2020-11-25 11:57:05

KOLUMNI 19.11.2020

Siirtopoikien työleirillä

ANNA KORTELAINEN

kirjailija

VÄLIRAUHAN kesänä 1940 viranomaiset saivat huolestuttavaa viestiä eri puolilta Suomea: tuhannet Karjalan siirtoväen alaikäiset pojat ja nuorukaiset olivat toimettomia. 

Osa heistä liikkui juopottelevina, meluisina porukoina herättäen huolta ja närkästystä. He eivät olleet työllistyneet tai ottaneet tarjottua työtä vastaan; koulunpenkkiä näille rahvaanpojille ei edes ehdotettu. 

Nykyisin sanoisimme, että he olivat syrjäytyneitä tai syrjäytymisuhan alla.

Syksyyn mennessä oli syntynyt idea, jota viranomaiset alkoivat partioliikkeen kanssa toteuttaa seuraavan talven aikana: siirtopoikien työleirit. Niillä 15–18-vuotiaat pojat tekivät maatalous- ja metsätöitä ja vapaa-aikanaan saivat opetusta ja liikunnanohjausta. 

Työhön kuului metsänharvennusta ja istutusta sekä polttopuun tekemistä joko Metsähallituksen tai yksityisten mailla. 

Leirit olivat periaatteessa vapaaehtoisia ja pojat saivat pientä päivärahaa, mutta jos poika lähetettiin kurinpitosyistä kotiin, hänen perheensä huoltoavustus saatettiin lakkauttaa.

Löysin kirjastosta Marja Huovilan tietokirjan Työ on miehen kunnia – Siirtopoikien työpalvelu 1940–1942 (2003), jonka avulla pääsee perehtymään hankkeeseen. 

Keväällä 1941 leirejä oli parisenkymmentä, ja leireillä uurasti noin 760 poikaa. Jatkosodan alettua tilanne muuttui: siirtoväen perheet alkoivat haaveilla pääsystä takaisin kotiin, ja juurettomilla pojillakin oli uutta toivoa elämässään. 

Jo hyökkäysvaiheessa siirtopoikien leirejä alettiin siirtää Karjalaan. Pojat eivät kuitenkaan ensisijaisesti päässeet takaisin koteihinsa, vaan he toimivat edelleen työmuodostelmina uusilla leiripaikoilla. Kannaksella noin viidenkymmenen pojan leirejä oli ainakin Antreassa, Vuokselassa, Ensossa, Viipurin maalaiskunnan Pamppusaaressa ja Tervajoella sekä Viipurissa, Laatokan alueella puolestaan Harlussa, Ruskealassa, Sortavalassa ja Impilahdessa.

Takaisin vallatuilla alueilla poikien pääasiallisena tehtävänä oli edelleen metsätyö. Lisäksi heidän tuli suorittaa maataloustöitä, erilaisia raivaus- ja puhdistustöitä sekä huonekalujen ja veneiden nikkarointia Karjalaan palaavan väestön tarpeisiin. Alaikäiset pojat joutuivat myös osallistumaan miinanraivaukseen ja sotavankien vartioimiseen. Vapaa-aikanaan he saivat sotilaskoulutusta.

Viipurissa työpalvelupojat majoitettiin ensihätään Torkkelinkadun itäpäässä olevan Heikelin fysikaalisen hoitolaitoksen tiloihin, jotka kalustettiin eri puolilta kaupunkia haalituilla mööpeleillä. Poikien ensimmäinen tehtävä oli hakata halkoja kaupunkialueen tuhoutuneesta puustosta. Kun kovat talvipakkaset alkoivat, pojat siirtyivät sisätiloihin valmistamaan katiskoja. Osa pojista kävi pioneerivarikolla puhdistamassa tykkejä ja tankkeja. Keväällä pojat siivosivat hautausmaita ja nostivat hautakiviä paikoilleen. Jotkut pojista auttoivat Neitsytniemessä hevosten välittämisessä palaavalle siirtoväelle. Vähitellen monet pojista saavuttivat asepalvelusiän ja he siirtyivät varusmieskoulutukseen ja sitä tietä rintamalle.

Mieluiten näitä leirejä muistelevat ne, jotka pärjäsivät niillä suhteellisen hyvin. Muisteloissa on koskettavia yksityiskohtia: ”Ensimmäisenä yönä itkin yksinäisyyttä ja ikävää lastenkodin kavereiden luo sekä kauhistelin poikien karkeaa kielenkäyttöä. Olin luonteeltani arka ja ujo”, eräs Unto muistelee. 

Kuusitoistavuotiaalla Untolla oli edessään paljon ankaraa uurastusta, mutta kohtalon oikusta erään työtehtävän yhteydessä tapahtui lopulta ihme: Unto tapasi äitinsä ensimmäistä kertaa syntymänsä jälkeen ja pääsi palaamaan tämän luokse.

ANNA KORTELAINEN


« Takaisin