessä!
Omenankukkien Käkisalmessa tuoksuu kesä. Korelan linnan puisto houkuttelee kävelylenkille. Nurmikot ovat siistejä ja puut salskeita. Ostamme puodista kortteja ja puukissoja, kun vihdoin löydämme myyjän pihalla lojuvan lautakasan luota! Täällä lautakasa ei ole ongelma, päinvastoin.
Pysähdymme punatiilisen ortodoksikirkon liepeillä. Salmin Tamara löytää ruumiskellarin, jossa talvisodan aikana kuunteli pommikoneiden jylinää. 70 vuoden takaiset muistot ovat kuin eilispäivää.
Hiitolassa tullaan Karjalan tasavallan alueelle. Vehmaita maisemia katsellessaan ymmärtää hyvin Eeva Kilven kuvaaman koti-ikävän. Nyt matkaajalle jäävät päällimmäisenä mieleen tien varren surulliset talorähjät.
Ei näy Kurkijoellakaan entisiä ökytaloja eikä viljavainioita, mutta jyhkeät linnavuoret ovat paikoillaan. Pysähdymme toviksi Lopottiin, kirkonkylään. Tavailemme tuttuja nimiä muistokivestä ja napsimme kuvia maatalouskoulusta, joka lahden takaa katselee kirkonmäelle. Ei ole kirkkoa, mutta uusia taloja on rakenteilla ja entisiä korjataan. Relanderin pitäjässä on enemmän elämää kuin naapurissa.
Matkaeväitä on jäljellä, joten Kirsin Cafe avautuu vielä kerran. Kun yritämme Lahdenpohjassa pysäköidä ranta-alueelle, huomaamme tulleemme keskelle markkinahumua. Kuuluisat Lahdenpohjan markkinat eivät siis ole tarua!
- Jos ei ole sijaa markkinapaikalla, temppelissä on varmaan tilaa, tuumaamme ja ajamme Jaakkiman kirkon pihaan. Tyydymme ruokailemaan taivasalla päinvastoin kuin jotkut paikalliset. He ovat nauttineet “ehtoollisen” sisätiloissa, lahnanperkeitä ja kaljapulloja lojuu vielä alttaripäädyssä. Vaikka rappioon on tottunut, pahalta tuntuu.

Kierros päättyy Piipunpihaan

Lahdenpohjasta on enää pikkumatka Sortavalaan, viimeiseen yöpaikkaamme. Ohitamme Reuskulan, vaikka mieli tekisi pulahtaa Ahvenjärveen. Huiskutamme Kuokkaniemen tienhaarassa. Haapalammen sovhoosi näyttää tyystin sammuneen. Vain jättiukonputket ovat hyvässä kasvussa.
Laatokan kierros on lopuillaan. Piipunpihaan on hyvä saapua. Aulan ikkunatkin niin isot, että Laatokan maisema yltää sisälle asti. Ja mikä parasta: lukkojen takaa löytyy Pitkärantaan unohtunut rahapussi…
Ennen ruokailua on pari tuntia aikaa ostoksille. Hinnat ovat nousseet eikä kristallejakaan enää mahdu kaappiin. Tuliaiset kotimiehille sentään täytyy hankkia. Myyjät eivät edelleenkään ole mitään myyntitykkejä, palvelevat jos viitsivät.
Ruokahetki siistissä ravintolassa on miellyttävä. Loppuilta kuluu rattoisasti aulassa rupatellen. Nopeimmat kiiruhtavat taksiin ja ennättävät käydä kotipaikan kivijalkaa tervehtimässä.
- Kyllä se oli kotona käynti, sanoo pirteä Jenny-rouva, 89, kun kysyn, mikä hänestä oli mieleenpainuvinta tällä matkalla. Halkorannasta löytyi vielä liiteri ja tuttu kallio, jolle hän kiipesi kahden puolen avautuvaa järvimaisemaa ihailemaan.
Meille nuoremmille Jennyn kaltaiset “alkuasukkaat” ovat matkan rikkaus. Miten kiinnostavaa on kuunnella heidän tarinoitaan. Kertojat vain alkavat olla vähissä.
Nopea rajan ylitys mielessä starttaamme varhain kotimatkalle. Aamupala on tuhti, sortteja enemmän kuin kotona. Näillä eväillä jaksaisi vaikka jonottaa tullissa! Selviämme kuitenkin hyvissä ajoin Suomen puolelle. Vain Elmerin teepurkit herättävät tullimiehen kiinnostuksen.
Ajaa huristelemme yhtä soittoa Varkauteen, missä vielä lounastamme yhdessä. Possua ei näy kenenkään lautasella.
Pian on eron hetki. Kiitämme onnistuneesta matkasta. Halaamme uusia ystäviä.


Lopuksi

Laatokka on iso järvi. Eivät sen rannat tule tutuiksi muutamassa päivässä Ei tarvitsekaan. Muistot mielessä voi käydä uutta reissua suunnittelemaan. Ihan ensiksi kannattaa lukea Tuntematon sotilas uudesta näkökulmasta.
Muutama päivä kerrallaan Karjalaa riittää. Paljon on vuosien mittaan muuttunut, enemmän on entisellään. Kiusanteko tullissa on vähentynyt: kolmen tunnin koettelemukset ovat nykyään harvinaisia. Palvelu on parantunut. Natiseva sänky ja muhkurainen tyyny eivät kuulu enää hotellien vakiovarusteisiin. Vesi ei lopu kesken shampoopesun. Eväskontin voi jättää kotiin. Purtavaa löytyy nirsoimmallekin.
Piittaamattomuus ei ole kadonnut. Kaatopaikan voi perustaa mihin haluaa. Mieluiten pihaan tai tien varteen. Hiiltynyt talo saa jäädä paikoilleen. Mitkään “kaavat” eivät rajoita rakentamista. Vierekkäin seisovat ryhdikäs palatsi torneineen ja erkkereineen ja tuskin pystyssä pysyvä suomalaisasumus. Vain korkea aita erottaa rakennukset.
Vielä korkeampi raja-aita erottaa Suomen ja Venäjän. Mutta ei Karjala ole kokonaan menetetty. Siellä se on yhä rajan takana, raihnaisena mutta rakkaana.

Terttu Sinikka Tolkki

Kyyrölä-kerhon kunniakäynti muistopatsaille Muolaassa

Kuten edellisinä vuosina Kyyrölä-kerho suoritti kunniakäyntimatkan Karjalan kannakselle ja Muolaalaisten seuran pystyttämille muistomerkeille. Lähtö tapahtui 19.6. kukonlaulun aikaan linja-autolla ja suurehkolla henkilöautolla. Bussissa matkustajia oli yhteensä 54.
Liikenneturvallisuussääntöjen mukainen tauko pidettiin Rajahovissa, jolloin bussinkuljettaja sai mahdollisuuden lepytellä kaasutinjalkaansa ja muut matkailijat pystyivät heräämään kunnolla vahvan kahvin tai kaputsinon avulla. Tullimuodollisuudet olivat tavanomaisen asialliset mutta varsin verkkaiset Venäjän puolella. Viipurin Veikkojen myymälässä hankittiin pullotettua vettä ja tehtiin muut välttämättömät joskin hyvin harkitut juomaostokset. Paikalla on nykyään myös virallinen valuutan vaihtopiste.
Saavuimme Viipuriin täsmälleen ennakoituun aikaan klo 13.30. Siitä suuri kiitos matkanjohtajalle Antonina Sosunov-Perälälle, jolla on loistava järjestelykyky. Majoitus oli laadukkaassa Hotelli Viipurissa. Huoneissa on jopa hyttyskarkotin TV-vastaanottimesta puhumattakaan. Rekisteröinnin jälkeen oli vähän aikaa lepoon. Kirjoittajaa ihmetytti suuresti, etteivät naismatkaajamme olleet kiinnostuneita jäädä seuraamaan TV-lähetystä prinsessa Victorian häistä, vaan he riensivät suoraan ostoksille Viipurin torille, halliin ja Karusel-tavarataloon. Luudat, pärekorit ja pellavat kävivät hyvin kaupaksi. Vaan ei siitä paljon iloa koitunut. Aikaa oli rajoitetusti. Kasseihin mahtui jollekin kilotolkulla makeisia.

Hotelliravintolan baari oli varattu meille illaksi yhdessäoloa ja toisiimme paremmin tutustumista varten. Yllättäen siinä oli kuitenkin toinen yksityistilaisuus ja meille osoitettiin telttakankailla katettu ja kovassa tuulessa viuhuvilla muoviseinillä eristetty terassi. Onneksi siinäkin oli baari ja tunnelma nousi ”kattoon”. Jokaisen piti kertoa omasta taustastaan ja kuulla toisten elämänvaiheista. Mutta viereisissä juhlissa oli niin kova melu, ettei puhumisesta tullut juuri mitään. Omat soittajamme Manu Uotila ja Pekka Laurikka onnistuivat vain ajoittain torvillaan kompensoimaan ulkopuolelle kantautuvan diskoäänen. Muuten tilaisuus oli onnistunut. Sen kohokohtana Antonina ojensi pappimme isä Aleksander Korelinille kiitoslahjaksi hänen palveluksistaan kehystetyn taulun joka esitti Kyyrölän, eli Krasnoselskojen, nykyistä kirkkoa talvimaisemassa.

Sunnuntaiaamuna oli matka Kyyrölään, missä tapahtuivat ne varsinaiset kunniakäynnit. Ajoimme vanhaa perinnerikasta Viipurin ja Pietarin välistä nykyään huonokuntoista tietä. Pysähdyimme Kangaspellon kirkon raunioille pystytetyn korkean muistoristin kohdalle. Isä Aleksander kanttorinaan Leena Lomu toimitti täällä litanian. Laskimme juhlallisesti seppeleen ristin juurelle. Satoi, hyttyset purivat vaan eivät karkottaneet ketään. Harrasta tunnelmaa ei rikkonut edes paikalle varta vasten pikkuautolla tullut alkoholituotteiden myyjä. Ennen vanhaan, kun tässäkin kylässä tien molemmin puolin oli tiheä asutus, kulkukauppiaat myivät hyvällä menestyksellä taipuvia lusikoita, ompelutarvikkeita, kosmoskyniä ym. hyödykkeitä, mutta eivät viinaa.
Ehdimme Kyyrölään ja nykyisen Krasnoselskoen uuteen kirkkoon juuri sopivasti ennen ”Isä Meidän”-rukousta ja ortodoksit kävivät ehtoollisella. Saimme taas syntimme anteeksi. Seurakunnan uusi pappi isä Andrei teki meihin suuren vaikutuksen juhlavalla äänellään. Meidän oma pappi isä Aleksander avusti myös liturgiassa. Kirkossa oli paljon uskovaisia. Jumalanpalveluksen jälkeen istutimme kirkon pihalle Kyyrölä-kerhon lahjoittaman jalokuusen, ”Ystävyyden Puun”. Isä Andrei osoitti puulle paikan tekemällä ensimmäisen lapiopiston. Tämän jälkeen lauloimme ”Karjalan Kunnailla” soittopoikiemme säestyksellä.
Kyyrolän kirkkomäellä sade jatkui ja hyttyset kiusasivat entistä vihaisemmin. Isä Aleksander toimitti litanian Kyyrölän suomalaisten sankarivainajien muistopatsaalla. Laskimme seppeleen sen juurelle.

Pienellä seppeleellä kunnioitettiin myös vuoden 1918 sisällissodan kyyröläläisten siviiliuhrien muistoa. Näiden muistolaatta oli uusittu paikallisten viranomaisten toimesta. Siinä selkeä teksti sisältää monta tuttua sukunimeä, mm. kirkkoherra Zemljanitsinin nimen. Hänet surmattiin myös syyttömänä.
Kirjoittaja on aikaisemmin tarkistanut nimiluettelon Valtioneuvoston kansallisarkistosta poimittujen tietojen mukaan. Laatan luettelossa on muutamia virheitä eikä se ole läheskään täydellinen. Asia voitaneen korjata yhteistoiminnan kautta. Se olisi kunnianosoitus unohdettujen uhrien muistolle. Täydellinen luettelo käsittää 65 nimeä.
Kyyrölän entisen siviilihautausmaan lehtoon pystytettyyn korkean muistoristin kohdalla pidettiin myös litania. Oli koskettava hetki kun vanha mummo ”mitä nöyrimmin vääristyneessä asennossa” (ref. Fjodor Dostojefski) lähestyi muistoristiä ja asetti vaatimattoman kukkakimpun sen juurelle. Näin kunnioitettiin ennen talvisotaa haudattujen vainajien muistoa.

Osa matkalaisista lähti bussilla Muolaaseen, missä ensikertalaiset saivat tutustua kirkkomäen muistoristiin, vapaudenpatsaaseen, kirkon vuosiluvulla 1849 merkittyyn peruskiveen sekä Muolaan muinaiseen ns. ”Pyhän Ristin” kiven jäljitelmään. Sitten siirryttiin sodissa 1939-1944 kaatuneiden muistomerkille. Osa joukosta käveli ylä- ja osa alakautta ikään kuin Epaminondaksen vinossa muodostelmassa, Sankarivainajien muistoa kunnioitettiin hiljsisuudella ja Kyyrölä-kerho laski seppeleen muistopatsaan juurelle. Lopuksi kirjoittaja soitti huuliharpulla Sibeliuksen ”Finlandia-hymnin”.

Kyyröläläisten perheystävä Sabuninin kotiväki oli järjestänyt yhteistoiminnassa Kyyrölä-kerhon kanssa suuren päivällisen omassa kodissaan. Sen jälkeen kun isä Aleksander oli siunannut pöydän antimet talon isäntä, eläkkeellä oleva pietarilainen opettaja ja verraton Goethe-runon lausuja, piti ensimmäisen maljapuheen. Hän kiitti miellyttävästä jälleentapaamisesta ja toivotti entiset ja uudet ystävät tervetulleiksi. Tapana oli, että malja nostettiin aina jonkin hyvän asian puolesta. Puheet olivat onneksi lyhyet, mutta toistuivat maljan kera ilahduttavan usein.

Kirjoittaja on harvoin kokenut niin ylevän rajatonta sympatiaa, sydämellisyyttä ja suvaitsevaisuutta, jotka vallitsivat isäntäväen ja vieraiden välillä. Kyyrölässä olemme kuin virtuaalimaailmassa omalla maaperällä. Meillä on ollut yhteneväisiä kohtaloita. Meillä on samansuuntaiset elämän arvot ja usein sama uskonto. Esi-isämme olivat nauttineet omien puutarhojensa puhtaista tuotteista ja metsien sienistä ja marjoista kuten nykyisetkin kylän asukkaat. Meidän mentaliteetti on saanut leimansa kasvatuksen kautta, jossa äidinkieli on keskeisessä asemassa. Se on rakkain rikkautemme. Miten helposti me löydämmekään toisemme, Kyyrölä-kerhon jäsenet ja Krasnoselskojen asukkaat. Identiteetissä on tietenkin selviä eroavaisuuksia historiallisista syistä. Vältämme politiikasta puhumista, koska se voi olla traumaattista ja johtaa helposti epämiellyttäviin tilanteisiin. Nämä vakavat asiat eivät varjostaneet meidän iloista yhdessä oloa ja ongelmatonta keskustelua. Nyt istuimme sulassa sovussa juhlapöydän ääressä. Ihmisyys on pyhä asia ja ihminen on tärkein. Talon naisväki hyöri keittiössä ja toi jatkuvasti lisää ruokaa pöytään. Varsinkin vieraiden miesväki oli mielissään kun talon kuvankaunis neito viipyi usein ison pöydän luona.
Ennen lähtöä lauloimme pihalla isäntäväelle ”Monia armorikkaita vuosia”. Manu soitti käyrätorvellaan neidoille serenadin.
Järjestelyt olivat mitä parhaimmat ja matkanjohtaja tapansa mukaan ilahduttavan tehokas.
Paluu Suomeen tapahtui normaalisti ja erittäin turvallisesti varman ja rauhallisen kuljettajan ansiosta.

Valentin Tinnis


Jälkikirjoitus

Matkan nuorille kiinnostavia yhtymäkohteita oli muitakin. Tiedämme, että kun Suuri Pohjan sota oli autioittanut seudun, niin Uudenkaupungin rauhan jälkeen Karjalan kannakselle oli siirretty venäläisiä perheitä. Sittemmin ns. Hattujen sodan seurauksena Turun rauhassa v. 1753 vahvistettiin raja kulkemaan Kymen jokea pitkin. Sen itäpuolinen osa ja siten myös Kyyrölän neljää kylää jäivät Venäjälle.
Vasta v. 1809 Haminan rauhan jälkeen se liitettiin Suomen autonomiseen suuriruhtinaskuntaan, ns. Vanhaan Suomeen. Talvisodan päätyttyä seutu oli taas tyhjä vaikka Neuvostoliitto oli ollut siinä uskossa, että seudun asukkaat olisivat halunneet jäädä ja tulla ”vapautetuiksi”. Jatkosodan aikana Suomi valloitti Karjalan kannaksen ja evakkoja tuli takaisin entisille asuinsijoilleen. He joutuivat kuitenkin taas evakkoon kun Suomen joukot vetäytyivät. Moskovan rauhan jälkeen Neuvostoliitto oli tehnyt jälleenmiehitetystä alueesta kielletyn sotilastukikohdan. Sittemmin venäläisiä asukkaita siirrettiin Kyyrölään Venäjän eri puolilta. Ympyrä oli sulkeutunut. Kansansiirrot olivat siten sotien kipeitä seurauksia.

"Ruki vehr!" eli täältä tullaan Venäjä!

Rajahovissa, huoltoasemalla ennen Vaalimaan tullia tunnelma alkoi kohota. Matka oli päässyt todelliseen vauhtiin. Oli 20. heinäkuuta ja armon vuosi 2010.
Minut oli saatu mukaan ilman voimasanoja ja kieltämättä itseänikin kiehtoi ajatus nähdä paljon puhuttu Karjala ja matkata omille sukujuurilleen.

Odotettu ruokailu- ja kahvitauko sekä jännittämäni valuutanvaihto menivät kuin vanhalta tekijältä, vaikka ensi kertaa itään päin nyt suuntasinkin. Viimeisimmästä ulkomaanmatkasta oli vierähtänyt jo vuosikymmen.

Pikkuserkustani Jaanasta tuli heti sielunkumppani ja matkatoveri, vaikka emme olleet tavanneet kuin kahdesti aiemmin. Meihin Musakoihin on kuulema helppo tutustua ja sellainen tuttuuden tunne välittyikin jo metrien päähän. Ihan jokaisesta, jotka sukuun kuuluvat - tulin huomaamaan.

"Ruki vehr!" oli äidin opastus tervehtiä venäläisiä tullivirkailijoita ja paikallisia. Tulinpa onneksi tämän varmistaneeksi ennen tilanteita. Kiitos oikaisusta Jaanalle! Ylimääräistä jännitystä olisi voinut tulla matkaan, mikäli tätä kielikukkasta olisin käyttänyt. Äitini on kotoisin Karjalan Sortavalasta, joten hänenkin lapsuudenkoti on jäänyt vieraille, olisiko matkaevästys johtunut siitä...
Tullimuodollisuudet sujuivat sutjakkaasti ja seuraavaksi kiidimme kohti Metsämarkettia, jonka mielikuvitukseni oli maalannut juuri sellaiseksi jollainen se sitten olikin. Hurmaavan kohtelias Andrei, joka auliisti avasi henkilöautostaan takaluukun, josta sitten paljastuikin perisuomalaista sieluani kiehtova näky: viinaa, likööriä, konjakkia, pirtua ja viskiä sekä olutta ja siideriä! Eivätkä hinnat huimanneet! Otin monta pulloa, kun halvalla sai. Mieli tuli iloiseksi. Taisin muutamalle matkaseuralaisista hihkaistakin: "Tämähän on paratiisi!"
Virallinen nähtävyys pysähdyspaikalla olivat Horoskooppipatsaat ja Muolaankylässä kun olimme, niin Muolaan Kannakselta tuli sihdatuksi yksi vihulaiset loitolla pitänyt Mannerheim-linjan puolustusbunkkereista. Bunkkereita on säilynyt muutamia suomalaisturistien iloksi.

Kapusimme bussiin, narautin konjakkipullon auki ja matka jatkui. Tai oikeammin voisi sanoa, nyt se matka vasta alkoi! Tunnelma vapautui, kun muutaman hömpsyn otti ja äänijänteillekin tuli käyttöä kajauttaessamme hanuristimme Kuivalaisen Pertin taidokkaalla säestyksellä parit tutut yhteislaulut. Lempikappaleeni ja toiveeni "Matalan torpan balladi" mentiin läpi, jota tulinkin laulaneeksi tavallista lujempaa!

Pyhäjärven sankarihautausmaalla, noin puolta kilometriä ennen Musakan Antin lomarantaa, Lauttamuksen Laura, kunnioitettavalla 86 ikävuoden tuomalla arvokkuudella, laski sinivalkokukkaisen seppeleen. Kuulimme myös Saarisen Suoman (84 v.) lausumana herkän ja kauniin itsetehdyn runon sekä Marjamäen Ellin lukevan värssyn Eino Leinoa. Laulaa kiekaisimme myös komeasti, koko 48-päinen katras, "Veteraanin iltahuudon".

Siitä siirryimme kuoppaista tietä linja-autossa pomppien Lomarantaan Musakalle ja tarkastettuamme petipaikat, (autuaasti haukotellen), terästäydyimme vielä murkinoitsemaan. Oli oikein tuhdit ruo´at, vaikka kello kävi jo yhdeksää. Ja sitten päästiin pehkuihin ja kylläpä uni maittoi. Krooh-pyyh-krooh-pyyh! Vuorotahtiin. Terveiset pikkuserkulleni Tarjalle!

Odotettu päiväretki Valamon luostariin oli tänään keskiviikkona 21.7.
Suuntasimme herkullisen puuroaterian ja kahvien jälkeen bussiin. Matka alkoi aamukahdeksalta.
Sortanlahden satama tuli samalla tutkituksi, sieltä laivat lähtevät Konevitsan luostariin. Myös ryhmäläisistämme ne, joilla oli kotitalojen paikat Sortanlahdessa, saivat ne nähdä. Seuraavaksi kaarsimme Porsaanmäelle, jossa alkoi vimmattu räpse, kun Putinin entinen kesähuvila uljaana nousi eteemme Kiimajärven rannalta. Putin on jo luopunut huvilastaan, mutta se ei intoamme, komeus nähdä, himmentänyt. Sehän on meidän, vääryydellä otetuilla, maillamme. Mielessäni räknäsin jo takautuvaa vuokrahintaa.

Käkisalmi aukeni eteemme ja puikkelehdimme työmaa-alueelta näyttävän sataman suojista kantosiipialukseen, joka oli moderni ja tyylikäs. Sisätiloissa oli kuuma, kunnes keksin, että aluksella väliköt ovat avoimet. Siellä kävi raikas tuulentuiverrus ja matkatunnelma kohosi taas, lämpöasteiden laskiessa. Samalla otin komeita kuvia Karjalan merestä eli Laatokasta.

Valamo alkoi häämöttää pian edessä. Puolentoista tunnin "merimatka" meni nopeasti, kun oli odottava mieli ja raikastava tuuli kavereina sekä rakas tätini Pihon Lea, jolla oli myös matkanjohtajan ja -järjestäjän vastuullinen rooli.

Meidät ottivat vastaan ammattitaitoiset oppaat ja ryhmät jaettiin kahtia: hitaisiin ja nopeisiin. Jälkimmäiseen liityttyämme, Kuivalaisen Pera ja Sirkka, Myllysen Jaana, Dincin Tarja ja minä sekä joukko muita vauhdikkaita opastettavia, kipusimme jyrkän rinteen ja pian tulimme pääkirkon sisäpihalle. Siellä meidät kiedottiin, ne joilla niitä ei omasta takaa ollut, hameeseen ja hiukset peittävään huiviin, niin paitsi miehet!

Sisälle kirkkoon päästyämme näky oli pyörryttävän kaunis. Jerusalem-syndrooma, jossa turisti vaikuttuu näkemästään siinä määrin, että kietoutuu hotellin lakanoihin ja lähtee saarnaretkille omaehtoisesti, ei ollut kaukana!

Munkkikvintetti antoi loistavan näytteen laulutaidoistaan kymmenen minuutin esityksellä. Toivotettiinpa meille ihan suomenkielellä pitkää ikää ja onnea laulaen.

Ihastuin luostarikoiraan, joka alkoi heti kameran nähdessään poseerata. Ristin sen "Haccuksi". (kuva1) Kissat olivat myös nokkaunilla luostarin puutarhassa. Yhdelle kissoista oli käynyt hieman kehnommin, kun kaula oli verinen ja auki, mutta näytti silti, että se sai hoitoa, kun joku sitä syötti , silitti ja sille leperteli.

Ansiokkaan tarkka ja osin huumorillakin höystetty opastettu retkemme oli parin tunnin kiertelyn jälkeen loppusuoralla. Pääsimme myyntikojujen ääreen ja ostamaan matkamuistoja sekä hörppäämään kuohuvaista olutta tai maun mukaan virkistävää limpparia. Kahvikin näytti olevan suosiossa. Itse päädyin ensin ja viimeksi mainittuihin virvokkeisiin, tosin käänteisessä järjestyksessä. Kylläpä ne tekivätkin terää! Kortit sain lähetetyksi kolmelle, joiden osoitteet muistin ulkoa. Eipä ollut osoitekirja sitten mukaan osunutkaan! Kauhea hätä tuli niidenkin kanssa, kun opasta ei näkynyt missään ja hän oli lupautunut ne lähtiessämme hakemaan, jotta niihin tulee Valamon virallinen luostarileima. Lea oppaan lopulta löysi ja niin lähtivät kortit matkaan ja me Valamon luostarin satamasta.

Laatokan ylitys tuntui menevän vielä nopeammin kuin tulomatkalla. Johtuikohan tunne siitä, että aava ulappa oli tullut jo kertaalleen nähdyksi. Myös Valamon taideaarteissa oli sulattelemista, joten vaivuin päiväunelmiin.

Paluumatka bussilla alkoi, kun rantauduimme Käkisalmen satamaan. Tarkoitus oli ajaa Musakan lomarantaan ja heti lähteä Noitermaalle makkaranpaistoon ja kahveille ja näin myös tapahtui. Kiimajärvi ja Anna-mummon koulutien kävely osutettiin myös tähän vaiheeseen. Tunnelmallinen ja maalaisidyllinsä säilyttänyt matka tehtiin kävellen ja oli noin kahden kilometrin mittainen.

Sitä ennen olimme paistaneet makkarat "festarigrillissä" ja juoneet vanhan ajan loimukahvit. Tulipa siihen eräskin venäläismies koirineen hätyyttelemään ja tiedustelemaan josko roskaisimme! Sujuvalla venäjänkielellään majapaikan isäntä Musakan Antti tokaisi vain, ettemme ole kuin venäläiset ja siihen loppui miekkosen tiedusteluretki. Koirakin punasteli mennessään.

Kuvan perillä otti Lea, (tätini ja siis Anna Musakan tytär). (kuva 2) Sirkka (Kuivalainen) ja minä seisomme paikalla, jossa Anna-mummoni oli sisaruksineen (Juhon, Einon, Sulon, Onnin, Helvin, Eliksen ja Arvon sekä Hildan, josta tuli enkeli jo alle kaksi kuukautta vanhana) asunut vanhempiensa Anni ja Wille Musakan kanssa. Paljon oli koulupolun varrella myös tankkiesteitä eli pieniä kivipaaseja, joita mahdollisen hyökkäyksen torjumiseksi oli maastoon miehissä kannettu. Sinne oli kaivettu myös poteroita. Olisi tehnyt välillä itsekin mieli kaivautua poteron suojiin, kun hyttyset ja sääsket aloittivat hyökkäyksensä. Ruoka-aikahan herhiläisillä on tunnetusti auringonlaskun aikoihin.

Matka jatkui, kun linja-autommekin kaarsi sopivasti paikalle ja nyt menimme Kiimajärven rantaan, jonne halukkaat pääsivät uimaan. Aikomuksenani oli mennä, mutta sittenkin päätin odottaa autossa. Olin valmistautunut uimaretkelle majapaikassamme, jonka rantakin tuntui turvallisemmalta.
Oli ollut Jaanan kertoman mukaan tunnelmallisia ja hupaisiakin hetkiä ja monen matkalaisen kauan odottama tapahtuma muutoinkin. Kotiranta ja uintiretki. Vaikka pienikin hetki, niin se oli suurta ja hienoa heidän kokea! Mäkisen Aunea tahdon muistaa tässä kohtaa ja laittaa lämpimät terveiseni. Tunnelmasi olivat olleet suuren liikutuksen aihe meidän Jaanalle ja sitä kautta meille muillekin.

Illaksi saavuttiin väsyneinä, mutta kokemuksista rikastuneina, Musakan Lomarantaan. Niinpähän sitä sittenkin vielä riitti virtaa ruokailuun, uimiseen, saunomiseen, naukkuihin useammankin jalan verran ja seurusteluun. Sitten se olikin kanttu vei´ ja hyvää yötä!


Torstai aamu, 22.7., valkeni pilvipoutaa lupaavana. Söimme ravitsevan aamupuuron ja hörpimme kahvit. Matka alkoi kahdeksan kieppeillä.

Luvassa oli Pietarin retki, jonne mennessä poikkesimme Levashovon, Pohjolan suurimman teloituspaikan, muistolehdossa. Karvat pystyssä sai katsoa kuvia kasvomerestä, jotka oli ripustettu puihin ja lukea muistokirjoituksia. Muistopaasejakin oli kymmenittäin ja yhdessä niistä lukee: "Tämä muistomerkki on pystytetty muistoksi kaikille suomalaisille, jotka kuljetettiin teuraaksi neuvostovallan aikana."
"Huutavan ääni korvessa" onkin sopiva nimi tälle karmaisevan historian kätkevälle paikalle. Kaukana ei ollut sekään, että itse olisin ääneen huutanut, niin tuntui pahalta. Surmattuja suomalaisia on Wikipedian arvioon luottaen liki 10 000. Kaikkein kauheinta kaikesta on, että rehabilitointi tapahtuu aina auttamattomasti liian myöhään. Kuolleet eivät henkiin heränneet, vaikka arvo palautettiin. Ja hehän syyttömyytensä kuollessaan jo tiesivät!

Bussimatka jatkui kohti Pietaria ja mieli toipui nopeasti, vaikka sielunsopukkaan syntyikin pieni alttaripaikka ja ikuinen muistijälki kaikesta Levashovossa kuulemastamme ja näkemästämme.

Matkaa tehtiin kuin Iisakin kirkkoa aikoinaan ja sinnehän me siis suuntasimmekin. Iisakin kirkon sisätiloihinkin oli mahdollisuus tutustua sitä haluaville. Liekö ruuhkissa mataminen kiristänyt pinnani vaiko kuumuus, jota Pietarissa oli +35 asteen edestä, mutta minä lähdin bussin istuimesta vapauduttuani seikkailemaan lähes juosten puistoon yksikseni. Siellä olin kuin maailmankansalainen konsanaan, katselin puistopulua, ihmisvilinää ja hörpin viileän kylmää huurteista olutta puistoterassilla. Ei ollut maailmassa parempaa paikkaa sillä hetkellä ja saattaa hyvin olla, ettei ole tälläkään!
Puiston poikki ja olinkin hämmästyksekseni tuttujen naamojen luona. Ei sitä niin vain miljoonakaupungissa (asukkaita liki 5 miljoonaa) eksytäkään, kun Musakat lähtevät metropolia valtaamaan.
Toisen oluen otin mukavien Sirkan ja Peran seurassa ja se maistui vähintään yhtä hyvältä kuin eka, eikä ollenkaan kuivalta!


Paluumatka alkoi ja väsymys painoi jo silmiä kiinni. Sain siltikin otetuksi monta kuvaa Pietarin suuresta kaupungista, kaupungin, jonka kaduilla riittäisi nähtävää viikoksi jos toiseksikin. Voin sanoa Pietarin nähneeni, vaikken ihan kokemaan ehtinytkään.

Suuren urheilujuhlan tuntu täytti mielen, kun viimeinkin saavuimme majapaikkaan kuumissamme. Vaan nälkä oli saatu selätetyksi matkan varrelle pystyttämällämme grillillä ja kahvitkin saimme samalla keitetyksi. Makkaranpaistaja osasi asiansa! Kiitos Peralle! Tarjolla oli vielä ruokaakin, mutta otin vain muutaman lusikallisen borssikeittoa.

Viimeinen aamu (23.7.) ja paluumatka alkaa. Yö olikin mennyt sikeääkin sikeämmässä unessa pitkän retken jäljiltä.

Kaikki tämä oli ollut hurmaavaa, eikä lainkaan virittänyt Paasilinnan vuonna 1990 julkaiseman kirjan otsakkeeseen, vaikka hurmaava olikin.
Elämän into ja iloisuus ja itkunkin herkkyys, tunteet jotka vaihtelevat ja tunteet ilman patoja, siitä on karjalainen mieli tehty! Se tuli nähdyksi, todistetuksi ja itsestänikin nyt tunnistetuksi.

Edessä oli vielä Viipurin tori ja halli. Viipurin pyöreään torniin pääsimme kahville ja maukkaalle kampawienerille.
Viime hetken ostot tuli tehdyksi ja äidille lähti tuliaisiksi maatuska, jonka sisältä paljastuu maamme pressat. Näytti sieltä pari puuttuvan... Lienevät he kaksi olleet kovinkin Venäjän vastaisia.

Metsämarketin Andrei saapui vielä virkistämään mieltämme ja kieltämme ja iloinen pullojen kalke täytti tulomatkalta tutun Horoskooppipatsas aukion Muolaassa. Nyt enää viimeinen suora ja saapuisimme tulliin. Mustikoitakin saivat niitä haluavat ostetuksi ja tekivät taatusti jonkun marjakauppiaan onnesta soikeaksi.

Tullista, me matkalaiset, selvisimme kunnialla. Suomessahan me suomalaiset vasta tuntisimme kaihon Karjalaan. Siksi tänne on hyvä palata ja hyvä tietää ja tuntea historiansa. Kaikkea ei voi aina ymmärtää, mutta siitä, mihin tieto päättyy, alkavat tunteet!

Kiitokset kaikille mukana olleille, teitte matkasta ikimuistettavan elämyksen. Olette ihania - joka ikinen!

"Hoivatkaa, kohta poissa on veljet/ muistakaa, heille kallis ol´ maa./
Kertokaa lapsenlapsille lauluin/ himmetä ei muistot koskaan saa!//"

Airi Luotolaisen (om. Tolvanen) ja Reijo Musakan (ent. Luotolainen, ent. Musakka) tytär

Sari Luotolainen
Kuopio

MATKA MONIEN MUISTOJEN KUUTERSELKÄÄN

Vaikka oli varhainen aamu, niin iloinen puheensorina täytti linja-auton, kun matkasimme Viipuriin ja Kuuterselkään. Laulaenkin nopeutimme matkan tekoa. Matka on vuotuinen kotiseutumatka Kanneljärven Kuuterselkään. Matkalaiset koostuvat pääosin Kuuterselässä syntyneistä ja heidän jälkeläisistään.
Matkalla on aina ollut mukana ystäviä, joilla ei ole juuria Kuuterselässä eikä Karjalassa, niin nytkin. Matkalla oli isänsä Kuuterselän taisteluissa kesällä 1944 menettänyt. Hänen isänsä oli jäänyt kentälle. Hän halusi omin silmin nähdä nämä taistelutantereet. Timo Launiainen osasi näyttää hänelle miten sota oli edennyt Kuuterselän yli.

Nukuttuamme helteisen yön ja syötyämme kunnon aamupalan lähdimme kohti Kanneljärven rauniokirkkoa. Linja-autossa soi Korsuorkesterin tallenne Korsuhartaudesta. Sitä kuunnellessa virittäydyimme kohtaamaan rauniokirkkomme.
Perinteitä noudattaen vietimme muistohetken muistomerkillä, joka sijaitsee sankarivainajiemme hautojen kohdalla. Seppeleen laskun suorittivat Kalevi Launiainen, hänen tyttärensä Ritva Jalonen, Ritvan poika Esa ja Esan poika Vili. Lauloimme ja Kalevi kertoi muistomerkin merkityksestä. On tärkeää muistaa menneitä sukupolvia ja nyt kunnioitimme myös kesäkuussa kuolleen Teuvo Launiaisen muistoa ja pidimme hänelle ja sankarivainajille sekä kaikille sille alueelle haudatuille hiljaisen hetken. Tilaisuuden loppuun lauloimme kiitosvirren.
Uskon, että mukana ollut nuorempi väki sai tästä tilaisuudesta eväitä elämän matkalle. Toisin sanoen, että vaalimme esi-isiemme ja -äitiemme muistoa. Matka jatkui kohti Kuuterselkää, jonka me tunnemme kotiseutuna ja lukuisat muut kesän 1944 kovista taisteluista. Taisteluiden muistoksi on 18.8.2006 paljastettu muistomerkki. Helga ja Reino Harju laskivat kukkatervehdyksensä muistomerkille. Sytytimme kynttilän Teuvo Launiaisen muistoksi. Hän oli yksi muistomerkin alulle panijoista. Joimme kirkkokohvit ja sitten oli aika suunnata saappaat kohti kotikontuja. Niitä tunteita mitä siellä paikan päällä on, ei voi saavuttaa mitenkään muuten, kuin seisomalla äitiemme tai isiemme synnyinpaikalla.
Omakohtaisesti tunsin paikan rakkaammaksi isäni Esi Hermanni Teuvon poismenon myötä. Samoin nyt ajattelen, että minulta on viety Karjala. Jos karjalaisuus lisääntyy, niin se on hyvä asia. Isolla joukolla seisoimme Herman ja Juones Launiaisen pihapiirissä kuvaannollisesti. Pellolla kasvoi miehen mittainen heinä, joten meidän oli huono paikallistaa talojen paikkoja. Nehän ovat piirtyneet meidän useampia kertoja käyneiden mieliin tarkasti ja pysyvästi.
Ensikertalaisille olisimme halunneet näyttää missä mikin rakennus sijaitsi. Ensikertalaiset piti myös kiivettää kylän suureen tammeen kuvattaviksi. Vili Jalonen halusi nähdä kaimansa Vili Vesterisen kotipaikan. Vili Vesterinen eli kylässä koulupoikana. Soitti jo nuorena iltamissa ja muissa tilaisuuksissa. Iltapäiväkohvi kokosi väen kokoon. Siinä sitten yhtä aikaa kerroimme päivän annista. Vielä löytyivät tuvan rappuset, samoin sotaan liittyviä maastokohteita. Kaikki olimme kuin hangon keksit.
Kahvin jälkeen Kalevi Launiaisen mukana olleet tyttäret yllättivät isänsä, tarjoten isän 85 v. kunniaksi samppanjat meille kaikille. Meillä on kaksi kaunista järveä ja niiden välissä kannas. Siihen pysähdyimme ja linja-auton laulukööri viihdytti meitä Irma Linkan sanottaman Muistelo-laulun sanoin. Laulun sanomaan yhdyimme kaikki ”siellä luona kodin armaan vietin eloni mä parhaan”.
Totta kai pitää kertoa säästä. Nytkin, niin kuin monta kertaa aiemminkin, näkyivät mustat pilvet taivaan reunoilla ja jyrinäkin välillä kuului, mutta meille paistoi aurinko. Sääilmiöön vaikuttaa ilmeisesti paikan korkea sijainti, 98 metriä meren pinnasta estää ukkospilvien nousun. Kaikki olimme enemmän kuin tyytyväisiä päivän antiin. Loppupäivän kruunasi illallinen historiallisessa Viipurin Pyöreässä Tornissa.
Me nuoremmat olemme kiitollisia, että Kuuterselässä syntyneet jaksavat mukaan matkalle. He tekevät matkastamme täydellisen. Siellä kerrotut tarinat jäävät mieliimme. He osaavat kertoa kylän elämästä ennen sotia.
Kuvia matkasta löytyy www.launiainen.net.

Keidi Lahtinen

Suistamon Perinneseuran matka Suistamolle

Lähdimme Helsingistä kesäkuun alkupäivinä kohti Suistamoa. Tunnelma bussissa oli alusta alkaen oikein mukava. Kokeneena Suistamon matkojen oppaana Kirsti Riikonen Suistamon Perinneseurasta kertoi aluksi matkan yksityiskohdista. Poimimme matkan varrelta lisää väkeä. Kaikkiaan meitä oli 27 matkalaista.

Rajan ylitys onnistui ennätysajassa, koska rajan ylittäjiä oli aika vähän. Majoituimme Sortavalassa Hotelli Seurahuoneelle, jonka ulkoiset puitteet muistuttivat Neuvostoliiton aikoja. Joiltakin puuttui huoneestaan sähkölämmitin, joka oli tarpeen vielä tuohon aikaan vuodesta. Aamiainen nautittiin hotellin tiloissa. Määrämittaiset annokset hiukan huvittivat meitä. Kahvia sai kyllä lisää. Illallinen oli läheisessä paikallisessa ravintolassa. Toisena matkapäivänä bussimme vei meidät ensiksi Suistamon kirkon edustalle. Siellä meitä odottivat paikalliset yksityistaksit. Viisi maastokelpoista autoa lähti liikkeelle, näistä kolme kohti Koitonkylää. Kaarina Manu tulkitsi kuskeille päämäärämme venäjäksi. Kolmantena matkapäivänä bussimme kierteli muutamissa Suistamon sekä myös Impilahden kylissä, joihin oli kohtuullisen kulkukelpoinen tie. Pari matkalaista kävi myös Valamon luostarissa.

Matkalla Koitonkylän Manunmäelle noin kaksi kilometriä ennen kohdetta iso karhu meni automme edestä tien yli ja kurkisti uudelleen tien reunasta häipyen sitten näköpiiristämme. Tiet kotipaikoille olivat entistä huonommassa kunnossa. Meidän kuskimme Sergei selviytyi loistavasti tosi vaikeistakin montuista. Ihmettelimme yhden ajurin, nuoren naiskuskin taitavaa ratin pyörittelyä näillä ”kynnöspeltoteillä”. Näimme, kuinka teiden varsilla oli uusia hakkuualueita merkitty tukevilla portinpylväitä muistuttavilla merkeillä. Hakkuuaukeita alkaa siis ilmestyä Karjalaan lisää.
Päästyämme perille Manun mäen vierelle alkoi pian sataa melkein kaatamalla. Martti Manu onnistui sateesta huolimatta paikantamaan navigaattorilla ns. päätalon koordinaatit ja joitakin muita kohteita. Manunmäki on ollut Martti Manun tietojen mukaan suvun asuinpaikkana vuodesta 1848 lähtien. Suvun kantaisä Ivan Manuilov eli Manuilinpoika (n. 1809-1891) muutti sinne perheineen Ihatsun kylästä. Mäen nimi on vieläkin nykyisissä venäläisissä kartoissa.

Seija Halonen (o.s. Siidorov) kertoi tästä ensimmäisestä käynnistään isänsä talon raunioilla: ” Kartta kädessäni lähdin etsimään edesmenneen isäni kodin kivijalkaa Koiton Ihatsun kylästä, joka talottomana kertoi koruttomasti paikan historiasta. Mäennyppylän päältä avautuivat keltaisena kukkivat Kullero-pellot; kauan sitten käsin ladottuja kiviaitoja polvenkorkuisessa heinikossa. Satoi vettä. Istahdin ensimmäiselle löytämälleni kivijalalle, enkä ollut varma kenen se oli. Katselin ympärilläni olevaa kaunista maisemaa ja muistelin niitä lukuisia kertomuksia, joita olin kuullut tästä kauniista kylästä. Silmäni täyttyivät kyynelistä. Matkaseuralaiseni Eeva kertoi, että alempana on vielä yksi kivijalka. Soitin Suomeen serkulleni ja tiedustelin ”varmaa maamerkkiä”. Johannes neuvoi:” Kun löydät yhtenäisen kivijalan ja sen lähistöllä olevan avonaisen kaivon, mutt elä kirpuo kaivooh”. Kaivo ja oikea kivijalka löytyivät.
Olimme iloisia Eevan kanssa. Istuin kivijalalla, joka oli valkoisenaan metsämansikan kukkia. Kuuntelin, kuinka Karjalan käki kukkui ja peipposet lauloivat. Hetki oli Pyhä. Mie itkin hartaast. Silmäni täyttyivät kyynelistä. En kykene sanoin kuvaamaan tunteitani. Kivijalalta sammaleen alta löytyi ruosteinen pultti ja mutteri. Halusin ottaa mukaan ne, mutta sieltä nousikin esiin varreton, ruosteinen kuokka. Ruostunut kuokka pultteineen läpäisi hyvin tullin ja odottaa arvoistansa sijoituspaikkaa kodissamme. Yksi elämäni suurista unelmista oli täyttynyt. Vaikka autossa odottaneiden Vuokon ja Hannan päivä ei mennytkään odotusten mukaisesti , iloitsivat he kanssani.”

Myös Elvi Paananen (o.s. Manu) kertoi matkakokemuksistaan: ” Manun mäellä edellisen kesän käyntimme perusteella paikansin alueen, josta jatkoimme matkaa märässä heinikossa kohti jylhiä kuusia. Peltoaukeaman laidassa näkyi kivijalka, jonka keskellä kasvoi suuri koivu. Siitä ja kellarin valetusta perustuksesta olin kuullut sisarusteni kertovan. Nyt tiesin olevani oikealla paikalla.
Oli sanoin kuvaamaton tunne, kun seisoin talon raunioilla ja tunnistin paikan vanhempieni entiseksi kotitilaksi. Sateen mukana kyyneleet valuivat pitkin kasvoja. Käki ei välittänyt sateesta. Se kauniisti kukkuen toivotti meidät tervetulleeksi. Muistin, kuinka olin ratsastanut kaksivuotiaana täällä sian selässä saunan ohi alas pellolle. Peltotöissä ollut isäni Ivan (Juho)huomasi tilanteen ja haki minut sian kyydistä ennen suureen ojaan putoamistani. Suuri toive oli toteutunut. Olin päässyt perille. Lähtiessäni kylvin raunioitten edustalle harjaneilikan siemeniä. Toivottavasti ne muistuttavat käynnistämme. Peltoja oli kulotettu ja uusi kulotushan voi viedä monivuotiset kasvit mennessään. Kullerot kyllä kukoistivat pellolla kuten laajoilla alueilla muuallakin Suistamolla. Toiset olivat jo menossa. Palasin vielä paikalle ja kaivoin perustuksista liuskakiven, joka muistuttaa minua vanhempieni entisestä kodista.
Vähän harmitti, kun venäläiset olivat kyntäneet ja kylväneet raunioittemme lähelle kaurariistapellon, jonka vierelle oli rakennettu ampumakoppi ja riistan käsittelypaikka. Onkohan sinne seuraavalla kerralla asiaa?”

Tapasimme Sortavalassa yhden karjalais-venäläisen perheen, joka esitteli meille kaupunkia.
Paluumatka meni leppoisasti. Muutamat henkilöt kertoivat tämän lisäksi matkaelämyksistään. Lähtiessä tutustuimme vielä ajellen Sortavalan kaupunkiin Eeva Valkaman opastamana. Rajallakaan ei ollut ruuhkaa. Olimme ennätysajassa perillä Helsingissä.

Alpo Paananen

Matka Kuolemajärven rantakyliin 4. – 6.6.2010 – vaikutelmia sirkiäläisten kokemina

1.matkapäivä

Kesäkuun 4. valkeni upean aurinkoisena. Kun kuljeskelin Hämeenlinnasta bussilla saapuneen siskoni kanssa Helsingin Kampin linja-autokuilusta maanpinnalle, näimme juhlaliputetun kaupungin. Vistamatkojen keltainen bussi saapuikin siinä samassa eikä sallinut meidän jättäytyä enempää ihailemaan kesäisen Helsingin kauneutta. Bussissa oli varhain aamulla Turusta lähteneitä matkalaisia. Loput matkalaiset astuivat bussiin Karhulan Leikarista.

Olisikohan meitä ollut runsaat 30 henkeä lähdösä Kuolemajärven rantakyliin Seivästölle, Tammikkoon, Muurilaan ja Karjalaisiin? Joukossa ei ollut enää aiempien vuosien tapaan iäkkäitä ihmisiä, heitä, jotka olisivat ehtineet siellä aikuiseksi kasvaa. Näen eron, sillä olen käynyt siellä säännöllisin väliajoin aina vuodesta 1991 asti. Nyt vasta minulla olisikin runsaasti kysymyksiä, kun olen pikku hiljaa sisäistänyt sellaisia asioita, jotka ensimmäisillä kerroilla äitini vielä ollessa mukana eivät edes juolahtaneet mieleeni. Hänhän oli jo aikuinen perheen lähtiessä evakkoon ja palatessa ja uudelleen lähtiessä. Hänen muistelunsa lapsuudesta ja nuoruudesta ovat olleet minulle kullanarvoinen perusta tutustuessani hänen kotikyläänsä Matkakumppaneilta saa aina kuulla toisenlaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Äitini nuorin sisko Kerttu oli lapsi perheen lähtiessä. Olenkin huomannut, että siinä 10 vuoden molemmin puolin ikäisten lasten muistot ovat vaikeasti tulkittavissa. He tuntuvat kokeneen sodan ja kaiken siihen liittyvän menetyksen ja surun rankemmin kuin pienemmät lapset tai jo aikuiseksi ehtineet. Erityisesti nämä lapset ovat kieltäneet osan muistoistaan eivätkä ole koskaan kunnolla pystyneet käsittelemään traumojaan.

Matkamme seurasi hyväksi todettua, aiempien vuosien ohjelmaa. Vistamatkojen Seppo Santala tuntee alueen hyvin ja osaa aina kertoa paikkoja ohittaessamme monta tarinaa alueista ja kylistä. Muusta opastuksesta ja ajanvietteestä bussissa vastasivat Kuolemajärvi-säätiön Ossi Muurinen ja Helsingin Kuolemajärvikerhon edustaja ja Sirkiän sukuseuran puheenjohtaja Juha Ylitalo. Matkan ehtiessä Viipuriin matkaoppaaksi ryhtyi myös Jorma Muurinen, joka kertoi meille monta tarinaa lapsuutensa kotikaupungista Viipurista ja sen ympäristöstä.

Ajoimme Kuolemajärven kirkolle, paikalle, jossa Josef Stenbäckin suunnittelma kivikirkko sai seistä sen valmistumisvuodesta 1903 aina joulukuuhun 1939, jolloin se poltettiin ja hävitettiin. Kirkon raunioille, sen kivijalkaan on pystytetty vuonna 1995 muistomerkki, jolla kävin edellisen kerran vuonna 1997. Nyt tutkin ympäristöä tarkemmin kuvitellen, miltä siellä on aikoinaan voinut näyttää. Otin paljon valokuvia. Osa joukostamme ahkeroi kovasti pestesssään muistomerkkeija ja siinä vierellä olevaa kaatuneiden muistoksi pystytettyä kiveä. Maata muokattiin, mukana tuodut kukat istutettiin, ympäristöä haravoitiin. Osa meistä tutki kirkon pohjaa, hautausmaan ja hautojen sijainteja pähkäiltiin. Hyttysten suristessa korvissa oli ehkä vaikea täysin eläytyä, mutta mikään ei estä tekemästä sitä jälkeenpäin paikalta nyt ja joskus ennen otettujen valokuvien myötä. Vuoden 2001 Kuolemajärveläinen- lehdessä on piirros hautausmaasta ja hautojen sijainnista vuodelta 1935. Sain nyt aikaisemmasta käynnistä poikkeavaa tietoa ja olenkin sen jälkeen pähkäillyt asiaa tutkien vanhoja valokuvia ja nyt ottamiani valokuvia. Se on toki aika toivotonta puuhaa.

Juha Ylitalo ja minä laskimme kirkon muistomerkille sukuseuramme kukkalaitteen. Kuolemajärven Sirkiöiden sukuseura perustettiin syksyllä 2008 ja sen toiminta on vasta nyt pikkuhiljaa käynnistymässä. Tällaiset tapahtumat keräävät nyt muistoja jälkipolville kaikkien suurten menneiden asioiden lisäksi. On hienoa olla jatkamassa perinteitä ja toimia välittäjänä. Meitä sukuseuran jäseniä olikin aika iso joukko mukana matkalla.

Kukkalaitteen laskun jälkeen serkkuni Arja Sirkiä, Seivästön kylän Tammikosta kotoisin olevan Aapraham Aaprahaminpoika Sirkiän toiseksi vanhimman pojan vuonna 1918 syntyneen Väinön tytär lausui Kaija Paasikunnaksen vuonna 1991 Uudellakirkolla runoileman iki-ihanan runon, joka oli kuin tehty tilaisuuteen.

Kun vielä olimme laulaneet ”Karjalan kunnailla” ja ”Jo joutui armas aika” jatkoimme matkaamme Kuokkalaan, Repinoon hotelli Baltietsiin, jossa illallisen jälkeen hajaannuimme kuka nukkumaan, kuka rannalle tai muuten ulkoilemaan. Olimmehan lähellä kuuluisia hiekkarantoja!

2.matkapäivä

Lauantaina 5.6. lähdimme takaisin pohjoista kohti. Seivästön majakalta lähtien meitä alkoi jäädä pois bussista. Kylän keskelle etukylään jäi joukko. Me tammikkolaiset jäimme Tammikon tienhaaraan. Osa jatkoi vielä Muurilan kylään ja loput sirkiäläisten kantakylään Karjalaisiin.

Pikkuserkkuni Tuula Aula Laitilasta, edellä mainitun Aapraham Sirkiän sisaren Marian ja Taavetti Anteroisen tyttären Liljan tytär sekä siskoni Heljä Laitinen Hämeenlinnasta, me molemmat Aapraham ja Aino Sirkiän toiseksi vanhimman tyttären vuonna 1915 syntyneen Helvin vanhimmat lapset suuntasimme reippaasti jo vuosien mittaan tutuksi käynyttä metsätietä kohti kaunista, Suomenlahteen kurkottavaa Tammikon niemeä Niemen ääriviivat ovat tulleet minulle kovin tutuiksi, mutta en ole vieläkään saanut tarpeeksi etsimääni syvyyttä. Kolme tuntia eivät edelleenkään tunnu riittävän minulle, mitä monen on vaikea käsittää. Ymmärrän sen hyvin, sillä Karjalan kannaksella ei oikeastaan ole näkyvissä kaikkien siellä käymieni vuosien kuluessa merkittäviä muutoksia. Matkalainen kulkee bussilla läpi suurien metsien, ryteikköjen, hävinneiden kylien, jättiputkea kasvavien peltoaukeiden. Aika tuntuu pysähtyneen huolimatta rakentamisesta, aidatuista alueista, kyläkeskuksista, Koiviston ympäristön öljyputkia varten hakatuista väylista ja suurista teistä satamaan. Alueella paljon omatoimisesti matkustelevat voivat ehkä kertoa toisenlaisia tarinoita.

Tammikossakin parisen vuotta sitten aloitettu rakennusprojekti Tuulan isovanhempien talon paikkeilla näytti unohtuneelta, talo oli valmis, mutta pitkä ruoho rehotti rikotun portin sisäpuolella. Isoisäni veljen Joosepin talon alueella jo aikoinaan valittua rakennuspaikkaa ympäröivät edelleen rautalanka-aidat. Kuuteen vuoteen ei ole tapahtunut oikeastaan mitään. Kesäpäivän rauha ympäröi taulun kehysten lailla alueen pysähtynyttä elämää. Isoisäni talon paikalla on siinä aikoinaan olleen talon perustukseen siirretty joskus 1980-luvun lopulla Tammikossa ollut suomalainen talo. Olen kuullut, että talo olisi tammikkolaiselle sankariäidille Annastiina Riskille Karjalan takaisinvaltauksen ja väen paluun jälkeen rakennettu asevelitalo. Annastiina (oikeammin Anna Ristiina) Riski s. Akkanen oli menettänyt sodassa vuonna 1941 kuukauden sisällä kaksi poikaansa Einon ja Viljon. Hän oli ollut myös äidilleni tämän kummina tärkeä henkilö. Kurkkasimme tutulle pihalle aidan ja portin yli ja pähkäilimme, onko ketään tuttua paikalla. Talossa kesäisin majaileva naisväki ei ole yleensä koskaan ollut tippaakaan kiinnostunut meistä Syy lienee kielitaidon puutteessa. Sivurakennuksesta tuli esiin vanhempi mies, joka tunnisti meidät. Hän ohjasi meidät pihan poikki rantaan. Hän oli sama mies, joka oli paikalla kesällä 1991, kun matkallamme oli äitini lisäksi hänen Lauri-veljensä. Silloin istuimme sisällä talossa ja söimme äidin kylmälaukussa mukanaan tuomia karjalanpiirakoita munavoin kera.. Äitini ja enoni ovat jo pitkään olleet poissa ja tämä mieskin näytti kovasti vanhentuneelta eikä hän ollut halukas pitkittämään käsillä puhumistamme. Annoin hänelle lahjaksi Kuolemajärvi-säätiön venäjäksi julkaiseman ”Aika ennen meitä” –julkaisun ja kiiruhdimme pihan poikki kohti rantaa. Tunnen paikan menetetyksi, en voi mennä etsimään kiviaidasta äidin sinne lapsena kadottamaa rintakorua. En rohkene tutkia nyt jo kauan toisten pihalla olleita kaivoja, joista toista äiti väitti vanhaksi tutuksi kotikaivokseen. En rohkene kaivaa kasveja toisten pihoilla. Liian vähän aikaa, liian vähän kuvia!

Vietimme tovin siinä rannalla valokuvia ottaen. Siinä jossakin sijaitsi aikoinaan perheen sauna, siinä rannassa lapset kävivät uimassa ja leikkimässä. Rantakivillä perheen kissa pyydysti kaloja. Matkaa oli paras jatkaa, jos aioimme kärkeen saakka. Kuljimme rantapolkua pitkin aina venevalkamaa kohti. Kaikki oli ennallaan, metsittynyttä ja ruohottunutta. Ennen venerantaa rannan tuntumassa oli penkki, paikalla, jossa aina ennenkin olimme viettäneet hetken eväitämme syöden. Joskus olen jopa käynyt siitä uimassa. Nyt meillä oli aihetta pieneen juhlaan, sillä Tuulalla oli kesäkuun lopussa merkkipäivä. Hän olikin raahannut mukanaan shampanjapullon, joka siinä rannalla korkattiin ja juotiin kolmistaan. Vietimme hauskan hetken tutussa suojaisassa poukamassa, kunnes halusin jatkaa eteenpäin. Ison tammen juurella otimme muutamia valokuvia kuten aina on ollut tapana. Niemen kärjessä tuuli melkoisesti, vaikka sää oli muuten erinomaisen kaunis ja lämmin. Kesähattuni lähti lentoon ja oli vähällä lentää kivikkoon jyrkän rinteen alapuolella. Siinä sitten muistelin muita käyntejä, varsinkin muistorikkaita käyntejä paikalla äitini kanssa. Hetken ehdin pyöriä siinä niemen kärjessä. sinne aikoinaan rakennetun laiturin jäänteiden lähistöllä Laituria rakennettiin sinne ennen sotia samanaikaisesti aallonmurtajan kanssa.

Olin hiljaa toivonut mielessäni, että näkisin edellisellä käynnilläni tapaamani Natalian, jonka omistaa miehensä kanssa kesäpaikan siinä pian venevalkaman jälkeen. Olin lähettänyt hänelle sähköpostiviestin ennen matkaamme, mutta en ole saanut siihen koskaan vastausta. Edellisen matkan jälkeen lähetin hänelle myös edellä mainitsemani kirjasen. Hän kiitti siitä kovasti ja luki sen mielellään. Hän on eläkkeellä, mutta tekee edelleen töitä kolmena päivänä viikossa, koska ei osaa olla ilman töitä. Hän on ammatiltaan insinööri ja töissä radion tieteellisessä tutkimusinstituutissa, jonka lomakoti sijaitsee Tammikossa. Aina noin vuodesta 1973 lähtien instituutin työntekijät ovat viettäneet siellä perheineen lomaa. Hän kertoi sähköposteissaan myös, että hän on miehensa kanssa saanut 1995 Tammikosta omaa maata ja sen jälkeen vähitellen rakentanut sinne talon, jossa he ovat kaikki viikonloput ja juhlapyhät. Koska hän osasi vain saksaa, oli tässä saksankielen taidostani hyötyä. Aika ei tosin olisi riittänyt seurusteluun. Näin jälkeenpäin olen ajatellut, että hän on ehkä ollut siellä paikalla myös kesällä 1977, kun äitini kävi siskoni Heljän kanssa ensimmäisen kerran sodan jälkeen kotipaikallaan, salaa. Enoni Lauri harrasti kertomansa mukaan salaa käyntejä useammin.

Lähempi tutustuminen Tammikon asukkaisiin vaatii oman matkansa ja venäjänkielisen tulkin. Huomasimme sen myös, kun Tuula keskusteli omien isovanhempiensa talon paikan vieressä olevan talon omistajan kanssa. Hän sanoi asuvansa Tammikossa vakituisesti. Lupasimme lähettää hänelle myös kirjasen, joka kertoo paikkakunnan menneisyydestä. Hän antoi kyriilisillä kirjaimilla osoitteen ilman nimeä. Tuskin hän ymmärsi paljoakaan meidän englanninkielestä.

Sitten meidän olikin ripeästi kiiruhdettava se runsaan kilometrin matka rantatien varteen. Tietä on parannettu ja levitetty sitten kesän 2008. Bussimme saapuikin heti kohta

Bussissa kohti Viipuria vaihdoimme kuulumisia. Vanhojen kotitalojen paikoilta oli kerätty rakennustavaraa, kaivettu kasveja. Olihan meilläkin mukana jokunen kivi ja kasvin juurakkoa niemen kärjestä. Oli mukava huomata, että matkalla oli mukana myös nuoria ensikertalaisia. Vuosien myötä olen huomannut joukkojemme harvenneen, vain osa palaa suvun jalanjäljille kerta kerran jälkeen.

Entistä tärkeämmäksi tuleekin koko Karjalan historia, yhteisöllisyys, sukuseurat ja uudenlainen toiminta. Karjalan kannaksesta riittää ammennettavaa loppuiäksi. Toivottavasti rajanylitysmuodollisuudet kevenevät vuosien myötä.

Palasimme Viipuriin, jossa yövyimme hotelli Viborgissa. Illallisen kävimme syömässä maineikkaassa Pyöreässä Tornissa.

3.matkapäivä

Seuraavana päivänä saimme Viipurin oppaaksemme Jorma Muurisen, todellisen Viipurin asiantuntijan. Hän on pikkupoikana asunut vanhassa Viipurissa, mikä teki hänen kertomuksensa todella eläviksi. Bussikierroksen jatkeeksi osa meistä teki hänen kanssaan kävellen kierroksen Viipurin vanhimmissa osiaa. Viipurista todellakin riittää ammennettavaa monenkin matkan verran vielä sittenkin, kun monet muut paikat luonto tai uusi asutus on peittänyt alleen. Odotan innolla tulevia kohtaamisia tämän kaupungin kanssa.

muistiin merkitsi Merja Kalenius





Käynti Karjalaisissa 5.6.10

Lauantaina hajaannuimme bussista kotikyliimme. Meitä sirkiäläisiä ja kukkolaisia jäi Karjalaisten kaupalle 11 henkeä. Kävellen jatkoimme kohti Salomon Sirkiän entistä kotitaloa (talon paikkaa, nykyinen talo on rakennettu entiselle kivijalalle).

Meille oli iloinen yllätys, luulimmehan talon olevan tyhjillään, kun Klaudia-mummo saapuikin portille vastaan tervetulotoivotuksin. Klaudia asuu nykyisin muualla, mutta omistaa edelleen talon, joka on nykyisin enemmän kesäpaikkana. Nyt hän oli asustellut siellä jo muutaman viikon, laittanut kasvamaan perunaa, kurkkua, porkkanaa ja samettikukkia. Talon ympärille hän oli laitattanut uuden aidan. Talo oli asutun oloinen pienine kasvimaineen. Klaudia on jäänyt leskeksi kolme vuotta sitten, mutta edelleen kaipaa kesäisin taloon, jossa oli miehensä Karlin kanssa asustellut vuosikymmeniä. Jos se talo pihoineen meille Salomon Sirkiän jälkipolville on tunteita herättävä paikka, niin sitä sen varmaan Klaudiallekin, onhan hän siinä viettänyt suuren osan elämästään ja mielellään kesät tai ainakin viettää osan kesästä siellä. Klaudia, 82 v. on syntyisin Novgorodista ja varmaankin olisi mielenkiintoista tietää ne vaiheet, mitkä on hänet miehineen tuonut Karjalaisiin. Valitettavasti kieli vaikeuksien takia ei ollut mahdollista päästä syvempään keskusteluun. Muistoksi käynnistämme Klaudia sai "Aika ennen meitä Kuolemajärvellä" julkaisusta venäjän kielisen painoksen.

Pari tuntinen meiltä siinä pihalla vierähti nopeasti, Jussi laittoi meille pikalounaan. Kukon Ritvan perhekin saapui sinne omien kierrostensä jälkeen. Sieltä kävelymme jatkui kohti Karjalaisten kauppaa, josta mukaani tarttui pussi tattariryynejä ja sitten bussipysäkille ja matka jatkui Seivästölle.

Kaiken kaikkiaan , minulla kun ei sotien jälkeen syntyneenä ole henkilökohtaisia muistoja isäni syntymäseudusta , niin olen hyvin, hyvin kiitollinen serkuilleni Toinille ja Eilalle heidän muisteluistaan entisistä ajoista siellä Karjalaisissa, heidän kertomustensa ansiosta pääsin tavallaan elämään aikaa ennen sotia juurillani Karjalaisissa.

muistiin merkitsi Irja Liuski os. Sirkiä


KUVA Merja Kaleniuksen, siskonsa ja pikkuserkkunsa pääkohteesta Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikonniemestä, jossa heidän vanhempasa ovat syntyneet. Merjalle kuvassa on erityistä symboliikkaa kuten myös alueen tammissa.

Valkjärvi kolmannen sukupolven silmin

Jatkosodan päättyminen ja Karjalan menetys tuntuvat kaukaisilta meistä 80-luvulla syntyneistä.

Samaistuminen sodan kokeneisiin ja kotiseutunsa jättämään joutuneisiin sukupolviin on meille nuorille jokseenkin mahdotonta. Osallistuminen Valkjärven pitäjäjuhlille oli opettavainen ja mielenkiintoinen matka omille sukujuurille. Motiivina matkalle lähdössä oli päästä omin silmin näkemään Karjala, josta on kuullut isovanhemmiltaan paljon muistoja ja tarinoita.

Syntyperäisten karjalaisten mielessä kytee varmasti huoli siitä, kuka pitää yllä suomalaista karjalaisuutta, kun heitä ei enää ole. On helppo ymmärtää vanhemman sukupolven useampaan kertaan esittämä ilo siitä, että tänä vuonna Valkjärvi-juhlille osallistui huomattava määrä ensikertalaisia Karjalan matkaajia ja myös nuoria. Karjalaisuuden merkitys hämärtyy sukupolvien edetessä, jos asiasta ei käydä sukupolvien välistä keskustelua. On myönnettävä, ettemme mekään ole kovin usein miettineet karjalaisia juuriamme, vaikka enemmistö isovanhemmistamme on kotoisin Karjalasta. Sen vuoksi olemmekin sitä kiitollisempia siitä, että vaarimme kutsui meidät nyt tutustumaan kotiseutuunsa.

Ulkoisesti Valkjärvi yllätti vehreydellään ja kauniilla maalaismaisemallaan. Tarinoista tutut
pikkukylät, kukkivat pellot ja kirkasvetinen järvi olivat vielä pääosin paikoillaan. Köyhyyteen olimme osanneet varautua, mutta taloudellisen hyvinvoinnin epätasaisen jakautumisen näkyminen Valkjärvelläkin oli yllättävää. Vastakohtaisuudet ovat räikeitä; ruma ja kaunis sekä uusi ja vanha ovat jatkuvasti vastakkain. Uudet hirsihuvilat ränsistyneiden tönöjen vieressä pistivät silmään.

Sukumme vanhan kotitalon Könnilän näkeminen oli sykähdyttävä kokemus. Oli ilo huomata, että siitä on pidetty huolta; talo on edelleen alkuperäisasussaan nyt tosin jo kauniisti harmaantuneena.
Pihan pyykkinarulla kuivuvista värikkäistä potkupuvuista päätellen talo toimi taas uuden sukupolven kotina. Idyllinen maalaismaisema, tunnelmallinen pihapiiri ja komea talo herättivät myös haikeutta. Voimme vain arvailla, minkälaisia tunteita vaarin rauhallisen ulkokuoren alla talon
näkeminen saattoikaan taas saada aikaan. Vanhat tarinat saivat aivan uudenlaista eloa itseensä paikan päällä kerrottuina. Jotkut vanhemmista epäilivät tuhottujen talojen raunioilla tunnelmoinnin ja kotirannan hiekan keräämisen näyttävän meistä nuorista hulluudelta, mutta pystymme kyllä
ymmärtämään näiden tekojen taustat.
Suuren vaikutuksen meihin teki karjalaisten vahva kotiseutuylpeys ja yhteishenki. On hienoa aistia
edelleen voimakasta yhteenkuuluvuutta ihmisissä, jotka ovat nyt ripoteltuina eri puolille Suomea.
Samanlaista arvostusta kotiseutua kohtaan harvoin tapaa Suomessa.

Toivoisi, että myös Suomen rajojen sisäpuolella kotikontuja, jotka laajalti ovat yhä autiommaksi käyvää maaseutua, pidettäisiin samanlaisessa arvossa kuin rajan taakse jäänyttä aluetta. Kaikissa juhlamatkan kokoontumisissa vallitsi lämmin tunnelma. Valkjärven ammattikoululla järjestetyssä iltajuhlassa kohtasivat
Valkjärven nykyisyys ja menneisyys. Vaikka suomalaisten juhlapuhujien teksteissä palattiinkin sotaajan
suruihin, korostui juhlassa karjalaisten suuri henkinen vahvuus, sinnikkyys ja yhteenkuuluvuus. Sunnuntaina järjestetyssä juhlajumalanpalveluksessa oli vaikuttavaa seisoa Valkjärven tuhoutuneen kirkon raunioilla ja kuulla vuosikymmeniä järven pohjassa maanneen
kirkonkellon soivan.
Valkjärven kylien kiertelyn yhteydessä heräsi kysymys, mitä Valkjärven nykyväestö miettii kohdatessaan juurilleen matkaavia suomalaisia. Toivottavasti suomalaisten entistä kotiseutua kohtaan tuntema kiinnostus kannustaisi Valkjärven nykyisiä asukkaita vaalimaan myös tulevaisuudessa kylän suomalaista historiaa. Näin myös evakkojen jälkeisten sukupolvien olisi mahdollista käydä tutustumassa sukujensa entisiin kotiseutuihin.

Matka Valkjärvelle antoi meille runsaasti ajateltavaa ja jopa muutti suhtautumistamme Karjalaan.
Käynti paikan päällä ja osallistuminen Valkjärvi-juhlaan antoivat aiempaa selvemmän käsityksen siitä, mistä kaikesta Karjalan menetyksen myötä jouduttiin luopumaan. Saimme kosketuksen
Valkjärven kauniiseen luontoon ja karjalaisiin sekä aivan uudenlaista ymmärrystä syntyperäisten karjalaisten tuntemaan suruun ja kaipuuseen. Meille jäi mielikuva Karjalasta omana kokonaisuutenaan (vaikka näimmekin siitä vain pienen osan), joka ei ole korvattavissa.


Senja Kaipainen
Silja Kaipainen
Ansa Rantanen
Juuso Rantanen

Sotahistoriaa, evakkomuistoja ja extreme - matkailua Karjalan kunnailla

Viipurin mlk:n Kaipolan kyläläiset ovat matkailleet kerran kesässä kotiseudullaan Karjalassa v:sta 1988. Kun 2000-luvulla oman kylän lähtijät vähenivät, pyysimme avuksi naapurikyläläiset, ja vuodesta 2006 onkin matkabussimme ollut täynnä. Matkojamme on yleensä Luoja suosinut pilvipoudalla tai kauniilla kesäsäällä - vain kerran, 13.6.2004 kotiseutupäivänämme on ollut jatkuvaa sadetta. Rajamuodollisuudet ovat sujuneet vaivattomasti, jopa alan ennätys taitaa olla nimissämme: 2006 paluumatkalla Vaalimaalla sekä Venäjän että Suomen tullissa virkailija vain käväisi bussissa vilkaisemassa passejamme - aikaa rajojen ylitykseen kului kaikkiaan puolisen tuntia.
Tänä vuonna matkamme johtajana ja asiantuntijaoppaana toimi historioitsija, FM Juhani Vakkuri, joka pitkin matkaa kertoi meille Suomen kohtalon hetkistä v. 1918-sodassa, talvi- ja jatkosodassa.

Menomatkalla 6-tietä ohitimme Kaipiaisen, Kaitjärven ja Taavetin rautatieasemien seudut. Niille taivalsivat sateisena ja koleana juhannuksena 1944 Kaipolan, Terävälän ja Pihkalan, 18.6. lopulli-sesti kotinsa jättämään joutuneet evakot täysine hevoskuormineen, lehmineen ja muine karjoineen. Yövyttyään he lastasivat tavaransa, elikkonsa ja itsensä rautatievaunuihin matkalle kohti Hämettä. Sieltä nämä siirtolaiset muuttivat vähitellen lopullisille asuinsijoilleen Vihtiin ja lähikuntiin. Pihkalasta lähtenyt - nykyinen vihtijärveläinen - Helge Putkonen kertoi ja kuvaili sen juhannuksen tunnelmia ja tuntemuksia.

Entisen Enson, nykyisen Svetogorskin ilme on ikävä ja ankea. Enson paperitehtaat ovat tänään suuren amerikkalaisen International Paper’in omistuksessa. Tehdasalueelle ei pääsyä ole. Ilmei-sesti osa tehtaan työntekijöistä asuu Suomen puolella, kun useampi polkupyöräilijä näkyi ylittävän raja-asemat. Matkaa Imatralta Ensoon on vain muutama kilometri. Enson vireä ja vauras tehdasyhdyskunta kuului Jääsken kuntaan, kauppala hankkeita suunniteltiin, mutta talvisota muutti kaiken: tehdasalue joutui rauhan saneluehdoissa Neuvostoliitolle silloin, kuten myös jatkosodan jälkeen.
Ensosta bussimme jatkoi Jääsken kirkonkylään. Alueella on runsaasti suomalaisrakennuksia: ne säästyivät, kun eivät talvi- eikä liioin jatkosodan tuhoavat sotatoimet yltänyt näille seuduille – mitä kesällä 1941 takaisin valtauksessa venäläiset vetäytyessään polttivat. Pysähdyimme kahvitauolle jylhän Vuoksen rannalle. Siinä upealla paikalla sijaitsi ennen Jääsken kirkko. Alueella on useita muistokiviä, yksi niistä kertoo ”Tällä paikalla sijaitsi vuosina 1844-1941 Jääsken pitäjän viides kirk-ko, A.F. Granstedtin suunnittelema kahden tuhannen hengen kaksoisristikirkko”. Vakaasti virtaava Vuoksi ja tämä levollinen, linnunlaulua ja kukkien tuoksua tulviva, entisten jääskeläisten hyvin vaalima alue oli monelle, kuten minullekin, matkamme sykähdyttävin paikka.
Seuraavaksi ohitimme Jääsken pitäjään kuuluneen Ahvolan kylään, jonka tantereella vuoden 1918-kapinan (vaarini käyttämä nimi) kiihkeät ja kuluttavat, lähes yhdeksän viikkoa kestäneet taistelut helmi-huhtikuussa käytiin. Muistan, miten v. 1914 Kaipolan kylässä syntynyt ja asunut Martti-setäni kertoi aamuisin herättyään juosseensa ulos – ja kuunneltuaan tovin konekiväärien ammuntaa, kipaisi sisälle hihkuen: ”Kuurluisku kuuluu!” Kuularuiskun papatus kantoi Kaipolaan hyvin, oli-han sinne Ahvolasta linnuntietä vajaat kymmenen kilometriä.
Ahvolan jälkeen bussimme kääntyi asfalttitieltä hiekkatielle, joka todistettavasti v. 2006 oli hyväkuntoinen, mutta nyt tien alkuun pitäisi asettaa kyltti: autolla ajo kielletty. Onneksi matkanjohtajamme ja kuljettajamme olivat lukuisilla Karjalan reissuillaan harjaantuneita, niin tien pinnan valtavat kuopat kiertäen selvisimme hitaasti, mutta varmasti Kavantsaaren asemalle. Syvälahden kylä ja upea järvi jäivät oikealle puolellemme kuin näköalapaikalta nähtyinä.
Kavantsaaren edelleen rautatieasemana toimivan rakennuksen vierellä Helge Putkonen (lähdön hetkellä 10 v.), Lauri Kaiponen (12 v.) ja Martta Kölhi (14 v.) muistelivat koskettavasti 12.12.1939 tältä asemalta tapahtunutta lähtöään talvisodan jaloista evakkoon ja päätymistään kahden vuorokauden matkanteon jälkeen illalla Jyväskylään, jossa osa yöpyi seurakuntatalossa ja sinne mah-tumattomat viettivät ikimuistoisen yön Taulumäenkirkon penkeillä nukkuen. Aamulla heidät kyydittiin evakkopaikkoihin Jyväskylän maalaiskunnan kyliin.
Kotiseutupäivämme aamu 12.6. enteili sadetta. Matkalla Viipurista Ihantalaan Juhani Vakkuri selosti jatkosodan kiivaita ja Suomen itsenäisyyden kannalta ratkaisevia taisteluja. Talin tiellä ja Mu-rokallion luona hän kuvaili venäläisten suurhyökkäystä 25.6.-44, jolloin klo 8 ja 18 välillä vihollinen vyöryi teräsmyrskynä vääjäämättömästi Talista Portinhoikkaan - neljäntien risteykseen ja siitä edel-leen Juustilaan asti. Ihantalan torjunta taisteluissa heinäkuussa Ihantalanjärvestä laskeva Pekarin-puro koitui neuvostopanssarien kohtaloksi: siihen Ihantalan suurten kivien suojaamat suomalaiset sotilaat pysäyttivät hyökkäävän vihollisen lopullisesti – näin syntyi Ihantalan ihme.

Tälläkin matkalla laskimme kukat Ihantalan sankari- ja siviilihautausmaan muistomerkeille, siten kunnioittaen omaistemme muistoa: olihan 1.1.1926 toimintansa aloittanut Ihantalan seurakunta Viipurin maalaiskunnan pohjoisten kylien kotiseurakunta. Sillanpään marssilaulu siivitti perinteisesti kukkapuketin laskua Ihantalan taisteluiden muistokivelle ja matkanjärjestäjän tarjoamana yllätyksenä nostimme kuohuviinimaljat Ihantalan sankareille.

Kotiseutumatkailun ehdoton päätapahtuma on aina useampia tunteja kestävä kotikylässä käynti. Matkallamme oli mukana 6 henkilöä, joiden syntymäpaikka on Viipurin maalaiskunta sekä kaksi tavisodan evakkomatkalla syntynyttä, jotka viettivät vauva-ikänsä sotien välissä Kaipolassa. Tällä kertaa Kaipolan, Terävälän ja Pihkalan kyläläiset viettivät sateisen, mutta muistorikkaan päivän entisillä lapsuuden ja nuoruuden tanhuvillaan, me sodanjälkeiset ikäluokat vanhempiemme tai isovanhempiemme kotipihoilla ja -rannoilla. Ilahduttavan moni ensikertalainenkin tutustui nyt vaarin tai mummon kotimaisemiin.
Kotiseutupäivä päättyi perinteisesti illalliseen ja tanssin pyörteisiin Pyöreässä Tornissa.

Sunnuntaiaamuna ehdimme viimein toteuttaa ostohalujamme: ruplia kulutettiin iloisesti Viipurin kauppahallissa ja lähialueen kaupoissa sekä pellavapuodissa. Paluumatkalla Juhani Vakkuri jatkoi jatkosodan kertomusta Tienhaaran ja Kivisillansalmen taisteluiden tapahtumapaikoilla.

Mikä sitten oli extremeä matkallamme?
Kuntoamme, kestävyyttämme ja sietokykyämme koeteltiin jokaisena kolmena matkapäivänä, toisaalta saimme käyttää ja näyttää neuvokkuuttamme ja ongelmien ratkaisukykyämme.
Menomatkalla Venäjän tullissa tiukkailmeinen naisvirkailija käskytti meille käsivarsilihaskuntoilua, kun pani meidät raahaamaan KAIKKI matkatavaramme passintarkastuksen kautta. Eikä tullin puolella edes ollut ristin sielua! Lisäksi istumalihaksiamme koetteli ylipitkä menomatkareitti ja bussin takapenkkiläisiä autoon sisään tunkeva, hampaita kirskuttava hiekkapöly.

Kaipola-kirjan muisteluissa esiintyy toistuvasti: ”Kaipolassa paistoi aina aurinko!” Tänä 12. päivänä kesäkuuta armon vuonna 2010 ei todellakaan paistanut: koko päivän satoi, hetkittäin vähemmän, muulloin enemmän! Onneksemme ilma oli lämmin. Riuskasti nuoret miehet pystyttivät Tuntan pihalle telttakatokset sateen pitimiksi ja latoivat lankut penkeiksi. Mainio grillimestarimme Teppo viritti nuotion. Pian Tuulikki kaateli isosta, oranssista pannusta maistuvaa kahvia ja Tepon grillimakkarat ja -lihat antoivat puhtia päiväämme. Enpä kuullut kenenkään valittavan vaivojaan, eikä kukaan näyttänyt ”pitkää naamaa”, vaikka joka iikka oli vähintään polvia myöten märkänä! Siis kokemuksiamme rikastutti varsinainen elämysmatkailupäivä.

Kotimatka kuntoutti jälleen istumalihaksiamme. Nyt koetuksen järjesti Venäjän Vaalimaan tulli seisottamalla bussiamme tuntitolkulla ennen passintarkastukseen pääsyä. Mutta bussissa oli kahvin-keitin: no, ei kun pannu porisemaan, ”eväät” nyyttikestiksi ja komiat mies-stuertit tarjoilemaan! Siitähän ilo pintaan nousi - ja seisokki-tunnit kuluivat ihan huomaamatta!

Maire Kaiponen

Nuoret ja vanhat yhdessä

Olin kotiseutumatkalla Antreaan ja Viipuriin. Mukana olivat tyttärentyttäreni Janni ja Jenni. Pyysin tyttöjä kirjoittamaan matkatuntemuksiaan. Niin he myös tekivät.
Olen jo mummo, 76-vuotias ja odottelen polvileikkausta. Kävin lastenlasten kanssa heille tuntemattomalla muistoreissulla.
Olin aikaisemmin käynyt samanlaisella matkalla, mutta nyt matka oli henkisesti toisenlainen. Ensimmäisellä kerralla olin niin syvästi tunteideni vallassa, etenkin seisoessani ensimmäistä kertaa elämässäni isäni haudalla.
On todella tärkeää, että kun me vanhat harmaahapset tulemme matkamme päähän, nuoret jatkaisivat jälkiämme ja kävisivät esi-isiensä kotiseudulla kertoen seuraaville sukupolville aikaisemmista kohtaloista ja asuinpaikoista Karjalassa.

Anneli Hietala
Muurame


Muistoja bussimatkalta

Olemme 19- ja 16-vuotiaat kuopiolaistytöt. Syksyllä mummo kysyi meitä mukaan Antrean ja Viipurin matkalle.
Ennen matkaa Viipuri oli lähinnä tuttu käsite koulun historian tunneilta, jotain että se kuului ennen osana Suomeen, mutta sodassa se jouduttiin luovuttamaan itänaapurille. Muuta emme oikeastaan tienneetkään.
Mummo oli tapansa mukaan valmistellut kaiken jämptilleen; lainannut kirjastosta aiheeseen liittyviä kirjoja ja tulostanut karttoja.
Mukaan lähti myös mummon miesystävä Mara. Alkuun hiukan jännitti reissuun lähtö kahden vanhuksen kanssa, mutta tulimme lopulta siihen tulokseen, että ilman mummon tarkkoja suunnitelmia emme olisi pärjänneet.
Oli hieman koomista, kun reissulaisten keski-ikä bussissa oli yli 60. Mukaan oli kyllä eksynyt muutama nuorempaa sukupolvea oleva poika.
Ennakkoluuloja Venäjästä oli paljon. Monet ovat kertoneet sen olevan turvaton ja likainen paikka.
Kaikesta huolimatta Antrea oli aluksi melkoinen järkytys: joka puolella valtavasti roskaa, tiet hurjassa kunnossa ja jos mahdollista, talot vielä huonommassa.
Jokaisen talon, enemmänkin lautakasan, pihassa oli pieni kasvimaa, mutta suuret pellot oltiin jätetty ränsistymään ilman hyötykäyttöä.
Harhaluulo siitä, että kaikkialla Venäjällä olisi yhtä ränsistynyttä ja huolittelematonta, hälveni kun ajoimme eteenpäin ja näimme uusrikkaiden hulppeita huviloita laitettuine pihoineen.
Antreassa kävimme sankarihautausmaalla ja laskimme sinne seppeleen. Kävimme myös muinoin palaneen kirkon luona. Muistona oli kivi ja tulesta kärsineet puut.
Kävimme istuttamassa kukan mummon isän hautapaikalle.
Viipuri oli Antreaan verrattuna paljon siistimpi ja virkeämpi paikka. Siellä oli hienoja nähtävyyksiä kuten Viipurin linna, jossa kävimme. Kiipesimme satoja portaita tornin huipulle, sieltä oli mahtavat maisemat.
Viipurin linna huokui historiallista sanomaansa. Oli hieno tunne käydä ihastelemassa paikkoja, joista maatamme on puolustettu.
Viipurissa teimme myös ostoksia. Mukaan tarttuivat pinkit korkokengät, jotka sain neuvoteltuani hintaan alennusta.
Kauppiaat osasivat puhua suomea, englantia ei tarvinnut käyttää. Eivät tainneet englantia ymmärtääkään. Suomalaiset turistit ovat harjaannuttaneet kauppiaiden suomen taitoja.
Illalla söimme Pyöreässä Tornissa. Ruoka oli hyvää.
Toisena matkapäivänä menimme taas Antreaan. Lähdimme etsimään mummon isän talon raunioita.
Tarvottiin ympäri pöheikköä ja mummon saapas juuttui mutaan. Raunioita ei löydetty. Emme lannistuneet, vaan jatkoimme junaradan toiselle puolelle toiseen mahdolliseen paikkaan.
Siellä oli asuttu talo. Pihaan ilmestyi nuori nainen, jolle yritimme selostaa asiaamme.
Kielimuutin takia kommunikointi oli vaikeaa. Hän ei puhunut englantia eikä suomea, me emme puhuneet venäjää.
Mummolla oli mukana venäjänkielinen lappu, jossa kysyttiin oliko paikalla ollut raunioita. Tyttö kirjoitti lappuun vastauksen, tietysti venäjäksi.
Bussissa venäjäntaitoinen bussikuski suomensi, että hän ei ole raunioista ihan varma, mutta voisi ne näyttää.
Meitä harmitti kovasti, kun olimme ymmärtämättöminä lähteneet pois. Olisimme voineet nähdä talon rauniot? Jospa ensi vuonna uudestaan!
Palasimme kotiin. Suomi näytti ihan siistiltä, ei ollut roskia ympäriinsä ja tiet olivat luksuskunnossa.
Matka oli mukava ja onnistunut, hieno ja avartava kokemus, vaikka bussissa istumista oli paljon. Oppi arvostamaan Suomen puhdasta luontoa ja toimivaa jätehuoltoa ihan eri tavalla kuin ennen.

Janni ja Jenni Ruotsi

Kaksi vanhaa ja kaksi nuorta pporukkabussilla Antreaan ja Viipuriin

Sukumatka Sortavalaan

Me kävimme kotona, me Ristolaisen suvun jäsenet, kahdesta, kolmesta sukupolvesta, ja meihin liittyneistä ”ulkopuolisista” jäsenistä.
Matkan päämäärä oli Sortavala, Helylä, Myllykylä, kotiseutu. Matka sujui hyvin. Ei vaikeuksia rajalla, ei tullissa. Pikkubussimme kuljettaja oli osaava ja tietävä rajanylitysasioissa.
Naapurin tiet kaipasivat kunnostusta, niinkuin Sortavalan kaupungin kadutkin.
Hotelli Kaunis, majapaikkamme, on nykyaikainen ja siisti. Tosin hotellista puuttui ravintola, oli vain pieni aamiaishuone, mutta hyvä niinkin.
Sanotaan, että vesisade tuottaa onnea, ainakin joskus. Onnea oli siis yllin kyllin Valamon kävijöillä, satoi koko päivän taukoamatta!
Kiertelimme Sortavalan kaupunkia autoilleen ja kävellen. Kävimme katsomassa rautatieasemaa. Se on komea punatiilinen rakennus. Pihalla muistui mieleen sodanaikainen matala parakki, jonka pihasta lähdimme evakkomatkalle.
Entistä ja tuttuakin on: Karjalansilta, upeat koulut, ortodoksikirkko, Shemeikan patsas kolmiopuistossa, vaaleanpunainen paloasema, vanha meijerirakennus, Seurahuone, aikoinaan suomalaisten rakentamia kerrostaloja.
Sortavalassa on paljon erilaisia kauppoja, kyllä siellä ruplat saa hyvin kulumaan. On kaikenlaista tavaraa, rihkamasta kalliimpiinkin tavaroihin.
Naisia kiinnostivat laukut, kengät, vaatteet tietysti. Muutama kaunis vaate sai uuden onnellisen omistajan.
Sitten Helylään. Ohi kaljuuntuneen Paasovuoren yli pienen sillan, ohi vanhan kirkon muistopatsaan, ja oltiin Helylässä. Hiljalleen ajellen löytyi suvun siskon puutarhan paikka, poppelipuiden reunustama maapala.
Suvun pojat kulkevat korkeassa kasvistossa. Tässä on heidän isänsä kulkenut, tässä on ollut hänen kotinsa. Pojat ovat täällä ensimmäistä kertaa, tätä hetkeä he eivät tule unohtamaan.
Eteenpäin. Ohitamme entisen Helylän Puuseppätehtaan, eipä siitä paljon näkynyt korkeiden aitojen takaa. Näyttää siltä, että Helylä on rakennettu täyteen kaikennäköisiä ja kuntoisia rakennuksia.
Myllykylä, kotikylä, siinä se on. Pieni tie on kuoppainen, mutta niin tuttu kotitie. Tuttuja olivat myös vanhat ja vanhentuneet naapuritalot.
Sitten näkyi jo kodin pääty, harmaa lautaseinä. Viimekertainen vihreä seinämaali oli kulunut pois, mutta harmaista hirsistähän se koti oli aikoinaan rakennettukin.
Tapasimme talonväen, emännän ja isännän. Ystävällisyys ja ilo tapaamisesta oli molemminpuolinen.
Kävimme, tietysti, myös joella, lapsuuden uimarannalla. Kosket, mitä niistä on jäljellä, pauhaavat hiljaisemmin kuin ennen. Alakosken voimalaitoksestakin on jäljellä vain pätkiä tiiliseinistä.
Sukumme sisarenkin jälkeläiset löytävät entisen kotitilansa paikan, jossa ennen oli kukoistava puutarha. Nyt paikalla kasvoi vain paksua ruohikkoa, jokunen pensas, ja muutama suuri poppelipuu muistona entisestä ajasta.
Retkemme aihe oli sukumatka Sortavalaan. Matkassa oli Maija ja Severi Saarenheimon sekä Iida ja Oskar Ristolaisen jälkeläisiä.
Matka onnistui oikein hyvin, löytyi paikat joita etsimme. Tosin hautausmaalta oli mahdoton löytää mummon ja ukin hautoja. Siellä rehotti pitkä heinä, muutama kivi siellä täällä.
Muistot seuraavat mukana. Juttu sieltä, toinen täältä. Ei se koti koskaan unohdu!

Martta Saarinen

Sukua hotellin portailla

Kotiseuturetki Kannakselle

Kolmen päivän kotiseutumatkamme suuntautui Muolaaseen, kotikyläämme Jaarilaan.
Menomatkalla ohitimme Viipurin. Pysähdyimme vasta Muolaan kirkolla. Kirkon raunioilla oli muistomerkkejä.
Muistokivessä oli suomeksi ja venäjäksi: ”Tähän hautausmaahan haudattujen vainajien muistoa kunnioittaen.” Allekirjoituksena Muolaalaisten seura 1992.
Puinen muistoristi oli kirkon paikalla muistuttamassa Herran temppelistä. Muistolaatassa lukee: ”Muolaan kirkko sijaitsi tällä paikalla vv 1852-1940.”
Talvisodassa kirkko ympäristöineen tuhoutui täysin. Hautausmaalle on ilmestynyt muutamia venäläisiä hautoja.
Kirkkojärvi kimmelsi ja houkutteli muutamia matkailijoita uimaan. Kirkonkylässä on pieni kauppa ja muutamia taloja.
Illalla saavuimme majapaikkaamme Terijoen Kuokkalaan. Toisena päivänä kohteena oli kotikylä Jaarila.
Kävelimme maantieltä noin kahden kilometrin matkan. Jaarilan kylä on raivattu tasaiseksi pelloksi. Käynnissä oli heinänteko. Asutusta ei ole.
Raunioista on jäljellä vain kotitaloni rauniot metsän laidassa. Paikan tunnistaa helposti yhdestä jäljellä olevasta suuresta kuusesta.
Pihapiirissä on jäljellä yksi omenapuu ja sireenipensaita. Pihamaa on valtoimenaan kukkivaa jaloangervoa. Meidät toivotti tervetulleiksi metsän laidassa iloisesti laulanut mustarastas. Söimme eväät ja otimme mukaan joitakin muistoja pihapiiristä.
Keskikylällä tapasimme toiset Jaarilan kylään matkustaneet suuren siirtolohkareen luona. Aikoinaan kylän nuoriso kokoontui tämän kiven ympärille.
Aaro Närvänen, nyt jo edesmennyt monien kotiseutumatkojen järjestäjä, on hankkinut kiveen muistolaatan: ”Tässä ympäristössä on sijainnut 39 taloa käsittävä Jaarilan kylä, jonka sota-aika vv 1939-1944 hävitti”. Sama venäjäksi.
Kävelimme peltojen ja metsien kautta takaisin Lehtokylään. Kävimme Lehtokylän kansakoulun raunioilla. Isäni Oskari Kemppi on käynyt tätä koulua.
Koulun opettajana on ollut kenraali Aarne Sihvon isä Antti Sihvo vuosina 1897-1920.
Illalla kävimme Terijoen hiekkarannoilla.
Paluumatkalla kävimme Viipurissa ostoksilla torilla ja kauppahallissa. Tullimuodollisuudet sekä meno- että tulomatkalla sujuivat nopeasti.

Raija Ottavainen (o.s. Kemppi)


Kuvassa kotipihalla Detlef ja TUula Mappes, Raija Ottavainen ja Kerttu KKartovaara

Hovinmaalaisten kotikylämatka

Tämän kesän kotikyläkäynti toteutui 11.-12. kesäkuuta. Linja-auto lähti Turusta ja keräili lähtijät matkan varrelta. Rajahovissa Vaalimalla oli aamiaisella 30 matkustajaa.
Lähtijöitä Hovinmaalle oli Ruotsista, Kuopiosta, Savonlinnasta ja siltä väliltä. Meitä oli hovinmaalaisia, mutta myös nurmilaisia ja metsäkyläläisiä sekä viipurilaissukuisia.
Vaalimaan tullissa jouduimme viettämään kolme ja puoli tuntia, helteisen keskipäivän. Ehdimme Viipuriin vasta puoli neljästä. Opas odotti siellä.
Menimme Sorvalin hautausmaalle, jota on talkoilla kunnostettu. Sieltä on löytynyt muistokiviä, muiden muassa mukanamme olleiden sisarusten isoisän hautakivi.
Vähän sivummalla oli Viipurin maaseurakunnan hautausmaa, mihin minun isäni vanhemmat on haudattu. Silloin ei Vahvialan seurakuntaa vielä ollut.
Toisena päivänä kävimme Viipurin torilla, ehdimme tehdä ostoksia, ja sitten kohti Vahvialaa ja Hovinmaata. Oli kuljettava Papulan kautta, kun Kivisalmen silta on remontissa. Tienhaaran jälkeen kohti Nurmia ja hautausmaata.
Tie oli kesäkuussa tosi surkeassa kunnossa. Isot rekat ajoivat radan varteen soraa radan kunnostukseen Nurmissa ja Hovinmaalla. Veimme kukat sankarihautausmaan muistomerkille ja pidimme hartaushetken.
Hautausmaalle on kovasti lisääntynyt paikallisten värikkäitä hautoja, joita matkan ensikertalaiset ihmettelivät. Olen kuullut, että sinne tuodaan Pietarista saakka.
Hovinmaalla asemalle käännyttäessä Puntan talo oli palanut, savupiippu vain oli pystyssä. Makkosen talo oli vielä ja omenapuita.
Auto pysähtyi Tabelin kaupan luona. Kävimme kotipaikallamme. Tiilitehtaan piippu hävisi jo muutama vuosi sitten. Kotipaikka näytti hiljaiselta rauniokasalta. Ketään ei näkynyt, eikä koira haukkunut.
Kaakelitehtaan puolella jäi käymättä, sateinen kurakeli masensi.

Lahja Aho

Menneen Karjalan nykyisyyteen tutustumassa

Kesäkuun lopulla Riihimäen seudulta lähti bussin täysi matkalaisia Heinävedelle, Joensuuhun, Sortavalaan, Lahdenpohjaan, Kurkijoelle, Käkisalmeen, Viipuriin ja Vaalimaan kautta takaisin kotiin. Suurin osa matkaan osallistuneista oli Hyvinkään-Riihimäen seudulta joidenkin kauempaa tulleiden täydentäessä joukkoa. Lähes kaikilla oli juuret rajantakaisessa Karjalassa ja vain yksi oli ensi kertaa matkalla Karjalaan.

Matkan kohteisiin kuuluivat luostarit Heinävedellä ja Vanha Valamo Laatokan saaressa sekä kirkkojen rauniot Lahdenpohjassa ja Kurkijoella. Osalle matka oli kuin kirkkovaellus ja asiantuntemusta riitti omastakin takaa, olihan noskualaislähtöinen rovasti Veli-Pekka Toiviainen mukana matkassa. Toisille matkalle lähdön syynä oli selvittää itselleen Karjalaa laajempana kokonaisuutena kuin keskittymällä pelkästään kotiseutuun tai juuriin Karjalan kannaksella.

Sortavalassa hämmästytti Suomen ajoilta säilyneiden rakennusten suuri määrä ja kaupungin entisen loiston sekä kauneuden saattoi hyvin kuvitella silmiensä eteen. Riihimäen tyttölyseon juuret ovat Sortavalan tyttölyseossa ja Riihimäen tyttölyseon entiselle oppilaalle Anni Soitumelle oli matkan täyttymys tulla kuvatuksi Sortavalan tyttölyseon edessä. Molemmat vierekkäin sijaitsevat koulut niin tyttölyseo kuin lyseokin ovat olleet hyvää tekoa ja säilyneet hyvin ryhdissään. Lahdenpohja oli kaduiltaan ja miljööltään sieltä huonommasta päästä edustaen jälkiä, joita neuvostoaika moniin osiin Venäjää ja muita entisen Neuvostoliiton maita on jättänyt, vaikka sijainti Laatokan rannalla sinänsä on mitä idyllisin.

Kurkijoella maisemat olivat kauniit kuin postkortissa ja Laatokan Karjalan näkymät muutenkin silmää hiveleviä vaaroineen ja mäkineen. Ei siis ihme, että Karjalaan muutettiin nälkävuosina ja niiden jälkeen ruotsinkieliseltä ja suomenkieliseltä Keski-Pohjanmaaltakin. Käkisalmi oli kuin poikkeus ja edusti ikään kuin toista ääripäätä Karjalassa, hyvin siistin, hyväkuntoisen ja kauniin vaikutuksen tehnyt kaupunki, sääli vaan, että se on niin huonokuntoisen tiestön takana. Sinne pitäisi päästä uudestaan, oli monen mielipide.

Käkisalmi teki paljon paremman vaikutuksen kuin esimerkiksi Viipuri. Luostarit olivat oma lukunsa. Sekä Uudessa että Vanhassa Valamossa pisti silmään suuri turismin määrä, kauaksi ei jäänyt ajatus hyvin kannattavista matkailuyrityksistä kaikkine oheismyynteineen ja -palveluineen. Tässä mielessä Lintula ehkä teki poikkeuksen. Niin Uudessa kuin Vanhassa Valamossakin pistivät silmään paitsi hyväkuntoiset rakennukset myös kirkkotaiteellisessa mielessä se valtaisa aarteiden määrä, joka niihin on kerääntynyt, kultaa ja mirhamia oli yllin kyllin, mikä Karjalassa entisestään korosti ristiriitaa ympäristön kanssa, jossa ihmisten elinolosuhteissa ei ollut hurraamista. Munkit ja noviisit voivat ilmeisen hyvin, he elävät varsin turvattua elämää, ainakin aineellisesti. Sen vaikutelman ympärilleen katsomalla sai. Matka antoi osallistujilleen erinomaisen mahdollisuuden muodostaa käsitys menneen Karjalan nykytilasta ja Karjalan nykyisyydestä. Karjalassa ymmärtää Laatokan valtaisan merkityksen ja myös sen menetyksen arvon.

Päällimmäiseksi jäi tunne ikään kuin tuo luonnoltaan niin kaunis Karjala olisi ei-kenenkään maata, sen kehittäminen ei kiinnosta Venäjää Moskovan ja Pietarin sekä muiden suurten luonnonvarojen myötä suuriksi kasvaneiden keskusten vaurastuessa ihan toisella tavalla. Tieverkko Karjalassa on tosi surkeassa jamassa pois lukien ehkä tie Niiralasta Sortavalaan, Käkisalmen lähiympäristö ja Viipurin ohitustiet sekä yhteys Vaalimaalle ja Nuijamaalle.


Leo Salonen

Näkymä Kurkijoen kirkon raunioilta jokisuuhun ja Laatokalle Kuva: Leo Salonen

Porin Karjala-Seura ry:n juhlavuoden matka Johannekseen

Kauan odotettu matka Karjalan kannakselle toteutui kesäkuun alussa, kun Porista lähti Mäkelän bussi kohti Johannesta. Liisa Katajainen lupautui matkaemännäksi. Suurin osa matkalaisista suuntasi kulkunsa kotikylilleen Päätilään ja Kivitokeeseen, joita tässä muistelevat Hannu Sinkkonen ja Veijo Karhu. Kukkolan tunnelmista kertoo Brita- Helena Railola, Hylkiälästä kirjoittaa Marjatta Kontto ja Kolmikesälästä Eira Laiho.
Matka tehtiin Porin Karjala- Seuran juhlavuoden merkeissä 8-10.6.2010.

Eräs juhlamatka

Porin Karjala- Seura päätti juhlistaa 70- vuotistaivaltaan tekemällä kotiseutumatkan Johannekseen.
Porilaisten lisäksi väkeä tuli Luvialta, Raumalta, Turusta ja Haminasta.
Rajamuodollisuudet sujuivat jouhevasti ja matka jatkui Viipuriin sekä ostosten jälkeen Johannekseen.
Majoittumisen jälkeen oli vapaaohjelmaa ruokailuun asti. Vedensaannin odotus huoneiden vesipisteisiin toi oman lisämausteen oleskeluun.
Aamulla aurinko paistoi täydellä terällä, kuten ennenkin Karjalassa. Aamiaisen jälkeen suuntana oli ensin Päätilä, johon valtaosa matkaajista jäi. Oma osoitteeni on aikanaan ollut Vaahtola, Uusi Metsäkylä. Paikka on tiettävästi ollut Hacmanin tehtaan läheisyydessä. Lähimpien omaisteni kanssa on tienoota tutkailtu, mutta kukaan heistä ei paikkaa tunnistanut mitenkään. Itse olin talvisodan alkaessa 1- vuotias, joten mitään muistikuvia ei voi olla, mistään kaipauksesta puhumattakaan. Näin ollen lyöttäydyin Hylkiälään, Kolmikesälään ja Kukkolaan menijöiden mukaan, en ollut sielläkään käynyt koskaan. Brita Helena ja Esa Railola jäivät kyydistä pois Kukkolaan menevän tien reunassa bussipysäkillä.

Matka jatkui Kaijalan, Tikkalan ja Karhulan kautta huonoa tietä myöten Hylkiälään. Kyllä olivat tieltä näkyvät maisemat ankeita, talotkin olivat kaikki ihanasti rempallaan. Tikkalassa, Kolmikesälässä, Lippolassa ja Hylkiälässä ei ollut lainkaan asutusta.
Perillä Hylkiälässä oli Karhulan karjan entinen lypsypaikka. Ihan oli oikein asfaltoitu. Siihen oli kuljettajan hyvä pysäköidä kulkuneuvo ja pitää itse ansaittua lepohetkeä sillä aikaa kun matkailijat tutkivat maailmaa.
Mäkisen Pirkko ja Laihon Eira suuntasivat kulkunsa Kolmikesälään. Anja Tölkkö, Kaija Syystö ja Ulla Sovala sekä allekirjoittanut kävelimme Kaijan äidin o.s. Seppä, entiselle asuinsijalle, joka ei kaukana ollutkaan. Hyvin oli äiti aikanaan kertonut tyttärelleen paikasta ja sen historiasta. Talon, aitan ja saunan sijainnit olivat nähtävissä. Ympäristöön oli kasvanut aikojen saatossa lisää puustoa. Kaija sanoi siellä kuulleensa käen kukuntaa, oli ikään kuin tervehdys tutuille. Kaunis asuinpaikka varmaan on ollut aikanaan.
Siirryimme tien toiselle puolelle Anja Tölkön o.s. Lipponen kotipaikalle. Näkymät olivat nyt hiukan avarammat. Kun puita ei ollut paljon esteenä näimme miten Karjalan sovhoosin runsaslukuinen, mustankirjava lehmälauma laidunsi läheisellä niityllä. Paimenpoika ohjaili niitä kepakollaan. Puuttui enää paimentorven törähtely niin idylli olisi ollut täydellinen.
Sillä aikaa kun Anja tutkaili tarkemmin kotipihaansa Kaija ja Ulla loihtivat repuistaan välipalatuokion ainekset.
Siinä syömisen lopussa Anja katseli kotipihaansa ja huokaisi haikeasti: Kyllä miul on olt tänne ikävä. Tähän kohtaan sopii hyvin jonkun evakon kirjoittama runo: ”Jo tuli kova ikävä, ikävä omia maita, oman maan mansikoita, oman mäen vaapukoita.”

Tuli aika lähteä jatkamaan matkantekoa. Polun reunassa oli moottorisahalla kaadettu isoja koivuja. Lahovikaisia ne eivät olleet, mahlaa oli kuivuneena kannon päällä. Viereen oli jäänyt pari hyvännäköistä kaarnaista puunkappaletta. Puunkaataja oli ne sahallaan muotoillut jo melkein valmiiksi matkamuistoiksi. Yritän tehdä niistä alustan seitsemälle kynttilälle, yksi jokaista 10 vuotta varten. Vuosia, jotka on jouduttu elämään uusilla asuinsijoilla, vieraissa maisemissa.
Sisaruksetkin tulivat kotikonnuiltaan, joten oli aika lähteä paluumatkalle ensin Kukkolaan, jossa Railolat jo odottelivatkin. Päätilässä matkaajat olivat jo malttamattomina, kiivaasti koivunlehviä huiskutellen meitä vastaanottamassa. Vielä tehtiin pikapyrähdys Uuraaseen ja kohta olimme taas Lokki- hotellin edessä, mielenkiintoisen matkan tehneenä.

Marjatta Kontto o.s. Kettunen, Pori


Päätilän kuulumisia

Linja- autosta purkautui ulos iso joukko evakoita ja heidän jälkeläisiään. Suurin ryhmä lähti tarpomaan Kivitokeeseen. Me jäimme Päätilän keskikylään, Nuutilaan etsimään entisiä asuinsijoja. Uskin Vikin, Huunosen Erkin ja Sinkkosen Jaakon (Ahokylä) talojen raunioita. Huunosen paikan Eero ja Eeva löysivät, mutta joutuivat katselemaan sitä aidan takana kun oli ilman heidän lupaa rakentanut siihen talon ja aidannut tontin.
Uskin Riston kotipaikan rauniot löytyivät myös, paikka oli rakentamaton.
Ahokylän paikalla oli niin paljon taloja, tietenkin luvatta rakennettuja nekin, että lähellä emme päässeet. Se oli vahinko, sillä meitä Ahokylän perillisiä oli Rikusedän kaikki lapset ja lapsenlapsiakin miehineen, osa ensimmäistä kertaa, sekä minä Penanpoika Hanski.

Keskikylään oli rakennettu paljon taloja ja uusia teitä. Vanhat kujaset oli osittain tuhottu. Ihmiset olivat niin sanottua parempaa väkeä. Talot hyväkuntoisia ja autot melko uusia ja länsimaisia. Eväät söimme Päätilän koulun rannalla. Koulun paikka oli ennallaan. Kävimme myös Lähtenrannalla, Monolan lahtea katsomassa. Kun palasimme auton tulopaikalle, olivat kivitokeelaiset jo siellä. Pietarilainen Dimitri oli rakentanut kesämökin Kaukosen Konstan ( Kallelan Konstan) paikalle. Dimitri tarjosi meille mökillään ruokaa ja juotavaa. Koska tunsin Dimitrin ennestään, vinkkasi minut sinne ja tarjosi konjakitkin. Se on venäläistä vieraanvaraisuutta. Siitä on epäkohteliasta kieltäytyä.

Hannu Sinkkonen

Kivitokeen kuulumisia

Me Kivitokelaiset läksimme kävelemään kohti Perkiönmäkeä. Perkiönmäeltä Rapalantietä palokunnantalon raunioiden ohi. Raunioista noin sata metriä eteenpäin erosi tienhaara oikealle, mikä vei Anton Kaukosen pihalle (Anttooskan) ja sieltä suoraan Mikkilänmäelle. Mikkilän mäeltä Kivitokeen mäelle. Välillä oli ensimmäinen paharutakko. Siinä lainasimme toinen toisillemme saappaita, jotta kaikki pääsivät kuivin jaloin rutakon yli. Kivitokeen mäeltä löysimme kaikkien talojen ja mökkien rauniot. Rauniot katseltuamme tulimmekin kylän toisessa päässä olevalle tielle, Rantamäen päälle. Läksimme mäkeä alas kohti salmea (Munkinsalmi). Salmessa oli niin paljon vettä, että minulta meni vesi saapasvarsista sisälle. Ennenvanhaan salmessa oli vettä kesäaikaan noin 15 sm paikkeilla, paitsi yläveen aikana, jolloin vettä voi olla yli metrinkin. Salmen yli kahlattuamme tulimmekin Puikkohiekan rannalle katsomaan kauniita merimaisemia. Näky oli aina Huunolansaaren Karhuniemen kärkeen saakka. Siellä tapasimme Haakanan Urhon ja Paulin, sekä Karhun Raunon ja Lassen. He olivat ymmärtäneet männä Pouninperän kautta, josta olivat päässeet paremmin Hiekanrantaan.

Söimme eväitä Hovilaisiin pellonreunassa kivellä istuen ja kaasin salmen veet pois saappaista. Tultiin takaisin Kivitokeen mäelle ja läksimme katsomaan Haakanan kaupan ja Karhulaisiin raunioita. Sen jälkeen istuskelimme vielä jonkun aikaa Kouvosen Juhanan talon raunioilla ja muistelimme entisiä aikoja. Sitten läksimme kohti Päätilää auton lähtöpaikalle. Välillä oli pahoja rutakoita joista pääsimme yli nuorempien auttmisella. Rutakoiden ylittäminen oli tarpomista tosiaankin, kun ojat olivat tukossa. Vaikka tarpominen harmittikin, usein kuuluva Käen kukunta virvoitti mielen, ja kauniisti kukkivat kielot ja metsämansikan kukat.

Veijo Karhu



Kukkolassa koettu

Lähdin mieheni Esan kanssa 8.6. ystävien mukana kohti Johannesta. Mieheni oli jo pitkään useana vuonna puhunut, että hän haluaisi nähdä Johanneksessa olevan Kukkolan kylän, josta hänen äitinsä Maila Railola o.s. Kaijanen oli kotoisin. Odottavin mielis siis odotimme seuraavaa päivää, jolloin linja-auto veisi meidät Kukkolaan.
Aamulla 9.6. pakkasimme runsaasti evästä ja juomaa mukaan sekä sopivat vaatteet ja nousimme linja-autoon. Hetken kuluttua olimmekin jo Kukkolassa. Aurinko paistoi kauniisti ja katselimme kaunista ja vehreätä seutua. Miehelläni oli Liisa-oppaan antama kartta, johon oli merkitty anoppini synnyintalon paikka. Alue oli nimeltään Pihlajamäki ja siellä oli nyt muutama uusi talo. Vanha kivinavetta sijaitsi tällä synnyinkodin paikalla. Käveltyämme mäkeä ylös metsään, niin siellä oli laaja alue joka oli kuin iso ”kuoppa”. Kuopan reunoilla kasvoi paljon koivuja.
Laskeuduttuamme mäeltä rantaan, joka oli lähellä, söimme eväitä ja Karjalan käki kukkui meille 26 kertaa.
Kukkolassa on 300 metrin matkalla muutama säilynyt suomalaistalo. Muut ovat venäläisiä. Kukkolan alue sijaitsee 2 km Kirjolan risteyksestä etelään.
Erityisesti miehelleni tämä Kukkolassa käynti merkitsi paljon, koska siellä sijaitsivat hänen ”juurensa”. Myöskin Johanneksessa oleva kirkon raunio oli puhutteleva, koska siellä esi- isät ovat käyneet kuulemassa Jumalan sanaa. Siellä seisoessa voi yhä aistia hartaan tunnelman.
Kyllä kannatti lähteä tälle antoisalle ja muistorikkaalle matkalle.


Brita- Helena Railola
Porin Karjala- Seuran varapuheenjohtaja

Kolmikesälässä

Luonto oli kauneimmillaan kesäkuun alussa, kun suuntasimme matkamme Karjalan kannakselle, Johannekseen. Aurinko lämmitti matkasta väsyneitä jäseniämme vielä illalla. Niinpä päätin lähteä Liisa Katajaisen, Anja Tölkön, Marjatta Konton ja Pirkko Mäkisen kanssa kävelylle Pikonniemeen. Rakokivi oli paikallaan toivottaen meidät tervetulleiksi entiselle kotiseudulle, juurillemme. Liisa muisteli siinä kävellessämme kirkkomatkoja, jolloin saaren asukkaat tulivat veneillä Vaahtolan rantaan. Naiset kävelivät paljain jaloin ison tammen luokse, jossa laittoivat sitten kengät jalkoihinsa ja jatkoivat matkaansa kirkolle.
Etsimme tuota tammea mutta löysimme vain kaatuneen tammivanhuksen kannon, joka törrötti maasta lohduttoman näköisenä.

Aamulla 9.6. matka kotikylille alkoi auringon saattelemana. Tunnelma oli sanoinkuvaamaton, täynnä odotusta siitä mitä sukujemme kotipaikoilta löytyy. Matkalla Päätilään viivähdimme Monolan hautausmaan muistomerkillä. Siellä en ollutkaan aikaisemmin käynyt. Muistomerkissä luki teksti:
” Miksi on näin- sit en ymmärrä lain
Miks olimme kaikki – ohikulkijat vain.”

Kolmikesälään vievällä tiellä koimme yllätyksen. Mäen alla, notkelmassa oli tien laidassa iso alue veden alla. Vesi ulottui myös tielle asti. Näkymä hätkähdytti; ”tähänkö matkamme päättyy”. Tutkittuamme tietä, kuljettaja päätti yrittää jatkaa ajamista matalan vesiesteen yli ja se onnistui.
Hylkeen mäeltä lähdin Pirkko-siskon kanssa Kolmikesälään. Tien varrella tutkimme kohtaa, jossa oli iso koivu ja aukea. Pirkon mielestä siinä oli ennen ollut saha. Koivu oli jo vanha ja yksi haara oli lahoamassa. Ylitimme heinäistä peltoa suuntana mamman, Ida Kettisen, paikka. Löysimme Heikkilän mäen ja kaksi betonista bunkkeria, jotka ovat olleet sodan aikana konekivääripesäkkeinä. Bunkkerit näyttivät ulospäin aivan kellarien suuaukoilta. Ne olivat uskomattoman hyvin säilyneitä. Näkymä sai aikaan vilunväristyksiä selkärangassa. Haeskelimme aikamme mamman paikkaa, mutta alue oli metsittynyt ja kostea, joten luovutimme. Kävelimme kuitenkin pellon yli vanhempiemme kotipaikalle. Omenapuut olivat edelleen pystyssä, ja asunnon ja navetan kivijalat olivat ennallaan. Kivijalalla istuen nautimme eväitämme kuunnellen samalla luonnon ääniä; puiden hiljaista huminaa leppeässä tuulessa ja lehtokertun laulua. Siinä oli hyvä olla, ihan kuin olisi tullut kotiin. Kaivoin vielä pari ukkomansikan tainta mukaan.

Oli aika lähteä. Pirkko seisahti leikkikivensä luona ja antoi katseen vielä viivähtää rakkaalla paikalla. Astelimme verkkaisesti ja käännyimme vielä muutaman kerran katsomaan taaksejäänyttä maisemaa. Matkalla Hylkeenmäelle, jossa auto odotti, tapasimme Kaija Syystön ja Anja Tölkön. Askel askeleelta kylätie alkoi elää Pirkon ja Anjan kertoillessa muistikuvia lapsuutensa ajoilta.
Kotisuomeen lähtökin koitti 10.6. mutta ennen sitä kävimme Johanneksen kirkon muistomerkillä. Liisa Katajainen kertoi Asikkalan kirkosta, johon tehtiin retki toukokuussa. Arkkitehti Vileniuksen piirtämät Asikkalan kirkko ja Johanneksin kirkko muistuttavat toisiaan, varsinkin sisätiloistaan. Matkallamme oli mukana muutama henkilö, joka oli kauan sitten käynyt Johanneksen kirkossa, kotikirkossaan. Mieli haikeana lauloin suvivirttä muiden mukana kiitollisena, että olin saanut taas käydä vanhemmilleni niin rakkaassa Karjalassa.

Porissa syntyneenä, mutta juureni Kolmikesälästä löytäneenä tunnen omistavani melkoisen aarteen, karjalaisuuden, jonka siirtäminen lapsilleni tuntuu yhä tärkeämmältä mitä vanhemmaksi tulen.

Eira Laiho

Jalkaset katselivat ja tallasivat kaunista Karjalaa

Sortavalalaisten Juho ja Anna Jalkasen kuuden pojan ja kahden tyttären jälkeläisten yhdeksäs kokoontuminen alkoi kokoontumalla Lappeenrantaan jo torstai-iltana 10. kesäkuuta.

Elokuussa 1990 siis pian 20 vuotta sitten tehtiin ensimmäinen tutustumismatka Sortavalan Rytyn kylään. Sen jälkeen suku on kokoontunut aluksi vuosittain ja sittemmin kolmen vuoden välein eri puolilla Suomea. Pari kertaa on ehditty käydä rajan takanakin tutustumassa rakkaisiin kotipaikkoihin.


Tällä kertaa sukuseuran matka Karjalaan tehtiin 11.–13.6.2010. Matkalla oli mukana 39 matkalaista iältään 1,5 – 76 – vuotiaita ja kaukaisimmat tulivat Ranskasta saakka. Lähdimme aamulla Lappeenrannasta kohti Nuijamaan tullia ja siitä rajan yli Venäjälle kohti Viipuria. Matkanjärjestäjänä ja johtajana toimi Veikko Siira vaimonsa Anjan ja tyttärensä Raija Kautosen kanssa. Viipurin torilla teimme ensimmäisiä ostoksia ja tutustuimme paikal-liseen kulttuuriin. Pyöreäntornin ravintolaan oli varattu lounas, jonka jälkeen oli vielä opastettu kiertoajelu ja käynti Viipurin linnassa.


Iltapäivällä matkamme jatkui Karjalankannaksen suuntaan pitkin Vuoksen vartta Kiviniemen hotellille. Aamulla linja-auton nokka suuntautui kohti Käkisalmea. Yön vesisateen jälkeen sumu ja kosteus olivat käsin kosketeltavaa. Käkisalmessa teimme pienen kiertoajelun etsien samalla tietä satamaan. Ei edes paikallisilla ollut varmaa tietoa satamaan johtavasta tiestä, kyllä Venäjä on merkillinen maa!
Satamassa odotti kantosiipialus Valamoon lähtevää joukkoamme. Linja-autoon jäivät kuusi maitse Sortavalaan matkaajaa. Heidän matkansa kulki Veikko Siiran syntymäpaikan Kurkijoen kautta Lahdenpohjaan ja perille Sortavalaan. Matkanteko huonokuntoisia teitä pitkin oli oma elämyksensä.


Valamoon matkustajat tulivat sumussa ja sateessa yli Laatokan, näkemättä sen laajuutta. Saaren satama-alue oli kovassa kunnostus myllerryksessä ja liejuinen. Oppaamme johdolla nousimme ylös luostarille ja pääsimme tutustumaan ortodoksiluostarin sisätiloihin. Saimme kuulla neljän munkin konsertin, elämys ja todella upeaa kuultavaa. Sade yltyi välillä melko rankaksi. Toisella aluksella siirryimme munkkien Trapeza-ravintolaan lounaalle. Siellä oli mahdollisuus oppaan johdolla tutustua pienempään luostarikirkkoon ja satama alueella saimme tehdä matkamuisto-ostoksia.
Sortavalaan, joskus Laatokan helmeksi kutsuttuun kaupunkiin, saavuimme iltapäiväauringon pilkistellessä pilvien raosta. Osa joukosta tutustui heti alkuun Gogoljevin puuveistos- ja maalausgalleriaan. Sitten saimme oppaan johdolla nähdä Sortavalaa kiertoajelulla. Olipa matkallamme kolme Sortavalassa syntynyttäkin.


Kiertoajelun jälkeen majoituimme Sortavala hotelliin. Joukkoomme liittyi yksi serkku vaimonsa kanssa ja opasti meitä illan aikana pienillä retkillä kaupungille. Yhteinen päivällinen kokosi kaikki yhteiseen hetkeen. Kolmannen kerroksen kahvila saatiin vallattua Jalkasen suvun voimin. Paikalliset saivat nauttia Raija Kautosen viulun ja Orvon hanurin yhteisistä sävelistä. Laitettiin koreasti jalalla ja laulu raikui. Nuorempi sukupolvi näytti taitonsa käsinseisonnassa, kärrynpyörien teossa ja taitavassa notkeudessa. Olipa Veikolla vielä köysitemputkin hallussa. Olisihan sitä lystiä pidetty pitempäänkin mutta rajansa asettaa kello ja hotellin henkilökunta.


Toki vakavia keskusteltiin yömyöhälle eri paikoissa: oli kuunneltu ”kotirintamanaisia”, muisteltu menneitä, aikaisempien sukupolvien tapahtumia ja muistoja, parannettu maailmaa ja yhteiskuntaa. Yli sukupolvien tutustuttiin uusiin sukulaisiin entistä paremmin tämän reissun aikana.


Sunnuntaiaamu valkeni puolipilvisenä. Ennen Sortavalasta lähtöä kävimme laskemassa kukkavihkon vanhalle hautausmaalle sinne haudattujen esi-isiemme muistoksi. S
en jälkeen ajoimme aamiaiselle Kirjavalahteen entisen apteekkari Jääskeläisen huvilalle.

SUKUKOKOUS
Sitten oli virallisen sukukokouksen aika. Uusia vastuunkantajia löytyi ja nuoria toimijoiksi mukaan. Hallitukseen valittiin Raija Puolakka puheenjohtajaksi, Minna Jalkanen sihteeriksi sekä Markku Siira ja Ritva Viitala. Ideoita tulevaisuutta varten suorastaan tulvi. Nykytekniikkaa hyväksi käyttäen sukumme jäsenet tulevat jatkossa saamaan tietoa niin esi-isistään kuin tulevista polvista.

Lounaan jälkeen alkoi seikkailu kohti Rytyn kylää ja Annan ja Juhon kotitalon kivijalan paikkaa etsimään eli monille matka Mummolaan. Löytyihän oikea tienhaarakin paikalla useammin käyneiden avustuksella. Aurinkokin paistoi kun seisoimme talon paikalla, mäellä ja katselimme alas pitkin peltoja. Niillä, joilla muistoja oli, nousivat varmaan kuvat lapsuuden näkymistä; millainen paikka oli silloin ollut, missä talot ja navetat sijainneet. Kullerot kukkivat, heinä oli tiheää, kivijalat sammaloituneet, löysipä joku ruohosipuliakin kasva-masta. Raija taittoi koivusta oksat saunavastaa varten.

Rajanylityksessä kannettiin tällä kertaa kaikki tullin läpi. Kyllä tuntui hyvältä tulla Suomen puolelle ja lukea kyltti Pohjois-Karjala, Tohmajärvi tienvarresta heti tullin jälkeen. Sitten matkalaisia alkoi jäädä kotikonnuilleen ja Lappeenrannassa linja-auto tyhjeni kokonaan ja matkalaiset hajaantuivat.

Seuraava tapaaminen sovittiin kesäkuulle 2013 Hämeeseen Pirkanmaalle. Tervetuloa tulkaa kaikki sukulaiset mukaan sinne! Kiitän matkasta vastuuta kantaneille ja kaikkia mukana olleita antoisasta yhdessäolosta.
Vuonna 2007 ilmestynyttä Juho ja Anna Jalkasen sukukirjaa on vielä saatavilla á 5 € /kpl. Sitä voi tilata allekirjoittaneelta.

Matkalla mukana ja kirjoittajana
Ritva Viitala, Hattulasta

Matkalaiset Valamossa Sivuluostarin portailla

Noskua mielessä

Oli jälleen aika toukokuun lauantain ja aika poiketa Noskuassa katsastamassa kylän maisemia sekä kotitalojen paikkoja kivijalkoineen ja maakellareineen.
Nyt matkalla oli myös historiallista taustaa, palasivathan noskualaiset kotisijoilleen talvisodan päätyttyä tasan 70 vuotta sitten. Bussin täyttäneessä joukossa oli monia, jotka osallistuivat tuolloin tapahtuneeseen paluuseen, ja tietenkin heidän jälkeläisiään, perheitään ja ystäviään, jopa Barcelonasta saakka.
Matkan johtajana toiminut Esko Paajanen totesi, että talot Noskuassa olivat kunnossa, taloja ei ollut poltettu, kuten muualla oli saattanut käydä. - Mitä nyt kanat olivat valloittaneet talon huoneita omiin tarkoituksiinsa, Paajanen kertoi tuolloisesta kotiinpaluustaan.

Ei Milja Vallillakaan ollut mitään erikoista mielessä ajankohdan suhteen.
- On mielenkiintoista vaan nähdä, miltä Noskuassa näyttää, Valli sanaili, kun 70 vuotta sattuneesta paluusta oli puhe.
- On oikeastaan parempi, ettei Noskuassa ole enää taloja, jotka ränstyneinä ja huonosti hoidettuina tuottaisivat vain mielipahaa, Esko Paajanen arveli luonnon takaisin valtaamasta Noskuasta, jossa enää vain tieverkko opastaa kulkijaa entisille kotitanhuville.

Muualla entisaikojen rakennuksia on näkyvillä riittämiin kuten Kavantsaaren Osuuskauppa, jonka ohi tie Noskuaan vie. Noskuan kylää yhteisöllisessä mielessä ei enää ole eikä varsinaista vuorovaikutusta paikallisen väestön kanssa synny tuodakseen esille sotaa edeltänyttä historiaa. Siihen noskualaiset ovat pyrkineet yhteyksillä Kamennogorskin kaupungin johtoon ja sille luovutetun Noskuaa kuvaavan materiaalin avulla.

Kotiinpaluusta 70 vuotta

Lähtö tapahtui aamuvarhaisella, Riihimäeltä jo ennen neljää ja Oitista tasan neljältä. Tulijoita oli matkan varrelta Lahdesta, Kouvolasta ja Kotkasta, jotka mukavasti autoa kuljettanut Lasse Ilovuori Valkeakoskelta poimi kyytiin. Matka eteni rattoisasti eikä Vaalimaallakaan ollut ongelmia, rajanylityksestä selvittiin tunnissa. Säkkijärvellä tankattiin ja jätettiin avustussäkki tien laitaan tienvarressa olevan talon perheen elämää helpottamaan. Viipuriin ajettiin siltaremontin takia ohikulkutien kautta ja odotettu pysähdys Viipurin torilla oli seuraava etappi. Ilmeisesti lama on iskenyt Viipurin matkailuun, busseja ei torilla ollut saapuessamme muita, ja torilla liikkuvat kaupustelijat ottivat jopa ärsyttävän hanakasti bussimatkalaiset kohteekseen jättämättä heitä hevillä rauhaan.
Koko matkan ajan osanottajat saivat nauttia Esko Paajasen Karjala-tuntemuksesta ja -tietoudesta.

Risti muistuttamassa rintamalinjoista

Tunnin tauon jälkeen Viipurissa matka jatkui Noskuaan. Tali – Ihantalan taistelujen muistomerkin levähdyspaikalla matkalaiset saivat paikallisen ”prisman” takakontista täydentää varastojaan nestehukan torjumiseksi. Noskuaan kaupan mäelle saavuttiin hyvissä ajoin puolenpäivän jälkeen, aurinko paistoi ja käki kukkui. Matkalaiset suuntasivat kulkunsa kukin tahoilleen kotikontuihinsa tutustumaan. Mukana olleen Hausjärven ja Kärkölän paikallislehden Etelä-Hämeen Lehden päätoimittajan Salla Rajalan perehdyttämiseksi Noskuaan ja erityisesti Lapikankaan tapahtumiin sodan aikana, rintamalinjoihin, juoksuhautoihin ja poteroihin Paajanen oli hankkinut venäläisen pienen maastobussin. Sodan päättymisen muistoksi Lapikankaalle muistuttamaan viimeisestä rintamalinjasta Noskuan kylätoimikunta on pystyttänyt valkoisen ristin, joka hyväkuntoisena seisoi vuosi sitten ripustetun seppeleen kera omalla paikallaan. Kun matkalaiset olivat tutustuneet kukin omiin kohteisiinsa, jotkut kesäisen päivän helteessä vilvoitelleet itseään Noskuan vesissä, ja ryhmäpotretti Noskuan koulun maakellarin kupeessa otettu, niin kello neljän aikoihin oli aika lähteä paluumatkalle, joka tapahtui Viipurin ohikulkutietä Nuijamaan kautta Lappeenrantaan. Saimaan kanava ja sen rantojen hienot maisemat herättivät ansaittua huomiota samoin kuin erittäin hyväkuntoinen tie ja vuokra-alueen tienvarsien siisteys. Lappeenrannassa tapahtuneen aterioinnin jälkeen matka jatkui Kouvolan ja Lahden kautta Oittiin sekä Riihimäelle. Oitissa oltiin jo hyvissä ajoin ennen puolta yötä. Onnistunut matka pani odottamaan seuraavaa vierailua Noskuassa.


Leo Salonen

Noskuan matka päätöksessään, ryhmäkuva Noskuan koulun maakellarin kupeella Kuva: Leo Salonen

Kesäretki Kannakselle – monta kiloa iloa!

Sukuseura Paija teki jo kolmannen kotiseutumatkansa Karjalan Kannakselle. Paijan suvun juuret ovat Muolaan Harvolan kylässä. Ennen sotia suku oli laajennut Karjalassa myös naapuripitäjiin ja evakkomatkojen myötä suku siirtyi Lounais-Suomeen ja Hämeeseen, josta sitten myös muualle Suomeen ja ulkomaillekin. Kaukaisimmat tiedossa olevat suvun jäsenet asuvat nykyisin Dubaissa ja Yhdysvalloissa.

Tämänvuotinen matka kulki Vaalimaalta rajan yli Muolaaseen, jossa käytiin entisellä kirkonmäellä ja Yskjärven eteläpuolella sijaitsevissa Harvolan ja Vesikkalan kylissä. Vilppolaismutkassa nautittiin makoisat kahvit ja karjalanpiirakat, katseltiin peltomaisemia, joissa talojen kummut erottuvat vielä selkeästi. Matkalaisista neljä on syntynyt Harvolassa, ja heiltä kuultiinkin eloisia muistikuvia menneiltä ajoilta. Harvolasta matka jatkui Kivennavan Raivolaan, jossa tutustuttiin tunnettuun keisarinaikaiseen lehtikuusikkoon – sieltä yöksi Terijoelle. Illalla ihasteltiin vielä Suomenlahden maininkeja kuuluisilla hiekkarannoilla.

Toinen matkapäivä vietettiin Pietarissa, jossa ihmeteltiin komeaa miljoonakaupunkia, Pietari-Paavalin linnoitusta ja vaikuttavaa Piskarjovin hautausmaata. Vuoteen 1917 Suomen suuriruhtinaskunnan aikana Pietari oli ollut suomalaisille merkittävä kauppapaikka, johon myös harvolalaiset veivät tuotteitaan myytäviksi ja useat kävivät siellä myös töissä.

Kolmas matkapäivä kulki Terijoelta Koiviston ja Johanneksen kautta Viipuriin ja sieltä kotiin. Mielenkiintoista nähtävää riitti pitkin matkaa, varsinkin kun aurinko ja poutasää suosi matkantekijöitä. Iloiset tarinat rikastuttivat automatkaa – kuultiin muisteloita, laulettiin yhteislauluja haitarin säestyksellä ja iloittiin leppoisassa hengessä, mukavassa porukassa.

Paijan suvussa on tiedossa kolme sukuhaaraa, joista kaikista on syksyllä 2008 perustettuun sukuseuraan liittynyt jäseniä. Sukuseuratoiminnasta kiinnostuneita toivotetaan tervetulleiksi mukaan.

Tämänvuotisen matkan muisteloita vietetään elokuussa ja lokakuussa on tarkoitus kohdata sukujuhlassa Ypäjällä. Lisätietoja toiminnasta ja tapahtumista sekä seuraan liittymisestä saa netistä osoitteessa www.sukuseura.paija.fi

Teksti Jouko Paija, kuva Vesa Hiltunen

kuvassa alhaalla:
Kalle Hiltunen äitinsä Kerttu o.s. Okkerin kotitalon pihalla 14.6. Muolaan Harvolassa.

Matkakertomus käynnistä Vuoksenrannan Niittysuon kylässä

Toine kerta toven sannoo eli muistelmii meijä matkast Vuokseranna Niittysuoll 4.-6.6.2010

Talja Martti anto meil nii hyvvii neuvoi, jot myö päästii täl kertaa iha peril saakka.

Meit ol seissemä henkii loppumatkast siin meijä 20 vuotta vanhas Pajeros.

Myöhä yritettii jo viime kesän männä sin Höltä Jooseppi-vainaa kotpaikal. Silloha myö ei päästy sin ast, vaikk kolmiikii kauttakii koitettii, ko ain tul nii syvvii mutakulppii keskel tietä, et eihä siint ies arvant aijaa. Se olkii sellane seikkailu, jot tuski koskaa unehtuu. Myö kyl päätettii ett kokkeilaa enskesän uuvestaa. Ja niihä myö sitte tehtiikii.

Myö lähettii liikkeel Heinolast. Siin autos istuit sillo mei Miikka. Hää ol sit hyvä kuski! Sitte ol häne morsiin Mira, sit tuo mei Hannu ja häne serkku Kaarina. Hää on äitiisä puolelt sammoi Hölttii ko myökii ja mie ite, tuon Hannu vaimo.

Tullist myö selvittii aika nopsast, mut miu Aila-serkkuin (hääkii on karjalaisii) ja häne Erkki Sulhane viipyit vähä kauemmi. Sit myö käytii kaupas Viipuris. Aila ol hoitant mei majapaikka-asjat. Mut enneko sin päästii, nii jouvuttii ajamaa vähä harhaakii. Siel ko ei oo mittää tieviittoloi, nii pit vaa kartast kassoo mis männää. Eihä sin Vanhaa navettaakaa (Muolaas) olt miggää näköist viittaa. "Ei kysyvä tielt eksy", myö sit tuumattii ja Mira juoks karta kans autoa pysäyttämmää ja tietä kyselemmää. Siin autos ol kaks miestä ja hyö ajjoit mei eel iha motelli pihhaa ast. Isäntä haasto aika hyvää suomii ja hää neuvo mei huoneet. Ne olliit iha nätit ja siistiikii siel ol. Pihakii ol nii kom ja ko paratiisi. Siel ko ol monelaist kukkaa, eikä missää näkyt rikkaruohoikaa. Hyvänhä meit siel piettii.

Sithä myö lauvantaiaamun lähettii ajelemmaa sin Räisälää päi. Sielt ol vie 20 kilometrii mei määräpäähä. Tiet olliit toisipaikoi yht huonoo ko viime vuon, vaik ei se sammaa tietä oltkaa. Välil pit noussa kävelemmää ko ol niit vesesteit tai oikei issoi kivilöi. Aila-serkku auto jätettii yhe mutakulpa taa ja siit jatkettii maasturi etteepäi. Päästii myö sil vissi yhe kilometri päähä sil autol, mut loppumatka pit männä apostolin kyyvil.

Ja siinhä se oja sit olkii! Myö kaalattii se yli ja lähettii talsimaa oikial semmose kosteiko yli. Liekö se olt se Niittysuo?

Siel ettäämmäl näkkyi valkioi sirreenipuskii ja joha se Miikka huutaakii et se kivi on tääl. Hänel ol mukan joku satelliittivärkki ja sehä näytti siin luon jus niiko pittääkii! Meil ol mukan semmone valokuvakii, jos Joosepi nuorin poika, Hannes, seisoo siin kive luon. Otettiiha kuvvii vaik kui paljo siel olless. Kaarina ol ostant Karuselli-kaupast shamppanjapullonkii ja ottant sen mukkaa reppuheesa. Sehä pit korkata ko se Joosepi-kivi kerra löyty. Myö jätettii se pullo sin kivekolloo ja sen sissää pantii pullopostii, jos kerrottii päivämäärä ja ketä myö oikei oltii. Sin se jäi oottelemmaa, jos jokkuu tahtoo männä kassomaa. Ei siint ojalt pitkää matkaa, parsattaa metrii ko tallikoi nii siel se on.

Kyl myö oltii siit tyytyväisii ko myö löyvettii se paikka. Ja vaik siel rippas vähä vettäkii, ei se mittää haitant se riemu rinnal.

Tään ol väkertänt Höltä Ulla ommaa sukkuu Pentikäinen
(miu vanhempain assui enne Pihkalas).

Lopputiestön kuntoa Niittysuon kylään mentäessä.

KAIPUU KARJALAAN JA SOTIEN TAISTELUPAIKKOJA

Pitkään jo kaipaamalleen Karjalan Kannakselle Katri Maasilta pääsi vihdoin tutustumaan Karjalaisseurojen Kymenlaaksonpiirin järjestämällä taistelupaikkamatkalla. Liikuttuneena hän kertoi paluumatkalla, miten hänen sielunsa sykähti sekä Käkisalmessa että Räisälän kirkonmäellä. Iäkkäältä äidiltään Katri oli talven ja kevään kuluessa kuullut yksityiskohtaisia kuvauksia paikoista ja tapahtumista Karjalassa ennen kuin rakkaat kotiseudut oli jätettävä raskaiden rauhanehtojen vuoksi.

Perjantaina 21.5. aikaisin aamulla reipas joukko lähti Puolakan bussilla kohti Vaalimaata ja rajan yli Venäjän puolelle. Piirin sihteeri Eija Vänskä-Sinkkonen toimi matkanjohtajana jo ainakin kolmatta kertaa piirin retkellä Kannaksen sotahistoriallisille paikoille sekä kulttuuriseuduille. Sotahistorian asiantuntijaksi oli saatu everstiluutnantti Esa Urhovaara.
Matkalaisissa oli pariskuntia, veljeksiä, äiti poikansa kanssa ja muuten ystävyksiä. Marjatta Vainio sai tällekin matkalle kolme sukupolvea perheensä jäseniä. Katri Maasillan tueksi oli lähtenyt aviomiehensä Jaakko, jonka sukujuuret ovat Hämeestä: Lammilta ja Koskelta. Hyvin sopeutui hänkin joukkoon ja totesi, että ei hän ollut osannut odottaa Karjalan olevan noinkin vehmasta, vihreää ja kukkivaa.
Viipurissa matkalaisilla oli lounas Viktoria-hotellin ylimmässä kerroksessa. Sen terassilta avautui näkymä yli Viipurin. Sieltä matka jatkui talvisodan Summaan. Siellä kuulimme kuinka sen puolustajat olivat kestäneet yli kaksi kuukautta äärimmäisiä talvisia olosuhteita ja herkeämätöntä vihollisen tulipainetta. Venäläisten hajalleen räjäyttämän suomalaisten bunkkeripaaden päälle laskimme puna-mustilla nauhoilla sidotun kukkavihkon, jonka Eija oli sitonut ja varannut mukaan. Helteen synnyttämä itikka-armeija hätyytti matkalaiset ilmastoituun bussiin suojaan itikan pistoilta.
Matka jatkui Kaukjärven rantaa seuraillen ja ohitimme Uudenkirkon taajaman. Tie myötäili Vammeljokea Vammelsuuhun, josta Suomenlahti siinteli silmiimme Terijoelle saakka. Terijoen keskustaan teimme ajelun ennen hotelli Rebinskajaan majoittumista. Hotellin puistikkoon kantautui illalla käen kukunta ja myöhäisillalla satakieli lauloi rantapensaikossa.

Lauantaiaamuna jatkoimme kaunista ja merta myötäilevää rantatietä yli Rajajoen. Valkeasaaren jälkeen ohitimme Ohtan, jossa kesäkuun 9. päivä 1944 Venäjän sota-armeijan divisioonat ja panssarit hyökkäsivät koko Karjalan Kannaksen ja Viipurin maantien suunnassa suomalaisjoukkoja kohti suurella voimalla. Lempaalan ja Raudun ohi jatkoimme Kiviniemeen, jossa katselimme Vuoksessa olevaa komeaa koskea ja pidimme taukoa matkanteossa. Sakkolan ja Pyhäjärven jälkeen saavuimmekin jo Käkisalmeen. Ensin pysähdyimme Käkisalmen linnan lähettyville. Linnanpuisto oli kaunis, lemmikit ja koristepensaat kukkivat ja lintujen laulu täytti koko tienoon. Museossa pääsimme perille Käkisalmen menneisyydestä ja esineistöstä monen sadan vuoden ajalta. Valitettavasti tekstitys oli vain venäjäksi ja kieltä osaamattomalle eivät kaikki tapahtumat selvinneet.
Iltapäivällä matkailijoilla oli hyvää aikaa kävellä kaupungin keskustan kaduilla. Katri ja Jaakko etsivät Käkisalmen rautatieasemaa vastapäätä aikoinaan sijainnutta Katrin vanhempien asumaa puutaloa. Sitä ei enää ollut. Katri oli pettynyt.
Sinne oli myöhemmin venäläiset rakentaneet kerrostaloja, joiden ulkomuoto oli melko ankeahko. Käkisalmen luterilainen kirkko kadun päässä oli myös ikävästi jätetty rappiolle. Kaari-ikkunat oli peitetty repaleisella pahvilla tai vanerilla. Kirkkotarhaan oli 1990-luvulla Käki-säätiön pystyttänyt muistomerkin 105:n käkisalmelaisen suomalaisen kaatuneen sotilaan muistoksi.
Hotellimme, Korela-hotelli, sijaitsi ihan torin vieressä ja pitkin lauantai-iltapäivää ja iltaa, helluntailauantaita, ortodoksikirkosta tuli torille vihkipareja kuvattavaksi sekä kirkon että Leninin patsaan edessä. Värikkäillä ilmapalloilla koristetut hääautot soittivat kovaäänisesti torviaan.

Sunnuntaiaamu valkeni aurinkoisena. Lähdimme Käkisalmesta kohti Räisälää ja sen graniittista kirkkoa, joka ylväänä seisoi kukkien ympäröimänä mäellään. Tämä mäki oli Katrille ja Jaakolle matkan tärkein päämäärä. Siitä muutaman kilometrin päässä ollut Katrin äidinäidin kotipaikka oli heillä myös tavoitteena löytää, mutta sinne vievää tietä ei enää ollut, joku oli rakentanut kotinsa paikalle katkaisten tien.
Kirvun Sairalan ja Antrean kautta ajoimme ensin Ihantalan ohi Portinhoikkaan. Esa Urhovaara selvitti kesä-heinäkuun vaihteessa 1944 taistelujen etenemistä siellä kohti Ihantalassa koettua ”Ihantalan Ihmettä”. Portinhoikassa keräsin Rauni Vänskän kanssa kimpun kukkivia kieloja. Ne laskin Ihantalassa muistokivelle, jonne palasimme. Kielokimpulla halusin kunnioittaa siellä taistelleita suomalaisia: kaatuneita, haavoittuneita ja urhoollisesti Suomen itsenäisyyden säilyttäen isänmaatamme puolustaneita miehiä, veteraanejamme.
Ihantalassa maasto; vesistöt ja suuret kivet sekä suomalaisten suhteellisen monipuolinen aseistus 1944 auttoivat suomalaisia moninkertaisen vihollisen hyökkäyksiä torjumaan. Tykistön käyttö oli suurta, alueella suomalainen tykistö ampui viikon aikana 56000 laukausta. Panssareita pystyttiin tuhoamaan, kun panssarinyrkkejä ja –kauhuja oli opittu käyttämään oikein. Suomalaista jalkaväkeä virtasi vahvistukseksi Itä-Karjalasta. Ilmatorjuntajoukot kykenivät kesäkuun 1944 aikana pudottamaan ainakin 150 viholliskonetta ja toiminnallaan muuttamaan puna-armeijan ilmavoimien taktiikkaa siten, että mm. maataistelukoneet hyökkäsivät huomattavasti aikaisempaa suuremmista lentokorkeuksista, joka vähensi suomalaisten maavoimien tappioita. Vuonna 1944 suomalainen ilmatorjunta ampui alas oman ilmoituksensa mukaan kaikkiaan 598 vihollislentokonetta. Saksa oli myös lähettänyt tehokkaan lentolaivueen suomalaisten avuksi.
Venäläisten läpimurtoyritys ei onnistunut. Tappioiden kasvaessa neuvostoyksiköiden taistelijoiden taso alkoi laskea. Heidän täydennysjoukoissaan oli huomattavasti heikkotasoisempaa ainesta kuin hyökkäyksen alkuvaiheessa. Lisäksi huolto ei siellä toiminut, mm. muona oli huonoa ja riittämätöntä. Arkana punasotilaat myös haavoittivat itseään jouduttuaan tulikosketukseen päästäkseen taaemmaksi rintamalta. Näiden lisäksi venäläisillä alkoi kilpajuoksu Berliiniin, jolloin heidän joukkonsa vedettiin pois Karjalasta. Suomi säilyi itsenäisenä, joskin rauhanehdot olivat raskaat.
Ihantalasta ajoimme Viipuriin, josta kiirehdimme Pyöreässä Tornissa syödyn lounaan jälkeen kohti Vaalimaan rajaa ja koto-Suomea. Antoisa ja kaikin puolin erittäin onnistunut kevätmatkamme Karjalan Kannakselle piristi mukana olleita valtaisasti.

” Täyttyivätkö ennakko-odotuksesi tällä Kannaksen matkalla?” kysyin Katrilta tullissa seisoessamme. ”Kyllä täyttyivät oikein runsain mitoin”, vastasi Katri.

”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, jo Karjalan koivikot tuuhettuu, käki kukkuu siellä ja kevät on, vie sinne mun kaihoni pohjaton…”

Kirjoittanut Ritva Rikka

Kuva: Jaakko Maasilta

Laatokan norppia sukeltelemassa sukumatkalla

Turtion sukuseura järjesti matkan suvun juurille Sortavalaan 7.-10.6.2010. Matkalle osallistui 21 henkeä.
Matkan asiantuntijaoppaana toimi professori, TKT, arkkitehti Martti I. Jaatinen.
Ohjelma oli tiivis ja monipuolinen. Kullekin päivälle oli päivämatka ja iltaretki suvun historiaan liittyville paikoille sekä Valamoon. Ennätimme käydä Sammatsaaren lisäksi Valtin- ja Tulolansaarissa, Tuokslahdella sekä Rautalahdella.

Siika- ja Sammatsaaressa retkeillään

Sammatsaareen tehdyllä Laatokan venematkalla katsastettiin myös Siikasaaret, jotka olivat kuuluneet suvun maihin. Niiden edustalla olivat Laatokan norpat leikkimielellä ja esittivät komean merileikin häiriintymättä meidän läsnäolosta. Laatokan Karjalan maisemien luonteenomaiset piirteet olivat selvästi näkyvissä. Kallioita on enemmän ja korkeuserot suurempia. Heti heräsi ajatus Siikasaaren luodolle rakennettavasta kalamajasta. Voi jospa se olisikin mahdollista! Sieltä matka jatkui voimakkaiden tunteiden saattelemana kohti Sammatsaarta ja Mutalahtea, jonka vesi oli todella kirkasta nimestään huolimatta. Kokenut ja ammattinsa osaava veneenkuljettaja rantautti aluksen ja avusti laivapojan kanssa meidät entisille maillemme. Rantaan saapuessamme olivat Laatokan norpat jälleen leikkimielellä ottamassa meitä vastaan. Ei koskaan aikaisemmin ole norppa näyttäytynyt, mutta tällä matkalla jo kahdesti ja yllättävän rohkeasti esiintyen.
Kesäinen iltavaellus kasvustoltaan rikkaassa lehtometsässä kohti entisiä kiinteistön paikkoja oli mieliinpainuva. Pieni jännitys oli pinnalla, kun keskustelut asuinpaikkojen löytymisestä olivat mielissä. Veden korkeus ja kasvillisuuden runsaus sekä maiseman muutos vaikeuttivat etsimistä. Joukkomme eteni Mutalahden pohjaa kiertäen ja ylittäen virtaavan ojan puunrungoilla taiteillen. Perässä tulijat kuulimme, kuinka ensimmäiset alkoivat huudella havaintojaan ja entinen asuinpaikka oli löydetty uudelleen kuten kerran aikaisemmalla matkalla. Kuulimme kertomuksia lapsuuden muistoista sieltä. Talon ja saunan paikat olivat näkyvissä. Juhannusruusu oli nupulla ja maksaruoho keltaisenaan kukassa rannassa samoin kevätesikko. Mustaherukkapensaaseen oli tulossa runsaasti marjoja ja pensas oli vieläkin voimissaan. Läheinen niitty oli keltaisenaan kukkivista kulleroista. Lupasimme nyt painaa mieleen reitin mahdollisten myöhempien retkien kohteeksi. Palasin veneelle mukanani uunin raunioista löytämäni liuskekivi ja mustaherukan oksa.

Äitini oli ollut aikoinaan saaressa naisten töissä ja enot huolehtineet muuten tilan töistä kesäisin. Varsinainen kotitila oli Rautalahdella Pullinmäellä. Niemisten kylästä kotoisin ollut isäni oli käynyt riiuulla soutaen, ja niin vaan oli heistä tullut pari, joka teki kihlamatkan Valamoon. Myös Turtion enoista kahdella on ollut morsian mukana saaressa (vanhojen valokuvien mukaan. Myös enojen kertoman mukaan.) Aika paljon nuorten kesäromantiikkaa, kertoi sukulaistäti muistoistaan.
Omia tunteita nostatti tieto, ettei kukaan muu ole asunut paikallamme lähtömme jälkeen, kun rakennukset on viety pois eikä uutta rakentamista ole tehty. Hieno sää, ilta-auringon lasku ja tyyni Laatokka kruunasivat onnistuneen saarimatkamme.

Valtin- ja Tulolan saarissa
kohtasimme vuosikymmenet
levänneen aidon luonnon

Kokopäiväretki Valtin- ja Tulolan saariin oli matkaohjelman uutuus. Venematka alkoi Läskelän Joensuusta, jossa ei ollut satamaa. Laivapoika souti meidät veneellä muutaman kerrallaan alukselle. Siirtymät onnistuivat yhdellä kastumisella, mutta ei mitään vaaraa ollut. Sää suosi ja venematka oli jälleen elämys.
Meillä oli nyt mahdollista itse nähdä ja kokea miten mäkien ja saarien Laatokan puolet ovat karua kalliota, jäkälää ja männynkäkkyröitä. Samojen mäkien maapuoli ja sisempänä
olevat laaksot ovat rehevää lehtoa. Sananjalka ja ukonhattu olivat hyvässä kasvussa ja kesemmällä ovat sitten miehenkorkuisia. Kullerot, kielot ja vuohenputket olivat täydessä kukassa värittäen maisemaa. Tuntui häiritsevältä tallata polku, ei luonto siellä tarvinnut ihmistä. Kasvillisuus on ihastuttavan runsasta monine harvinaisuuksineen. Tavallinen kävijä havaitsee: Kukkanummet, orvokkikedot sekä eri lehtipuulajit: lehmus, vaahtera, jalava, tammi, tuomi, pähkinäpensas, pihlaja, haapa ja koivu
Valtinsaaressa löysimme Minin suvun asuinpaikat, juhlistimme esi-isien maiseman näkymiä kuohujuomalla, se oli paikallaan siinä ja nyt. Mukaan löytyi vielä muistoksi pohjastaan kolhiintunut mummon emalikattila.
Tulolan saaressa oli etsinnässä sukuumme liittyen Turtionpelto ja siellä sijainnut kaivo sekä Turtionmäki. Lisäksi rantautumispaikan lähellä olivat Jaatisen ja kylän muiden rakennusten paikkoja, joita aluksi kävimme katsomassa.
Huomasimme kadotetun asutuksen merkkejä: kivijalat, ränsistyneet puutarhat, pellot, niityt ja teiden pohjat.

Entiset kylät ja saaristo näyttivät olleen asumattomia.
Turtionpelto oli paikallaan, mutta luonto oli sen vallannut ja metsittänyt. Kulku oli märässä ja tiuhassa kasvustossa voimia vaativaa, aikaa vievää ja arvioitu matkakin tuntui huomattavasti pidemmältä. Lisäksi oletettu kevyt kangasmaastokin oli kuin esterata myrskyssä ja vanhuuttaan kaatuneiden puunrunkojen ja leveiden kiviaitojen ja entisten ojien pohjien kautta kulkemista. Lepotauon jälkeen matkan eteneminen lopetettiin ja palattiin kohti Laatokan rantaa ja odottavaa venettä.
Oli elämys kokea rauhan tyyssija ja aito luonnon muutos. Kuulimme runsaasti lintujen laulua, näimme karhun ja metsäsikojen tonkimia alueita ja hirven ulosteita.
Pellot olivat sankkoina metsinä. Istutuskuusikko oli tiheä ja hoitamaton, pystyyn kuolemassa, ei enää kasvua.
Kaivoa ei varmuudella löydetty eikä kaikilla ollut enää halua ollut etsiä kivenlouhosta eikä kavuta Turtionmäkeä. Jäipä ohjelmaa seuraavalle matkalle, jospa sitten paremmalla onnella. Saariretket kannattaa toteuttaa myös jatkossa niin täynnä uusia elämyksiä matkamme oli.

Yleisradion toimittajat Päivi Istala ja Riitta Tarkkola olivat matkalla mukana ja heidän tekemänsä ohjelmat tulevat heinäkuun 6,13 ja 20 päivinä klo 12.15 Yle 1:llä.

Sisko-Liisa Häyhä
Turtion sukuseuran puheenjohtaja

Hannukaisten sukuseuran Karjalan matka

Hannukaisten sukuseura toteutti jo perinteeksi tulleen Karjalan matkansa tällä kertaa poikkeavan konseptin mukaan 21.-25. toukokuuta.
Esivanhempien kotiseudulla vierailtiin vain lyhyesti ja pääosa matkasta suuntautui Äänisen rannalle Petroskoihin ja Kizhin saarelle. Suuri osa automatkasta tapahtui luovutetun Karjalan alueella, missä tutustuttiin mm talvi- ja jatkosotien taistelualueisiin ja kerrattiin matkareitille osuneiden taistelupaikkojen sotahistoriaa.
Matkaseurueeseen kuului myös sukuseuraan kuulumattomia henkilöitä, joilla oli juuret Karjalassa tai olivat muuten kiinnostuneita matkakohteista. Osalla oli Petroskoin ympäristössä jopa sukulaisia, joita he eivät olleet koskaan tavanneet. Pitkän odotuksen jälkeen oli viimein mahdollista tavata kansalaissodan jälkeen rajan taakse jääneitä lähisukulaisia.

Matkamme alkoi
Kankaanpäästä 21.5. klo 03.00. Tätä ennen olivat jo Vaasassa, Närpiössä ja Raumalla nykyisin asuvat sukumme jäsenet matkustaneet yötä myöten Kankaanpäähän ollakseen lähtöpaikalla H-hetkellä. Matka jatkui tämän jälkeen matkalaisia kyytiin poimien Ikaalisten, Tampereen, Lahden, Kouvolan ja Lappeenrannan kautta Imatralle, josta tulivat kyytiin viimeiset matkalle osallistuneet. Imatralta matka jatkui Värtsilän rajanylityspaikalle, jossa ylitimme rajan.
Ensimmäisen matkapäivämme määränpää oli Pitkäranta. Matkan aikana kuitenkin pysähdyimme aina välillä havainnoimaan, miten entisellä Karjalan heimon kotiseudulla nykyisin eletään. Puolueetonkin havainnoitsija voi kiistatta todeta, että ainakin elämisen ulkoiset puitteet ovat sotien jälkeisten vuosikymmenten kuluessa rappeutuneet.
Paljon olisi tehtävää, mutta onko tekijöitä? Missä on se tasa-arvoinen yhteiskunta, joka huolehtii kansalaisistaan sekä heidän sosiaalisista ja yhteiskunnallisista tarpeistaan tasapuolisesti valtakunnan eri osissa? Väkisinkin tulee ajatelleeksi, miltä tilanne näyttäisi, jos alue olisi edelleen entisten isäntiensä hoidossa.
Alueen nykyiset asukkaat ovat kuitenkin vähiten syyllisiä vallitsevaan alennustilaan. Heidätkin, tai oikeammin heidän vanhempansa tai isovanhempansa, on pakkosiirretty alueelle muualta, irti omista juuristaan. Näin voi toimia vain totalitaarinen, yksilöiden oikeuksista ja henkilökohtaisesta halukkuudesta piittaamaton pakkovalta. Keinotekoinen pakkovalta päätyi vääjäämättä vararikkoon, mutta sen perillinen ei ole myöskään korjannut edeltäjänsä laiminlyöntejä. Päinvastoin hetkellisen myötätuulen jälkeen on tällä hetkellä meneillään entisen komennon palauttaminen. Entisen, näennäisen suurvalta-aseman palauttaminen näyttää tärkeämmältä tavoitteelta kuin kansalaisten hyvinvoinnin parantaminen.

Matkalla Pitkärantaan
poikkesimme Koirinojan Murheenristillä. Muistomerkki on venäläis-suomalaisena yhteistyönä pystytetty sotien uhrien muistoksi.
Meille se tuo mieleen erityisesti talvisodassa hyökänneen vihollisen ja ne kiivaat taistelut, joita lähialueella käytiin talvella 1939 - 1940. Hyökkääjä pysäytettiin täällä ja saarrettiin useisiin erikokoisiin ”motteihin”. Suuri osa hyökkääjästä tuhottiin motteihin ja vihollisen täydellisen tuhon esti vain suomalaisjoukkojen raskaiden aseiden sekä niiden ammusten puute.
Suuret olivat omiemmekin tappiot, mutta eivät läheskään vihollisen menetyksiin verrattavissa. Jokainen menetetty ihmishenki on kuitenkin korvaamaton, ainutkertainen. Se, että elämä on annettu isänmaan puolesta, ei myöskään ole poistanut sitä tuskaa, jonka omaiset ovat kokeneet menettäessään rakkaansa, isän, veljen, aviopuolison tai muun läheisen. Tämä tuska on ollut myös monen kodeistaan evakkoon lähteneen karjalaisen katkera matkakumppani, myös monen sukumme jäsenen. Pitkärannassa vietetyn yön
ja seuraavan aamun kaupunkikierroksen jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Kollaanjoen maineikasta taistelupaikkaa. Ennen kaupunkikierrokselle lähtöä saimme mukaamme myös suomea puhuvan oppaan Tanjan, joka oli mukanamme seuraavat kaksi päivää.
Sanonnasta ”Kollaa kestää” on tullut vertauskuva kovan vastuksen voittamiselle. Tarkasteltaessa aluetta nykyisessä tilassaan on vaikea kuvitella, että seitsemänkymmentä vuotta sitten siellä käytiin useita kuukausia torjuntataistelua, joka oli yksi tärkeimmistä talvisodan ratkaisutaisteluista. Alue näyttää rauhan tyyssijalta. Kollaanjoki on vaatimaton puronen eikä se vesistönä muodosta minkäänlaista sotilaallista estettä edes jalkaväkimiehelle. Onneksi vihollinen oli sidottu ainoaan alueen kautta kulkevaan tiehen eikä pystynyt menestyksellisesti taistelemaan tiestön ulkopuolella kuten suomalaiset.
Tuhoisasta sodasta kertovat ainoastaan vielä maastossa havaittavissa olevat puolustusasemien kaivannot ja sotien uhrien muistoksi pystytetyt muistomerkit, mukaan luettuna suomalaisten sotilaiden kenttähautausmaan muistomerkki. Kenttähautaan on haudattu 104 tunnistamatta jäänyttä suomalaista isänmaan puolustajaa. 70 vuotta sitten taistelualuealue oli kuitenkin ammuttu hajalle, metsän puut eivät tarjonneet enää näkösuojaa, vain oksattomia rungonpätkiä törrötti pystyssä. Aika on parantanut luonnon haavat, mutta ihmismielistä koettujen raskaiden taisteluiden muistot eivät ole hälvenneet samalla tavalla. Monet veteraanit ovat kantaneet raskaita muistoja taakkanaan vuosikymmenien ajan aina hautaan saakka. Me nuoremmat saamme kuitenkin kiittää heidän sitkeyttään ja peräksi antamattomuuttaan itsenäisyydestämme ja nykyisestä hyvinvoinnistamme. Kollaalta jatkoimme matkaamme edelleen Suojärven kautta kohti itää. Vanhan rajan mutkassa Shuja-joella Hyrsylän pohjoispuolella muistelimme Hyrsylän mutkan asukkaiden evakuoinnin epäonnistumista talvisodan syttyessä ja heidän kohtaloaan vihollisen vallattua alueen. Toisaalta saimme ihailla kauniita maisemia mm Jessoilassa Säämäjärven rantamilla. 22.5. illalla saavuimme Petroskoihin, jossa yövyimme pitkän ajomatkan jälkeen. 23.5. teimme
oppaamme Tanjan johdolla kierroksen Petroskoin kaupungissa tutustuen kaupunkirakenteeseen ja paikkakunnan historiaan. Ennen puoltapäivää astuimme laivaan, joka vei meidät hyvää vauhtia kohti Kizhin saarta. Ääninen on Euroopan toiseksi suurin järvi Laatokan jälkeen ja niinpä laivamatka itsessään oli jo kokemus. Onneksi oli tyyni keli ja laivamatkasta oli mahdollista nauttia täysin siemauksin.
Kizhin saari on suuri ulkoilmamuseo, jonne on alkuperäisen rakennuskannan lisäksi siirretty perinteistä karjalaista rakennuskulttuuria edustavia rakennuksia eri osista Venäjän puoleista Karjalaa. Alue ei vieläkään ole täysin valmis, sillä ainakin yhden rakennuksen uudelleen pystytys oli vielä kesken. Saaren pääkirkko on todellinen rakennustaiteen helmi. Vahinko vain, että turvallisuustilanne ei vielä salli pääsyä sen sisälle, mutta restauroinnin ja rakennuksen ulkopuolisen tukemisen edistyessä on lupa toivoa, että kirkko avautuu sekä hartauden harjoittamiseen että nähtävyydeksi. Saaren museoalue kokonaisuudessaan oli miellyttävä kokemus. Silmiinpistävää oli myös alueen siisteys, mikä lisäsi sen viihtyisyyttä. Käynti kannatti ja oli hintansa veroinen.
utustumiskäynnin onnistumisen tärkeänä tekijänä oli erinomainen suomea karjalaisittain puhuva, asiastaan innostunut opas.


24.5. lähdimme
heti aamiaisen jälkeen kohti Laatokan länsirantaa ja erityisesti esivanhempiemme kotiseutua Hiitolaa. Matkalla hieman kertailimme jälleen talvi- ja jatkosodan taistelupaikkoihin liittyviä tapahtumia.
Uksajoen sillan läheisyydessä kuljettajamme Keijo ja matkaemäntämme Riitta keittivät ja tarjosivat yhdet monista matkan aikana tarjotuista kahveista. Mikä maistuukaan paremmalta kuin vastakeitetty kahvi luonnon helmassa, kauniissa jokimaisemassa tarjottuna. Elämyskahvien nauttimisesta huolimatta poikkesimme Sortavalassa kahvilla hotelli Piipunpihassa.
Hetkeksi pysähdyimme Kurkijoen kirkonmäellä, joka on tuttu paikka jo entuudestaan. Sukuamme on joskus asunutkin Kurkijoella, mutta sittemmin poistunut sieltä. Kirkon rauniot ja sankarivainajien muistomerkit ovat pyhiä paikkoja, joita ei voi pysähtymättä ohittaa.
Matkalla kohti Hiitolaa selvisi ikävänä tosiasiana, että suunniteltu käynti Venäjän määrittämällä rajavyöhykkeellä sijaitsevilla esivanhempien entisillä asuinsijoilla ei tulisi onnistumaan, vaikka anomukset oli asianmukaisesti ja ajoissa toimitettu Venäjän rajaviranomaisille. Pettymys oli melkoinen, vaikka käynti olisi ajan puutteen vuoksi jäänytkin lyhyeksi.
Väkisinkin mielen täytti kiukku venäläisten viranomaisten yksipuolista mielivaltaa kohtaan. Tilanne ja kokemus ei tosin ollut uusi eikä myöskään ennen kokematon. Samaan mielivaltaan olimme törmänneet aikaisemminkin. Toisaalta meillä oli myös myönteisiä kokemuksia rajamuodollisuuksista. Ehkä eniten kiukkua aiheuttikin juuri viranomaisten käyttäytymisen arvaamattomuus ja ennakoimattomuus. Se mikä sujui eilen, ei välttämättä sujunutkaan tänään. Ikävintä asiassa oli se, että joukossamme oli henkilöitä, joille käynti rajavyöhykkeellä sijaitsevissa ”kotimaisemissa” olisi ollut ensimmäinen, mutta kyllä se kiukutti siellä jo useita kertoja käynyttäkin. Onneksi Martti ja Eeva (Hannukainen) pääsivät käymään Martin vanhempien kotimaisemissa Kaukolassa Musakan Antin kyyditseminä, sillä siellä rajavyöhykeasiat eivät ole esteenä. Onneksi Hiitolan Asemankylä
sijaitsee rajavyöhykkeen ulkopuolella, sillä siellä on vielä pystyssä rakennuksia, joissa matkalaisten esivanhempia on asunut. Pistäydyimme katsomassa mökkiä, jossa on asunut lapsuutensa jossakin vaiheessa sekä kirjoittajan äiti että sukuseuramme pitkäaikaisen puheenjohtajan (nyk. varapj) äiti. Edellämainitun mökin vieressä sijaitsee puolestaan mökki, jossa on asunut kuljettajamme Keijo Ylikosken äiti.
Kävimme katsomassa lähietäisyydeltä myös kuuluisan karjalaisuuden kuvaajan, Eeva Kilven, synnyinkotia. Jotkut matkalaisista ehtivät tällä välin kiivetä Linnavuorelle ja ihailla sieltä avautuvaa näköalaa, vaikka paikallinen rakennuskanta ei silmiä hivelekään. Hiitolan hautausmaa on kohde, jossa on aina käytävä, vaikka olisi kuinka kova kiire. Hannukaisten esivanhempien hautamuistomerkkejä ei ole enää löydettävissä, mutta yksi irtonainen kivi ja kaksi katkennutta rautaristiä on löydetty ja näiden säilymisestä tallessa yritämme pitää mahdollisuuksien mukaan huolta.
Olemme myös asettaneet toivomme Karjalan Liiton vetämään siviilihautausmaiden kunnostusprojektiin. Toivottavasti joskus saisimme käsiin sellaiset hautakartat, joiden avulla pystyisimme jäljittämään esivanhempiemme haudat ja ehkä merkitsemäänkin ne tulevia sukupolvia varten. Vähintään tulisi hautausmaa-alueelle varata alue, jonne voidaan asettaa pysyvästi jälkipolvien nähtäväksi löydetyt, mutta irrallaan olevat hautakivet ja –ristit. Jotta tavoite toteutuisi haluamallamme tavalla, on Karjalan Liiton ja sen piirien päästävä hedelmälliseen yhteistyöhön Venäjän valtion sekä sen alueellisten paikallisten ja viranomaisten kanssa.

Matkamme viimeisen illan
ja yön vietimme Pyhäjärven Musakassa, kuten monesti aikaisemminkin. Siellä voi olla kuin kotonaan, nauttia saunasta, uinnista ja rennosta olosta sekä parantaa maailmaa pitkälle yöhön jatkuvin keskusteluin. Yksi tärkeä keskusteltava asia on aina myös se, miten seuraavan vuoden matka toteutetaan ja niinpä meilläkin on jo runkosuunnitelma olemassa tulevan vuoden matkasta. 25.5. aamulla heti aamiaisen jälkeen lähdimme matkaan kohti kotia. Viipurissa on kuitenkin aina poikettava, jos suinkin mahdollista, niin tälläkin kertaa. Eikä Talin – Ihantalan taistelun muistomerkkiäkään voi pysähtymättä ohittaa, vaikka se on tehty jo lukuisia kertoja. Muistomerkki on kuitenkin tietyllä tavalla Suomen itsenäisyyden symboli, sillä tällä alueella saavutettiin se torjuntavoitto, jolla pysäytettiin lopullisesti neuvostojoukkojen eteneminen ja joka mahdollisti tilanteen vakiinnuttamisen ja siedettävien rauhanehtojen aikaan saamisen kesällä 1944. Hannukaisten sukuseuran hallituksen puolesta haluamme esittää onnistuneesta matkasta suuret kiitokset kaikille matkalle osallistuneille. Erityisen kiitoksen haluamme esittää sukuseuraan kuulumattomille matkatovereillemme, sillä he sulautuivat joukkoon heti alusta saakka ja olimme kaikki kuin yhtä suurta perhettä. Esitämme parhaimmat kiitoksemme myös Riittalle ja Keijolle asiantuntemuksella ja palvelualttiudella toteutetuista matkan käytännön järjestelyistä.

Hannukaisten sukuseuran puolesta Raimo Hannukainen

Matkalaiset yhteiskuvassa ennen kotimatkalle lähtöä

AJATUKSIA VENÄJÄN MATKALTA

Sain olla mukana Jääski-seuran järjestämällä ja Kyösti Toivosen johtamalla-opastamalla tämän kesän ensimmäisellä Venäjän matkalla 10.-14. kesäkuuta 2010. (Toinenhan tapahtuu elokuussa!)
Matka oli antoisa, vaikkakin raskas., ainakin näin vanhalle.
Lähdimme varhain hotelli Vuoksenhovin edestä perjantai-aamuna ja ajoimme Enson ja Jääsken läpi, Viipurin ohi aina Kanneljärvelle asti, jossa oli ensimmäinen ja ainoa kahvipysäkki.
Matkamme jatkui Pietarin kiertotietä kohti Velikiye Novgorodia, ikivanhaa venäläistä kaupunkia. Ihmettelimme katsellessamme tasaista, viljavan näköistä maata, suuria aukeita, joissa ei ollut edes yhtään lehmää tai lammasta syömässä hyvän näköistä luonnonheinää. Miten Venäjällä on varaa jättää pellot viljelemättä, kun asukkaita on paljon ja ruokaa tarvitaan? Kun kolhoosit hävitettiin, ei mitään tehty tilalle.

Novgorodissa majoituimme hotelli Intouristiin, jossa oli myös ruokailu. Ensin kävimme tutustumassa Kremlin suureen alueeseen, kauniiseen kirkkoon ja pysähdyimme muurin ulkopuolella katsomassa hienoa siltaa ja uimarantaa. Jo tässä kaupungissa voimme huomata sen, että kadut ovat siistejä, roskia ja grafitteja ei missään. Kauniita vanhoja kirkkoja, osa korjattuja, osa vielä korjaamatta, niitä löytyi kävelyretkellä ruokailun jälkeen. Hotellimme lasivitriineissä oli esillä upeita tuohitöitä. Ne näyttivät melko tuoreilta, siispä voi olettaa, että vanhan hienon käsityön taitajia Venäjältä vielä löytyy.
Hotellimme lähellä oli melko uusi, suuri teatteri. Rumempaa rakennusta en ole nähnyt. Se näyttikin melko autiolta. Lieneekö käytössä ollutkaan?
Aamulla matka jatkui kohti Pihkovaa. Tie oli ensin alussa kuoppaista, mutta kun muutimme Leningradin oblaskista toiseen, tie parani huomattavasti. Pihkovan ”tiemestari” oli hoitanut asiansa paremmin.

Pihkovahan sijaitsee Peipsijärven eteläkärjessä ja on ns. Setukaismaata. Neuvostoliitto kahmaisi suurimman osan Setukaismaasta itselleen ja vain pieni osa jäi Virolle. Siellähän suomalaiset Viron ystävät käyvät Setukaisjuhlilla. Muistatte varmaan nähneenne kuvissa heidän naistensa upeat kansallispuvut suurine rintakupuineen.?
Kaupunki on ikivanha, todella kaunis, vanhoine rakennuksineen, joissa on selvä länsimaiden rakennustyyli. Paljon on vielä korjaamista, mutta paljon on myös tehty. Peltoja viljellään ja niillä oli jo näkyvissä muutamia lehmiä ja joitakin pieniä lammaslaumoja. Haikaran pesiä oli sähkötolppien päällä ja joitakin haikaroita oli ”liikenteenlaskijoina” tien vieressä. Maisema näytti hyvin virolaiselta.
Meidän onneksemme hotellimme oli muuttunut pieneksi, uudeksi, tosin jo 1700-luvulla rakennetuksi majoitus- ja ravitsemuspaikaksi. Hotelli oli pieni, viihtyisä, kauniisti kalustettu ja siinä oli monta ravintolaa. Heti Pihkovaan päästyämme jatkoimme matkaa kohti kauniiksi mainostettua Petserin luostaria. Ja sitä se todella olikin. Se on syvään rotkoon rakennettu luostari, joka on saanut olla toiminnassa koko Neuvostoliiton ajan. Me saimme kävellä siellä omaan tahtiimme. Paikassa tuli jotenkin pyhä ja rauhallinen olo, vaikka ihmisiä oli paljon. Heistä suurin osa oli ortodokseja, tietenkin. Pientä osaa matkatovereistamme oli kohdannut se onni, että he pääsivät Kyöstin kanssa luostarin puutarhaankin.
Myös Pihkovassa on Kreml, jossa kävelimme illalla. Saimme käydä myös sen kauniissa kirkossa ja katsomassa sen vanhaa, salaista satamaa.
Seuraavan aamuna pieni kiertomatka Aleksander Nevskin valtavalla patsaalla ja sitten auton nokka kohti Pietarhovia. Sen läheisyydessä oli suuret tietyöt käynnissä, mutta niistä selvisimme. Valtavasta autoruuhkasta emme sitten oikein selvinneetkään. Lauantaina oli Venäjällä vietetty uutta Venäjäpäivää ja autot täyttivät hotelliimme ja Pietarhovin puutarhaan ja palatsiin johtavat kadut, niin ettemme päässeet edes kääntymään hotellin pihaan.
Koko matkan oli ollut hyvä ilma, mutta nyt satoi, välillä aivan kaatamalla. Tavarat hotelliin ja kävellen Pietarhovin alueelle ensin syömään ja sitten tutustumaan palatsiin. Voi sitä kullan kiiltoa, huonekalujen, taulujen, kellojen kauneutta ja loistoa. Sainpahan pyörähtää tanssisalin lattialla Kyöstin johdattamana muutaman kierroksen valssiakin. Puistossa kävelimme, vaikka satoikin. Upeita kullattuja suihkulähteitä! Edellisen kerran olin kierrellyt puistossa vuonna 1959.
Hotelli oli hyvällä paikalla ja kauniisti sisustettu. Selvästi huomasi, että olimme tutustumassa Venäjään, emme entiseen synnyinseutuumme Karjalaan, rajaseutuun.
Paluumatkalla poikkesimme Viipurissa syömässä ja kävimme Mikael Agricolan uudella patsaalla, joka oli lounaspaikkamme Pietari-Paavalin kirkon vieressä.

VAROITUS. Kävelin pienen matkan ruohikolla Aleksander Nevskin patsaan ympärillä ottamassa kuvia. Seurauksena seuraavana yönä kova kutina jalassa ja kotona tiistaina huomasin punaisen näppylän ympärillä puolipyöreän kehän. Näytin sitä lääkärille, joka määräsi kovan antibioottikuurin. Olen jo kerran saanut punkinpistosta Kumlingentaudin aivokuumeineen. Asiaa olisi auttanut, jos olisin nostanut sukat housunlahkeiden päälle.

Eeva-Riitta

46 matkalaista Mikael Agricolan patsaan edessä Viipurissa, keskellä kyykyssä matkanjohtajamme Kyösti Toivonen

Uukuniemeläiset kävivät Kollaalla

Uukuniemi-seura järjesti 12-13.6.2010 matkan Kollaanjoelle. Suuri osa uukuniemeläisistä miehistä taisteli Talvisodassa Kollaalla erityisesti JR34:n viidennessä komppaniassa. Uukuniemeläiset halusivat näin tällä retkellä kunnioittaa isiensä ja isoisiensä muistoa itse tapahtumapaikalla seitsemänkymmentä vuotta Talvisodan jälkeen.

Uukuniemeläiset miehet puolustivat Laatokan Karjalassa omia kotejaan. Laatokan pohjoispuolella Puna-armeijan tarkoituksena oli edetä osilla joukoistaan Sisä-Suomeen ja lopuilla iskeä Karjalan kannaksella puolustavan Suomen armeijan selustaan. Toteutuessaan tämä olisi jättänyt myös uukuniemeläisten kotiseudun mitä todennäköisimmin vihollisen jalkoihin.

Yli neljäkymmentä aamuvirkkua nousi lauantaiaamuna 13.6. bussiin, osa Uukuniemen kirkonmäeltä ja loput matkan varrelta. Matkan puuhamiehinä toimivat menestyksellisesti Harri Kylliäinen ja Veikko Junna. Ville Marttisen varmoissa käsissä matka taittui rattoisasti ja jo hyvissä ajoin ylitettiin raja Niiralassa. Sade sotki sen verran matkasuunnitelmia, että ensimmäiseksi päiväksi ajateltu käynti Kollaalla siirrettiin sunnuntaiksi. Ennen Sortavalaa käännyttiin rantatielle, jota pitkin jatkettiin Koirinojalle. Siellä pysähdyttiin Murheen ristillä. Täällä, kuten muillakin pysähdyspaikoilla ryhmämme sai nauttia Harri Kylliäisen asiantuntevista selostuksista. Koirinojalta matka jatkui Tuuloksen maihinnousupaikan kautta Rajakontuun. Täällä matkalaiset saivat omin silmin nähdä Tarton rauhan (1920) rajapyykin. Rajakonnusta siirryttiin Aunukseen, jossa nautimme illallisen ja yövyimme.

Sunnuntaina sää oli selvästi parantunut ja matkalaiset suuntasivat aluksi Pietari-Muurmanski –valtatietä kohti Suojärveä. Matkalla voitiin ihastella Prääsän ja Jessoilan maisemia. Suojärveltä matka sitten jatkui kohti pääkohdetta Kollaan jokea. Harrin asiantuntevalla opastuksella tutustuimme viidennen komppanian samoin kuin kuudennen, Marokon Kauhun eli luutnantti Juutilaisen komppanian asemiin ja taisteluihin. Samoin näimme tunnetun tarkka-ampujan alikersantti, myöhemmin vänrikki Simo Häyhän käyttämiä asemia, joista hän varmojen laskujen mukaan ampui yli kaksisataa vihollista.

Kollaan joella sijaitsee 104 suomalaisen sotilaan viimeinen leposija. Tällä kenttäsankarihaudalla on suomalaisten pystyttämä muistomerkki. Retkeläisten seppeleen muistomerkille laskivat veteraani Tauno Härkänen ja Eini Karhulahti. Tilaisuutta juhlistivat sinivalkoisin nauhoin sonnustautuneet airueet sekä Suomen ja Uukuniemi-seuran liput. Juha-Pekka Hirvosen pitämän lyhyen puheen jälkeen Kirsti Kaijanen lausui Kollaa-aiheisen runon ennen kuin Karjalan kunnailla kajahti uukuniemeläisten retkeläisten ja paikallisen käen yhteisesityksenä.

Tilaisuuden lopuksi Uukuniemi-seuran puheenjohtaja Sakari Hämäläinen ja varapuheenjohtaja Esa Ikonen ojensivat Karjan liiton myöntämät pronssiset ansiomerkit Kirsi Kylliäiselle, Harri Kylliäiselle, Veikko Junnalle ja Ville Marttiselle heidän ansioistaan karjalaisen kulttuuriperinnön tallentamisesta ja Uukuniemi-seuran hyväksi tekemästään työstä.

Bussiin siirryttyämme Kollaan kenttähautausmaalla lepäävän uukuniemeläisen sankarivainajan lapsen lapset, Naukkarisen sisarukset, lukivat isoisänsä isoäidilleen rintamalta kirjoittamia kirjeitä. Karun pelkistetyt, mutta tunteikkaat kirjeet antoivat matkalaisille hetkeksi mahdollisuuden elää todeksi Talvisodan taistelijan tuntoja, joita sävyttivät huoli kotirintamasta ja epätietoisuus omasta kohtalosta. Kirjeet herkistivät matkalaiset ja niiden lukemisen jälkeen bussi hiljeni kuin sanattomasta sopimuksesta.

Paluumatkalla pyörähdimme vielä Impilammen ja Sortavalan kautta. Matkaa sävyttivät hyvä henki ja erinomainen tunnelma. Matkan puuhamiehet, Harri Kylliäinen ja Veikko Junna olivat tehneet suururakan sen eteen. He pitivät myös matkalaisten suut hymyssä pitkilläkin osuuksilla erinomaisen hauskoilla jutuillaan.

Juha-Pekka Hirvonen

Lisää matkasta www.uukuniemi.info/artikkelit.



Uukuniemeläiset Kollaan muistomerkin ympärillä. Kuvassa keskellä oikealla Jatkosodan veteraani Tauno Härkänen ja vasemmalla13-vuotiaana ilmavalvontaan osallistunut Väinö Kokko. (kuva J-P. Hirvonen)

Retki Äyräpäähän, Isien maille

Aloitimme retkemme Äyräpäähän virkeänä ja eväslaukut pullollaan. Teimme matkaa pikkubussilla, ja kyydissä oli mm. serkuksia, veljeksiä, setiä ja olipa yksi pojanpoikakin. Osalle mukanaolijoista retki oli ensimmäinen Karjalaan. Ylitimme valtiomme rajan Lappeenrannan Nuijamaalta, ja pääsimmekin Venäjän tullista läpi ennätysajassa. Koska sää oli vielä kohtalainen, suuntasimme auton nokan Portinhoikan muistomerkiltä kohti Ristseppälää ja Vuoksen rantaa. Saavuimme Hopeaniemeen iltapäivällä. Evästauon jälkeen vuokrasimme moottoriveneet ja lähdimme maastovarusteissa intoa puhkuen etsimään isovanhempien ja isoisovanhempien entisiä tiluksia. Veneilimme kaislikkoiseen Järveläisen rantaan, josta lähdimme pelottomasti metsän siimekseen.

Suunnistimme lähes suorinta reittiä kohti entisiä kotitiloja. Onneksemme mukanamme oli kävelyn nuorten suomenmestari, joka tahditti kulkuamme. Perillä löysimme osalle jo tutut kivijalat, joita ihailimme haikein mielin. Varmoin ottein seurueemme miehet pystyttivät paikalle messinkisen muistolaatan, jolla kunnioitamme isoisien muistoa. Kävelimme takaisin rantaan sateen ja hyttysarmeijan saattelemana. Päästyämme takaisin Hopeaniemeen saimme vaihdettua kuivaa vaatetta yllemme ja iloksemme pääsimme maistelemaan paikallisia herkkuja. Ilta oli kuitenkin jo pitkällä, joten lähdimme ajamaan kohti Pyhäjärvellä sijaitsevaa majapaikkaa Kiviniemen kautta. Musakan motellilla saimme vielä herkullisen yöpalan ennen nukkumaan menoa.

Aamu alkoi majapaikan runsaalla aamupalalla ja taktiikkapalaverilla. Konsensukseen päästyämme matkamme jatkui Kiviniemen kautta Rautuun, missä kävimme katsomassa vielä joitakin vanhoja kotiseutuja sekä tekemässä ostoksia. Kiviniemessä kävimme tiukat neuvottelut hotellin henkilökunnan kanssa ja lopulta pääsimme yhteisymmärrykseen. Iltaa vietimme grillaten ja tutustuen paikallisiin ihmisiin ja kulttuuriin.

Retkemme viimeisenä päivänä lähdimme Äyräpäähän pitkin vaihtelevankuntoisia teitä. Tutustuimme Kylä-Paakkolan seutuun ja vanhan Äyräpään kirkon muistomerkkiin. Kirkon luona kertasimme paikan sotahistoriaa ja ihastelimme maisemia. Koska samana päivänä järjestettiin Äyräpää-juhla, tapasimme monia tuttuja suomalaisia, jotka olivat myös tulleet paikalle. Lähdimme kotimatkalle kiireellä, koska halusimme vielä nähdä edes vilauksen Viipurin linnasta. Venäjän tullissa passimme tarkastettiin ”vain” kolmesti ja saavuimme väsyneinä, mutta onnellisina takaisin Suomen puolelle.

Sateisista päivistä huolimatta retki oli hauska ja antoisa. Matkailu todella avartaa.

Heli Kymäläinen

Anttalaisten kotiseutumatka Karjalan kannakselle

Viiden vuoden tauon jälkeen
Olivat Anttalaiset Karjalassa jälleen
Kolmas matka Kannakselle
Anttalaisten synnyinmaille
Neljäkymmentäkuusi matkalaista
Pari poikaa, monta miestä ja naista
Siis aika monta Anttalaista

Viipuri kaukaa kierrettiin
Kehätieksi reittimme miellettiin
Kuolemajärven Summassa
Kävimme punkkerissa tummassa
Oli tiheässä tihilöitä
Pistäviä ötököitä
Myymäläauto paikalle riensi
Se matkalaisten tarpeet tiesi

Uudellekirkolle saavuttiin
Patruun ensiksi suunnattiin
Oli parantolaa ehostettu
Akkunoita tehostettu
Kirkkomaalla Pirkkoa kuunneltiin
Kukkaset ristille laskettiin
Maa on niin kaunista laulettiin

Terijoelle jatkettiin
Sen kauniissa rannassa asteltiin
Kylmässä tuulessa paleltiin
Gelios-hotellissa yövyttiin
Kaksi yötä vietettiin

Aamulla aurinko heräsi 

Ja kaikki pisteet keräsi
Kotikylillä herkistyimme
Monin tavoin virkistyimme

Uudenkirkon Piispalaan
Neljän porukka konsanaan
Vietiin kyläänsä katsomaan
Siellä viettivät perjantaita
Leena, Katja, Pekka ja Raija

Inossa kävivät kotonaan
Matti ja Heikki tosiaan
Sotien jälkeen ensimmäistä kertaa
Kokemus oli näin vailla vertaa
Raija ja Leena olivat mukana
Elämys oli herkkä ja mukava

Inoon myös Pirkko riensi
Hän reitin äitinsä kotiin tiesi
Marjatta-sisko seurassa kulki
Ja muistoja syliinsä sulki
Heidän tyttärensä Vanamo ja Ulla
Mukaan saivat tulla
Myöhemmin tulivat Hännilään
Isien paikkoja näkemään

Rantatie näytti uudelta
Leveältä ja suurelta
Oli bussipysäkkejä pystytetty
Katoksilla varustettu
Viereen lie putkia kaivettu
Oli Vitikkalan risteys suureksi laitettu

Hännilässä herkisteltiin
Kodin raunioita tarkasteltiin
Entisellään oli kotipihan kunto
Totesivat Keijo, Anja ja Unto
Sitä myös Aini, Lauri ja Ritva katselivat
Kun Hännilän mailla astelivat
Uudestaan myös Heikki, Matti ja Ulla
Sekä Satu ja Anne saivat juurilleen tulla
Ensimmäistä kertaa mukana olijat
Jyrki, Heli, Taina, Taru ja Matti nyt kokivat
Todeksi sen, mitä olivat kuulleet
Ja mistä Karjalan kertomukset olivat tulleet

Markku ja Kaisu toivat mukanaan
Pojanpojat Karjalaa katsomaan
Tomas ja Matias Hännilässä kävivät
Suvun asuinseutuja näkivät
Rantahiekalle karauttivat
Ja Hännilän auringosta nauttivat
Sinne myös Esa, Marja-Leena ja Jaana menivät
Sinne Tarmo ja Terttu retken tekivät
Marita ja Sulo mukana
Ja päivä oli mukava

Hännilään oli satsattu
Oli Nikkasen tonttikin vallattu
Rantatietä raivattu
Tonttien reunoja aidattu

Rannassa malja kohosi
Karjala meidät yhteen kokosi
Juurillemme skoolasimme
Poistuneita muistelimme

Suomenlahden vesi oli kirkkaampi
Entistä paljon puhtaampi
Siinä jotkut meistä uivat
Tuuli teki meistä hetkessä kuivat
Suvituuli suloinen
Oli kovin lämpöinen

Rantakiviä kokosimme
Kilomäärin lastasimme
Näin Karjalaa kotiin rahtasimme
Kuohuviinit korkkasimme
Kun kiviä rannasta raahasimme

Nyt emme etsineet hiiliä
Vaan kaivoimme saunan tiiliä
Navetan kourukin paljastui
Ruosteinen lapio ilmaantui

Tarmo ja Pirjo menivät Iivattalaan
Isovanhempien tonttia katsomaan
Seuraavana päivänä hahmottui
Mistä pihapiiri muodostui
Viereen oli talo rakennettu
Vahtikoirilla vartioitu

Myös Kuolemajärven Karjalainen
Oli kotikylä Anttalaisten
Siellä kävivät Mikko, Matti ja Anna-Maija
Sekä Pasi tuona perjantaina

Kaikki vielä Hännilään kokoontuivat
Kohvit siellä maistuivat
Makkarat tulessa paistuivat

Käytiin vielä kääntymässä
Mesterjärven kylässä
Ranta oli rakennettu
Suuret talot aidoitettu

Terijoella kruisailtiin 

Bussista sen kauneutta katseltiin 

Ikonit kirkosta ostettiin 

Niitä katseltiin ja koskettiin 



Lauantaina sataa ropisi 

Kari meidät Kronstadtiin kuskasi
Vanha raja ylitettiin
Merelliseen Kronstadtiin kuljettiin
Kaupunkia bussista katseltiin
Ostokeskuksessa käveltiin

Rantatielle palattiin
Koiviston kirkolle ajettiin
Hetki siellä vietettiin
Museossa sadetta pideltiin
Rappusilla eväitä maisteltiin
Niitä näitä muisteltiin
Johanneksen keskustaa katsomassa
Käytiin matkanteon lomassa

Viipuriin kun saavuttiin
Tultiin myrskyn syöveriin
Monrepos'n puistossa poikettiin
Hotelli Viipuriin asetuttiin
Leo lähti omille retkilleen
Omistautui omille hetkilleen

Torkkelinpuistossa kävelimme
Katkenneita oksia katselimme
Pyöreässä tornissa pyörimme
Kerroksesta toiseen hyörimme
Pöydässä monta serkkua
Juomista saatiin herkkua
Toisiamme kuvasimme
Välillä Nesteelle suuntasimme
Suomalaiset kohvit joimme
Paljon aina nauroimme

Sunnuntaiaamuna ostelimme
Kaikkea kivaa kosketimme
Kauppahallin vilinässä
Väkijoukon hälinässä
Oli kiiltoa ja kimallusta
Monenlaista ihastusta
"Hjuva hjerra, osta paita"
Ei siellä saanut olla saita
"Juksi jevro" taikka monta
Niillä sai paljon uskomatonta

Talikkalassa oli toisenlaista
Ei siellä ostaminen maista
Niinpä torille palasimme
Kimallusta kaipasimme

Niin kaunis oli Karjala kerran
Nyt neljän päivän verran
Sen muistoja ja menneisyyttä
Tulevaa ja nykyisyyttä
Pohdimme ja mietimme
Kun yhteisiä hetkiä vietimme

Sulolle onnea laulettiin
Jyrki me Yllöksi ristittiin
Kantaisän nimen mukaan
Sehän sopi hyvin kuvaan

Rikas oli tämä retki
Moni ilon ja onnen hetki
Meissä elää vielä kauan
Karjala kantaa meitä kauas

© 17.6.2010 Matti Helelä


Hännilän rannasta kiviä kannettiin ja malja sille annettiin (kuvannut Heikki Helelä)

”Kymppimatka” Heinjoelle

Toukokuun toiseksi viimeinen viikonloppu avasi heinjokelaisille ja heidän jälkeläisilleen kesäkauden mielenkiintoisen kotiseutumatkan puitteissa. Viime kevääseen verrattuna kesä oli jo päässyt hyvään vauhtiin, sillä tuomien ja jopa sireenienkin kukinta oli jo alkanut. Yllättävän suuri joukko noin yksi kolmasosa matkalaisista oli syntynyt Heinjoella. Siis tietoa ja asiantuntemusta löytyi ensikertalaisillekin.

Hugo Sintonen on kotoisin Heinjoen Salo-Vamppalan kylästä ja asuu nykyisin Karjalohjalla. Kun moni retkeläisistä ei ollut käynyt katsomassa Ihantalan taistelupaikkoja, tämä mahdollisuus järjestettiin heille. Hugo oli ollut mukana Ihantalan taisteluissa. Kouvolasta oli tullut lukiolaisia luokkaretkelle Suomen lähihistorian sotapaikkoihin tutustumaan mm. Ihantalaan. Meiltä tiedusteltiin, onko joukossamme sotaveteraania, joka olisi taistellut juuri täällä. Niin astui Hugo tärkeään tehtävään ja kertoi elävästi ja yksityiskohtaisesti sotatapahtumista. Bussimatkan aikana saimme myös kuulla Hugon kerrontaa. Lauantaina, Heinjoelle omistettuna päivänä, Hugolla oli mahdollisuus käydä katsomassa rakkaan kotinsa, Lehtoniemen, paikkoja. Kaunis Kaltovesi toi varmasti monia muistoja mieleen niin kalareissuista kuin koulumatkoistakin. Hän onkin osuvasti sanonut, ettei ajan hammas ole voinut muuttaa rakasta Kaltovettä. Siellä se on samanlaisena salmineen ja saarineen kuin silloin ennen, kun sitä koti-ikkunasta katsoin.

Tuokkolan kylä on kokenut suuria muutoksia lähivuosina. Olen itse käynyt ensimmäisen kerran Tuokkolassa kesäkuussa 1989, jolloin voi aistia täydellisen koskemattomuuden. Ainoastaan kukkivat ruusupensaat ja rakennusten kivijalat kertoivat menneitten sukupolvien elämästä. Mutta nyt kaikki on toisin. Suuri peltoalue Tuokkolanjärven itäpuolella on täynnä ”datsoja”, joita ympäröi lähes yhtenäinen aita. Rakennukset ovat epämääräisessä järjestyksessä ja rakennusmateriaalien kirjo on melkoinen. Tie Heinjoen kirkolta Tuokkolaan on yllättävän huonokuntoinen. Autoliikennettä suuntaan tai toiseen ei juuri ollut. Ilmeisesti kesäasukkaat olivat jo menneet ”datsoilleen”. Selvittämättä jäi, olisiko ”datsoilla” ollut yhteinen helikopterikenttä. Kun nousimme taksilla Tuokkolan harjulle, voi huokaista helpotuksesta, sillä ainakaan toistaiseksi puustoon ei oltu koskettu. Uhkeat männyt saivat vielä elää elämäänsä. Tuokkolan harjun itäpuolella on Taavetinjärvi, jonka harjun puoleiselle rannalle oli rakennettu myös ”datsoja” mutta tällä kertaa hieman ilmavammin ja maastoa myötäillen. Taavetinjärven vesi virtaa idyllistä uomaa pitkin Tuokkolanjärveen. Venäläiset ovat itsekin noteeranneet Tuokkolan harjun nähtävyydeksi. Heinjokelaiset käyttivät Tuokkolan harjusta lempinimeä ”Pikku Punkaharju”. Maisemat olivat huikean kauniit. ”Datsakylä” oli meille jo shokki, mutta lisää yllättävää on edessämme. Taavetin- ja Tuokkolanjärven pohjoispuolella on valtavan suuri hakkuualue. Maasto on korkeusasteeltaan hyvin vaihteleva ja suurten kivilohkareitten peittämä. Syyn tien huonouteen voi nyt hyvin määritellä.

Kalakallio on pikku ryhmämme Heinjoki-retken päätepiste. Oisiinlampi kiemurtelee hakkuualueen länsipuolella. Tie jatkuisi Kääntymän kylään Kotijärven itäpuolelle, jos se vain olisi ajokelpoinen. Mutta me käännymme vasemmalle kohti Kalakalliota Itikkakorven suuntaan. Pääsemme kuin pääsemmekin autolla ihan perille asti. Oisiinlammesta vesi virtaa vuolaasti kohti Myllyjärveä. Ennen sotia virtauskohdan yli kulki silta, jota pitkin linja-autot ajoivat Antreasta Heinjoen kirkolle ja pitemmällekin. Kalakallio näkyi virtapaikan takana laakeana alueena. Ns. kakkossilta eli kaadettu männyn runko oli poistettu. Tilalle oli tuotu pitkä betoniputki, joka oli asetettu virran suuntaisesti veteen. Lieneekö ollut tarkoitus rakentaa uusi silta? Taksikuskimme oli kyllä eri mieltä asiasta.
Mukavia yllätyksiä sattui tälläkin kotiseutumatkalla. Karhu-kaupassa lähellä valtakunnan rajaa näin heinjokelaismuolaalaisen Arja Kulmalan ryhmäläistensä kanssa. Heidän matkansa liittyi Unto Monoseen ja TV-taltiointiin. Tietysti kävimme tapaamassa ”meidän” pietarilaisia kesäasukkaitamme. Perunavakojen ajon välissä Ivan näytti meille ylpeänä, kuinka hänellä oli 12 kania ”saraimessa”. Tuokkolan kettu on tullut jo kuuluisaksi useamman vuoden ajalta. Kuinka ollakaan kettu ilmestyi taksimme eteen ja juoksi ensin tiellä jonkin matkaa ja hyppäsi sitten vasemmalle kurkistamaan puun rungon takaa. Olimme Seurojentalon tontilla piknikillä. Ohitsemme ajoi nuori pariskunta polkupyörillä. Tervehdimme heitä venäjäksi. Aika pian he tulivat takaisin ja keskustelu tapahtuikin nyt englanniksi. Heillä on pieni kesämökki Lahdenperän suunnassa. He tulevat sinne Pietarista joka viikonloppu. Tiedustelin heiltä, miksi me suomalaiset tulemme tänne aina uudelleen ja uudelleen. Vastaus oli selkeä, tämä on ollut aikaisemmin Suomea. Jatkoin vielä, että emme me vihaa teitä ja toivon, että tekään ette vihaa meitä. Saimme vastaukseksi sen, että välillämme vallitsee ystävyys. Tuntui siltä, että he ihannoivat Suomea. Toivotimme toisillemme kaikkea hyvää. Tuntui hienolta kuulla nuorten venäläisten suusta oikeaa tietoa. Internetillä on saattanut olla oma vaikutuksensa. Lauantaina illallisen jälkeen Salakkalahden rannalla ja Viipurin ydinkeskustassa kävely toi eteemme hienon serenadilaulannan niin saksaksi kuin suomeksikin, sillä Viipurin Lauluveikot olivat ihan aidolla maaperällä konsertoimassa. Oli hienoa nähdä tavaratalo/supermarketti Karuselli, jonka aukioloaika on 24 tuntia. Näyttää siltä, että kehitystä on tapahtunut ainakin kaupallisella puolella.

”Kymppimatka”-nimitykseen on kaksi syytä. Ensiksikin kyseessä oli vuoden 2010 kotiseutumatka ja toiseksi toteutuneelle matkalle pitää antaa täysi kymppi.

Marja Paakki


Tuokkolanjärven pohjoisosaa